Onnen paluu

Ladataan...
Maijan matkassa

En usko korkeampiin voimiin mutta uskon ihmisyyteen, avoimuuteen ja uteliaisuuteen. Viikko sitten maanantaina ne (ja opiskelijoiden vilpitön kutsu) johdattivat minut aamulla muslimien Eid al-Adha -juhlaan (kirjoitetaan myös Id al-Adha). 

Kielimuurin vuoksi sain ohjeistukseksi ainoastaan paikkatiedot, aloittamisajan ja pukeutumiskoodin. "Opettaja, tervetuloa! Tervetuloa! Tule! Kello yhdeksän. Areena. Juhlavaatteet. Huivi. Kaikki tulee. Kaikki. Paljon ihmiset. Paaaaaaaljon. Tervetuloa!" Loput pukeutumiseen liittyvät asiat selvitettiin elekielellä. Olisin halunnut tietää paljon enemmän, mutta koska kielimuurin yli pääsevä harjoittelija oli lopettanut, jouduin luottamaan. Luottamaan siihen, että polvet peittävä hame, kyynärpäät ylittävä yläosa, hiukset verhoava huivi ja avoin mieli riittävät. Koska minua kuitenkin jännitti niin valtavasti, pyysin työkaverini mukaan. 

Mietin, että mikä minua tässä oikein jännittää. Olen kuitenkin melko monessa liemessä keitetty ja kaikenlaista työni puolesta kokenut. Mutta sitten minä sen tajusin: tähän asti kaikki on tapahtunut minun maaperälläni, minun ehdoillani. Nyt minä olin menossa ihan vieraalle maaperälle. En tiennyt lainkaan, mitä tuleman piti. Minulle oli kännykkäkuvien perusteelle selvitetty, että tilaisuudessa rukoillaan ja että miehet ja naiset ovat erillään. Mitään muuta en tiennyt. En tiennyt lainkaan, miten minun tulisi käyttäytyä ja kuinka minuun suhtauduttaisiin. Se oli erittäin jännittävää. Pelkäsin, että teen jotain väärin: olen loukkaava tai epäkunnioittava. Ja vielä enemmän pelkäsin sitä, kuinka minut otetaan vastaan. Entä jos en löytäisi paikalta ketään tuttua ja kaikki tuntemattomat epäilisivät minua? Tai vielä pahempaa: suhtautuisivat vihamielisesti. 

Yritin lievittää paniikkiani selaamalla nettiä. Sain selville, että kyseessä on islaminuskoisten suurin juhla, jota vietetään Mekan pyhiinvaelluksen jälkeen sen kunniaksi, että profeetta Ibrahim (Raamatussa Aabraham) oli valmis urhaamaan oman poikansa. Tämän vuoksi juhlaa kutsutaan myös uhrijuhlaksi, ja juhlaperinteisiin kuuluu usein lampaan, lehmän, kamelin tai vuohen teurastaminen. Lihaa jaetaan perheelle, ystäville, naapureille ja köyhille. Suomessa ja Ruotsissa tämä osuus jää pois, koska teurastaminen kotona ja uskonnollisena riittinä on kielletty. Lisäksi perinteisiin kuuluu, että vieraillaan tuttavien luona ja vaihdetaan lahjoja. Vähän niin kuin meidän joulumme siis.

Juhlan perimmäiseen luonteeseen kuitenkin kuuluu kiittäminen, iloitseminen, anteeksiantamus ja rauha. Tämä on sisällytetty myös juhlan nimeen: eid tarkoittaa onnen paluuta tai juhlailoa. Tavoitteena on unohtaa erimielisyydet ja uudistaa suhteet lähimmäisiin. Jos olisin jo sunnuntai-iltana ymmärtänyt tämän, olisin voinut lakata jännittämästä. Jostain syystä en kuitenkaan kyennyt sisäistämään lukemaani vaan jatkoin jännittämistä. Näin yöllä jopa unia – onneksi tunnelmaltaan täysin neutraaleja. Korkeintaan hieman sekavia ja sellaisia, jotka eivät johtaneet mihinkään.

