Työn (draaman) kaari

Maijan matkassa

Työni pyörii sadan päivän sykleissä. Se on tavanomaisimman kurssin mitta. Tuolla sadan päivän pituisella jaksolla on ihan oma kiertonsa, jonka jo hyvin tiedostan mutta johon usein katoan. Myös työpöytäni tiedostaa ja katoaa.

Ensimmäiset kaksi päivää ovat jännittäviä ja niitä edeltävät yöt unettomia. Uuden kurssin aloittaminen hermostuttaa aina niin, että tekisi mieli kääntyä ovelta ja kadota. Piinallisinta on se, että aloittaminen täytyy periaatteessa tehdä kahdesti. Ensimmäisenä päivänä hoidetaan byrokraattinen sälä, toisena päivänä aloitetaan varsinainen kurssi. Tyhjältä pöydältä ja tyhjällä pöydällä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa ovat tutustumista ja kaiken perusta. Ihmiset tunnustelevat ja totuttelevat. Minä teen töitä sen eteen, että ryhmästä tulee ryhmä ja että he oppivat toimintatapani. En päästä opiskelijoitani ensimmäisinä päivinä vähällä vaan vaihdan usein paria, istumapaikkaa ja tehtävätyyppiä. Se on raskasta itselle ja heille. Minun täytyy pitää yllä tunnetta siitä, että täällä on turvallista ja hauskaa, vaikka pistän paletin joka päivä uusiksi. Näen paljon epävarmuutta, ujostelua, hämmennystä ja ihmettelyä. Olisi paljon helpompaa antaa heidän istua niillä sijoillaan, joille he ovat ensimmäisenä päivänä istahtaneet. Tiedättehän kuvion? Kun uusi ryhmä syntyy, vakiintuvat monet asiat ihan sattumalta ensi hetkistä lähtien. Esimerkiksi istumapaikat. Tai se, kuka aina myöhästyy. Ja se, kuka kysyy kysymykset. Juuri kaikkea sitä haluan hämmentää. Haluan, etteivät roolit ja kimpat kivety. Kun sen tekee alussa, se palkitsee jatkossa.

Toisen viikon loppupuolella tapahtuu lopulta käänne: ihmiset rentoutuvat ja oppivat luottamaan. Toisiinsa ja minuun. Siitä alkaa parin kuukauden ihanuus. Opiskelemme ahkerasti. Minulla on ideoita, heillä on intoa. On kuitenkin vielä kuherruskuukauden aika. Minä otan heistä selvää, he kuhertelevat kielen kanssa. Etenkin nollakurssilaiset ovat täysin myytyjä, sillä heistä tuntuu, että he oppivat joka päivä hurjasti. Ja he oppivatkin. He eivät vain vielä tiedä, että kyse on pisarasta valtameressä.

Puolivälissä iskee turnausväsymys. On rankkaa opiskella uutta kieltä ja uudella kielellä monta tuntia päivässä viisi päivää viikossa. On rankkaa suunnitella tekemistä moneksi tunniksi päivässä viideksi päiväksi viikossa. Kyllästyttää olla päivästä ja viikosta toiseen samojen naamojen kanssa. Olen kurssin puolivälissä tavallisesti ihan puhki ja valmis lopettamaan nämä hommat. Opiskelijat ovat valmiita lopettamaan opiskelun. Heistä tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut. Tätä vaihetta varten pitäisi aina muistaa taltioida kurssin alussa jotain suorituksia, joihin voisi nyt palata ja osoittaa eron. Ja työpöytä: se on tässä vaiheessa kadonnut paperipinojen alle.

Kurssin puolivälissä stressataan vähän myös lähestyvää työssäoppimisjaksoa. Aina on joku, jolle ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. Kaikki urasuunnitelmien kannalta kiinnostavat paikat ovat täynnä, mahdottomia senhetkisellä kielitaidolla, liian kaukana tai niitä ei edes ole (paikkoja tai urasuunnitelmia). Minä menetän yöuneni, vaikka väitän päivisin opiskelijoille, että ei ole hätää. Hoen, että asiat järjeystävät ja ettei kukaan ole koskaan jäänyt ilman harjoittelupaikkaa. Öisin en saa unta tai hätkähtelen levottomana hereille vähän väliä. Paniikki yrittää hiipiä ajatuksiin.

