Pienistä rakkauksista ja ikävästä

Maijan matkassa

Tittamari Marttisen Perhosvaikutus on kuin villasukka, kuppi teetä tai kulaus glühweiniä. Se on kokoelma lyhyitä kirjoituksia hetkistä ja heittäytymisestä. Sitä teki samaan aikaan mieli ahmia ja annostella. Se synnytti halun mennä metsään, Lappiin ja Ranskaan. Ottaa käteen kudin, aloittaa kuorolaulu ja kutsua ystävät syömään.

Minulle kirjan kaksi lyhyttä kappaletta herättivät myös ikävän Romaniaan:

Cluj-Napoca oli minulle pitkään jännittävä paikannimi, viihtyisä kaupunki, jossa olisin halunnut viipyä pitempään. Sitten kuulin naisesta, joka elää tuossa paikassa ja kaipaa sieltä Tornionlaaksoon. Hän matkustaa Lappiin joka kevät ja syysruskan aikaan, joskus vielä kesällä ja talvellakin. Hän matkustaa Suomeen kielen ja maisemien takia.

Cluj-Napocassa saattoi ihailla komeita Karpaatteja, asua turvallisesti niiden keskellä. Lapissa transilvanialainen nainen ihastelee maiseman lempeää kauneutta. Ja uskomatonta hiljaisuutta. Kielistä kiinnostuneena hän tutkii vähemmistöjen identiteettiä: meänkielisiä, kveenejä ja Romanian csángoja. Hänestä suomi on tuttua, meänkieli vielä tutumpaa, hän maistelee suomalaisia sanoja kuin eksoottisia herkkuja, talkkunaa ja mämmiä. Hänen mielestään meänkielisten huumori muistuttaa Transilvanian unkarilaisten huumoria.

Minä tunnen tuon naisen ja tuon kaupungin Karpaattien keskellä! En vain ole tavannut heitä pian seitsemään vuoteen. Oli kummallista törmätä heihin kirjan sivuilla illalla omassa sängyssään. Otin heti kuvan häntä koskevista kappaleista ja lähetin ne hänelle terveisten kera. Hän oli ilahtunut ja hämmästynyt. Hän ei tiennyt teoksesta, hän ei tiennyt olevansa teoksessa. Tekstasin hänelle, että joku on kertonut hänestä kauniita kirjailijalle. (Hänestä on helppo kertoa kauniita.)

Kirjan takakannessa sanotaan, että suuret muutokset alkavat joskus pienistä arkisista hetkistä. Hetkistä, jolloin kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin mutta jolloin jokin kuitenkin liikahtaa. Mitä jos elämä huomaamatta vie meitä juuri sinne minne pitääkin?

Tämän kirjan ja erään elokuisen kohtaamisen jälkeen minun tekisi taas mieli mennä Karpaattien keskelle niin, että tekee kipeää. Halata tuota naista ja kolmea muuta. Syödä lautasellinen maailman parasta kaalilaatikkoa eräässä pienessä mitäänsanomattoman näköisessä ravintolassa pääkadun varrella, juoda kuppi höyryävänkuumaa vin fiertiä yhdessä kuppilassa syrjäkadulla. Kiivetä kaupunkia ympäröivälle kukkulalle ja samoilla rinteille laskeutuvalla haustausmaalla. Palata alas ja ostaa vanhan kaupungin kujilta hiilillä kypsytetty kürtős kalács kanelilla maustettuna. Piipahtaa viereiseen kirkkoon ja istahtaa hetkeksi penkkiin. Jatkaa yliopistolle ja kulkea ylös alas kuluneita kiviportaita.  Pyytää vahtimestarilta avainta skandinaaviseen kirjastoo ja katsoa, mitä uutta sen hyllyille on viime vuosina kertynyt. Käydä kuuntelemassa suomen kielen tunteja tai pitää itse yksi. Mennä luentojen jälkeen oluelle siihen irkkupubiin, jonne aina mentiin. Tilata se annos, joka aina tilattiin.

Niin. Sellanen matka pitäisi tehdä, mutta sen aika on myöhemmin.

Miksi minusta tuntuu, että jotain on liikahtanut? En usko että se jokin vie minua takaisin Romaniaan – ainakaan muuten kuin matkalle. 

Ehkä se kuitenkin vie sinne minne pitääkin.

Share

Kommentoi