Maanantaiaamuna etsimme työkaverini kanssa netistä hijabinsidontaohjeita. (Ohjeita lukiessani tosin opin senkin, ettei hijab tarkoita pelkästään huivia vaan laajemmin vaatimattomuutta, moraalisuutta ja yksityisyyttä.) Työkaverini on paremmin valmistaunut kuin minä, sillä hän on varannut mukaansa myös hiusneuloja. Tajuamme nopeasti, etteivät ne riitä. Me tarvitsisimme hakaneuloja, jotta saisimme huivit pysymään tukevan oloisesti. Työkaveri sermin takaa pelastaa tilanteen, ja saamme huivit sidottua. Katson peiliin enkä ole tunnistaa itseäni. Näytän ilman hiuksia alastomalta, vaikka tarkoitus on juuri päinvastainen. Lisäksi näytän maatuskalta ja homssuiselta. En ole saanut aseteltua huivia siististi ja tyylikkäästi kuten opiskelijani. Meitä nauratti joka kerta, kun vilkaisimme toisiimme. Tai peiliin. Tuli kuuma. Oli aika lähteä. 

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan juhlapaikalle. Sekin jännitti. Saimme muutamia pidempiä katseita kuin tavallisesti. Hymyilimme hermostuneesti. Juhlapaikalla olimme hetken hukassa. Perheitä saapui paikalle, ja he kävelivät tottuneesti sisään. Monitoimihallin suuri kenttäalue oli jaettu väliverhoilla kolmeen osaan. Oikealta kuului pallopelin ääniä, radalla pyyhälti ohi juoksija, vasemmalta kantautui kaiuttimin vahvistettu rukouskutsu. Tilanne tuntui absurdilta. Näimme miehiä istumassa lattialla riveissä. Meidät viittilöitiin heidän ohitsee tilan toiseen laitaan. 

Riisuimme kengät ja istuimme muutamien muisten naisten tavoin matoille. Kello oli yhdeksän.

Naiset olivat riemuissaan. He tervehtivät toisiaan poskisuudelmin, vaihtoivat kiihkeästi kuulumisia. Lapset menivät ja tulivat. Vauvoja syötettiin. Selfieitä otettiin. Näimme muutamia tuttuja aikaisemmilta kursseilta. He eivät kyenneet peittelemään hämmästystään.

Toiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, toiset käytännönläheisesti kiskoivat hametta farkkujen päälle ennen kuin istuivat alas. Eräs nuori nainen peitti tummat kiharansa heittämällä huivin rennosti pään yli ja toisen pään vastakkaisen olkapään yli. Pikkutyttöjen olalla keikkui Hello Kitty -laukkuja ja poikien varpaita verhosivat Minion-sukat. Teineillä oli punattuja huulia ja pitkiä ripsiä. Ilma tuoksui uusille kankaille ja tuntemattomille tuoksuille.

Sitten saapuivat minun opiskelijani. He ilahtuivat. Halasivat, suukottelivat, esittelivät lapsiaan, ottivat huomaansa. Lapset toimivat tulkkeina. Olivat kohteliaita ja iloisia, kysyivät, aiommeko osallistua rukoukseen.

Kyllä kai, jos se on sopivaa?

Ja sitten kaikki alkoi. Miehet nousivat, naiset nousivat. Asetuttiin riveihin. Kello oli 9.25.

Me yritimme pysyä mukana liikesarjoissa, joita rukouksen johtajan johdolla tehtiin. Kaikki muut tiesivät, mitä tekivät. He toistivat ääneen rukouksenjohtajan sanoja. Me kurkimme mallia vierustovereiltamme. Aluksi tehtiin liikesarjaa käsillä, sitten kumarruttiin, lopuksi polvistuttiin maahan ja painettiin otsa lattiaan. Noustiin istumaan polvien päälle, kumarruttiin taas ja kunnes noustiin seisomaan. Luulen, että tämä tehtiin kaksi kertaa. Liikesarja päätettiin sanomalla (toivottamalla?) jotakin ensin oikealle ja sitten vasemmalle puolelle.

Rukousta seurasi lyhyt saarna. Minä tarkkailin, mitä miesten puolella tapahtui. Ei mitään erikoista. Kaikki keskittyivät kuuntelemaan. 