Ja sitten koittaa harjoittelua edeltävä viikko. Puhumme työelämästä ja työkulttuurista sen minkä voimme. Roolileikimme tilanteita työpaikan kahvihuoneessa ja opettelemme soittamaan pomolle. Ensimmäisten päivien jännitys ei ole mitään työssäoppimisjaksoa edeltävään jännitykseen verrattuna. Opiskelijoita jännittää, kuinka he tulevat toimeen suomeksi. Minua jännittää, etteivät työelämäjaksojen ohjaajat, työkaverit ja asiakkaat näe opiskelijoissa sitä samaa potentiaalia, jonka itse heissä näen. Sekin pelottaa, että opiskelija kielitaitonsa vajavaisuuden vuoksi uuvuttaa ohjaajansa ja työyhteisönsä eikä pääse näyttämään sitä, mitä osaa ja on. Ja jos rehellisiä ollaan, pelottaa sekin, ettei se kurssin huithapeli, mattimyöhäinen tai muu murheenkryyni osaa käyttäyä.  

Pelot ovat enimmäkseen turhia. Kaikki menee keskimäärin paremmin kuin kukaan on aavistunut. Minulle koittaa sadan päivän syklin paras vaihe, kun pääsen tekemään ohjauskäyntejä työssäoppimispaikoille. Pääsen näkemään, kuinka tyypit käyttämät oppimaansa ja oppivat lisää. Pääsen yksilöllistämään ja eriyttämään. Saan kuulla kehuja ja nähdä leveitä hymyjä, kohenevia ryhtejä, ammatillisia oivalluksia ja itsensä ylittämisiä. Tietenkin tulee myös ongelmia, epäselvyyksiä ja väärinymmärryksiä mutta ne ovat aina ‒ aina – vähemmistönä. Ja niistäkin selviää selvittämällä. Minä nukun hyvin ja nautin siitä, että olen oman kalenterini herra. Ja kehitän uutta. Työssäoppimisjaksojen aikana minulla on aikaa työstää uusia ideoita, laatia materiaalia ja olla luova.

Työssäoppimisjakson jälkeen kurssi on jo loppusuoralla: ehdimme kiireesti purkaa harjoittelun kuulumiset, kerrata jotain, harjoitella lopputestiin, tehdä jatkosuunnitelmia ja pitää testit. Aina tulee kiire, vaikka yritän ennakoida ja aikatauluttaa hyvin. Lopulta päädyn kantamaan töitä kotiin ja arvioimaan testejä iltaisin, vaikka olen vannonut, etten koskaa enää ikinä tee niin. Nukun taas levottomasti ja liian vähän. 

Ja sitten koittaa päättäjäispäivä. Loppukiireiden vuoksi en ehdi valmistautua siihen riittävästi. Kirjoitan aina aamulla hätäpäissäni viimeisiä allekirjoituksia, raportteja ja sähköposteja. Kalastelen puuttuvia kurssipalautteita tai syötän arviointeja järjestelmiin. Etsin kadonnutta aikaa. Ja sitten viipotan päättäjäisiin. Vilkaisen peiliin, jos muistan. Muistelen jäähyväissanojani ja yritän palata todellisuuteen. Ja sitten jätän itku kurkussa jäähyväiset.

Kun todistukset ja halaukset on jaettu, kuvat otettu, kahvit juotu ja kakut syöty, olo on tyhjä ja epätodellinen.

Mitä juuri tapahtui? 

Ai niin, pidin yhden kurssin. Täytyy siivota työpöytä.

Kuinka kuvat sitten liittyvät sisältöön? Eivät juuri mitenkään ja kuitenkin monella tapaa. Söin ne meneillään olevan työssäoppimisjakson aikana huoltoasemilla matkatessani ympäri maakuntaa. Ne ovat vain torttu ja pulla. Ja ne ovat paljon enemmän kuin torttu ja pulla. Torttu edustaa ennakkoasenteiden toteutumattomuutta ja pulla tolkun tottelemattomuutta. Lisää Instagramissa (@maijam). 

Share

Kommentit

Pari sannaa

Kuulostaa aika tutulta. :)

Kommentoi