Vaivuin transsiin, mietin niitä näitä. Kohentelin huiviani, joka tuntui valuvan. 

9.45 kaikki oli ohi. Hälinä palasi, hymyt olivat herkässä. Me kiinnostimme kaikkia. Tutut tulivat tervehtimään, tuntemattomat kyselivät muilta. Se tyttö, joka oli aiemmin kietonut huiviaan kiharoidensa suojaksi tuli juttelemaan. Hän osoittautui egyptiläiseksi kielitieteen opiskelijaksi, joka oli juuri aloittanut opiskelijavaihtonsa kaupungissa. Meille tuotiin syötävää: keksejä, suklaata ja Lidlin omenataskuja. Egyptiläinen vaihto-opiskelija sanoi, että voimme riisua huivit. Irrotimme hakaneulat ja laskimme huivit hartioille. Huomasimme, että toiset katsoivat sitä epäillen. Eräs työkaverini entinen opiskelija syöksyi hämmästyneenä halaamaan työkaveriani. Hän ei ollut tunnistanut entistä opettajaansa huivi päässä. Eräs minun entinen opiskelijani tuli kysymään, olenko kääntynyt muslimiksi. 

Sitten myös miesopiskelijani tulivat paikalle. Muuten miehen ja naiset olivat pysynet omilla puolillaan veteen piirrettyä viivaa, mutta opiskelijani halusivat tulla tervehtimään. Heillä oli mukanaan rukouksen johtaja, joka osottautui tutuksi, jota olin opettanut tuntiopettajan kansalaisopiston kurssilla kymmenen vuotta sitten. Opiskelijani olivat innoissaan. He kutsuivat kylään koteihinsa. Suomalaisina kysyimme: "Milloin?" Ei-suomalaisina he vastasivat: "Milloin vaan! Juhlat jatkuvat kolme päivää!"

Sitten kaikki alkoivat lähteä. Taas suukoteltiin, ja meille opetettiin oikeaa tekniikkaa. Kello oli 10.

Pihalla tapasin vielä monta tuttua naamaa. Kuulin iloisia uutisia uusista vauvoista ja opiskelupaikoista. 

Kävelimme työkaverin kanssa takaisin työpaikalle. Olo oli hervoton ja vapautunut. Tuntui typerältä, että olimme jännittäneet niin hurjasti.

Mitä? Miksi? 

***

Juhlan viettämistä koskevat tiedot ovat peräisin islamopas.com-sivustolta ja Wikipediasta. 

Share
Ladataan...

Kommentit

Aniaa
no delays

Silmät kostuivat tätä lukiessa, enkä edes ole varma miksi. Harvoin näin käy blogeja lukiessa, mutta jotain niin kaunista osasit vangita tähän tekstiin. Ihmisyyden, avoimuuden ja uteliaisuuden varmaan. Minäkin uskon niihin. 

MM
Maijan matkassa

Niiden varaan on hyvä rakentaa. Kiitos kauniista kommentista!

Elina s. (Ei varmistettu) http://museoblogi.wordpress.com

Olipa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettu tarina!

MM
Maijan matkassa

Niin oli ja kiitos Elina!

Katie
Aika kypsä äidiksi

Vau, todella kauniisti kirjoitettu ja mielenkiintoinen kuvaus! Mäkin eläydyin niin, että jännitin jostain syystä ihan hurjasti, miten teidät otettiin vastaan. :D

MM
Maijan matkassa

Kiitti! Ja hahaa, kivaa että onnistuin tartuttamaan jännityksen. Se oli jännittävä aamupäivä.

Sanni Tee Tee

Hienoja kohtaamisia! Kiva kun kirjoitit tästä.

Ystäväsi (Ei varmistettu)

Jätit pienen seikan mainitsematta. Muslimimaissa Eidin aikana teurastetaan yhteensä 100 miljoonaa eläintä halal-tyylillä kahden päivän aikana. Ihanaa!

:)

MM
Maijan matkassa

Teurastaminen mainittu, luvut nyt ansiostasi kommentteihin lisätty. 

Minä sanoisin mieluummin, että kamalaa, mutta asiathan voi nähdä niin monella tapaa.

 

Kommentoi

Ladataan...