Yhdeksän tornin linnake

Maijan matkassa

Olen jo muutamaan kertaan yrittänyt sanoa jotain kirjasta, jonka sain hiljattain päätökseen. En kuitenkaan saa sanotuksi mitään. Mitkään sanat eivät tunnu oikeilta. (Ja minä en ole Laura T. tai Helmi K, jotka aina löytävät sopivat sanat.)

Silti soisin, että tätä kirjaa luettaisiin. Sen tarinat kuultaisiin eikä niitä koskaan unohdettaisi. Ne eivät saa milloinkaan toistua.

Niinpä annan kirjan puhua puolestaan. Kaikki kursivoidut pätkät ovat suoria lainauksia kirjasta. (Jos et halua tietää kirjasta liikaa, lopeta lukeminen tähän.) 

Qais Akbar Omarin omaelämäkerrallinen Yhdeksän tornin linnake on kirjan suomenkielisen alaotsikon mukaan afgaanipojan tarina (englanninkielisessä alkuteoksessa An Afghan Family Story). Se on kuitenkin paljon enemmän kuin erään pojan tai perheen tarina: se on Afganistanin tarina.

Tarina liikkuu kolmella vuosikymmenellä ja lähtee liikkeelle rauhan ajasta. Kabulista, jossa elää huoleton 7-vuotias poika, joka rakastaa leijojen lennättämistä. Aikakaudesta, jolloin naiset käyttävät lyhyitä hameita ja miehet leveälahkeisia housuja. Hetkistä, jolloin pojan isän, äidin ja sisarusten lisäksi 50 setää, tätiä ja serkkua kokoontuu illalliselle yhden suuren liinan ympärille isoisän puutarhaan. 

Sitten eräänä yönä kaikki muuttuu. Juuri yön laskeuduttua sähköt katkesivat äkisti. Katsoin ulos. Katkos ei koskenut ainostaan meidän taloamme. Koko kaupunki oli pimeänä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Kabulin sähköverkko oli aina toiminut. (– –) Kuulin etäältä ääniä. Ikään kuin tuhatpäisen ihmisjoukon puheensorinaa Kabulin toiselta laidalta. Ensin luulin, että muezzinit kutsuivat ihmisiä rukoilemaan. Mutta rukoushetki oli mennyt jo kaksikymmentä minuuttia sitten, eivätkä äänet kuulostaneet tutuilta niin kuin muezzinien. Äänet eivät myöskään tulleet tavalliseen tapaan kovaäänisistä eivätkä läheisten moskeijoiden suunnalta. Äänet voimistuivat jatkuvasti. Nyt sain jo selvän sanomasta. "Allahu akbar, Allahu akbar." Jumala on suuri.

Eletään 1980‑1990-luvun vaihdetta, jolloin mujahidinit ottivat Afganistanin haltuunsa ja ajoivat venäläiset maasta. Heidät otettiin vastaan vapauttajina, mutta muutamassa viikossa maa ajautui kaaokseen. Alkoi sisällissota. Kausi, jolloin naiset eivät enää jutelleet keskenään ikkunoista nojaillen. Nyt nälkiintyneet kissat loikkivat ikkunalaudoilla ja sähisivät toisilleen. Aina tuulen yltyessä tyhjien talojen ovet ja ikkunaluukut paukkuivat ja verhot lepattivat ulkona. Kun rakettien räjähdykset ja ammuskelu lakkasivat, hylätyt ja nälkäiset koirat alkoivat ulvoa kuorossa. Ainoastaa mielipuoli olisi uskaltautunut kadulle. Tarkka-ampujat olivat asettuneet väijymään läheiselle talomme takana kohoavalle kukkulalle, ja he saattoivat ampua kenet tahansa ihan vain huvikseen.

Ne jotka pystyvät, pakenevat maasta. Ne jotka eivät pysty tai eivät usko mielettömyyden jatkuvan, jäävät. Valitsevat puolensa tai yrittävät selviytyä sodan keskellä.

Omarin perhe aloittaa pakomatkan, joka vie heitä ympäri Afganistania. He elävät pakolaisina omassa maassaan. Vaikka perhe on lähes koko ajan yhdessä, näkökulma on Omarin.  Hän näkee nälkää, todistaa järjettömyyksiä, kohtaa raakuuksia ja pelastuu sattumavaraisesti. Tai viime hetkellä. Joskus ihmeen kaupalla. Sodan kauheuksien keskellä hän kuitenkin kohtaa myös lämpöä, vieraanvaraisuutta, yhteisiä aterioita ja rakkautta. Ilman niitä kirjaa olisi mahdoton lukea loppuun. (Todella vaikea.) Ilman niitä Omarin perheen olisi ollut mahdotonta selvitä hengissä. Tai järjissään. 

Lähes vuoden vaeltelun jälkeen perhe palaa Kabuliin. Sota vaikutti päättyneen. Todellisuudessa silloin alkoi teeskentelyn aikakausi. Sodan merkit näkyivät kaikkialla, mutta teeskentelimme, ettemme huomanneet niitä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki setäni olivat muuttaneet eri puolille kaupunkia, mutta teeskentelimme, ettemme olisi erossa pitkään. Kaipasimme aterioita saman liinan äärellä, mutta teeskentelimme, että itseksemme syöminen oli sama asia kuin suvun yhteisateriat. (– –) Sota roihahti jälleen täyteen liekkiin viisi kuukautta sen jälkeen, kun olimme palanneet Kabuliin, vaikka kaikkien osastojen johtavat olivat käyneet Mekassa ja vannoneet, etteivät enää milloinkaan sotisi. Teeskentelimme, että heidän rikoksensa oli tavallista käytöstä, vaikka jokainen afgaani tietää, että valan rikkominen on vakava rikos – etenkin sellaisen valan, joka on tehty Mekassa, Jumalan Talossa.

Ihmiset yrittävät elää normaalisti keskellä epänormaalia. Omar vartuu nuorukaiseksi, kauheudet ja järjettömyydet ovat edelleen osa arkipäivää. Mutta hulluuden voitto onkin vasta tulossa. Omarin elämään sen edustajat ilmestyivät eräänä perjantaina. Hän tarkkaili heitä hämmästyneenä läpi raketin rei'ittämän portin: He näyttivät afgaaneilta, mutta he olivat pukeutuneet omituisesti muhkeisiin mustiin tai valkeisiin turbaaneihin ja erikoispitkiin kamizeihin, jotka roikkuivat salwar-housujen päällä reilusti polven alapuolella. Miehillä oli ruoskat. Kaikki olivat rajanneet silmänsä kajalilla. Heillä oli ruokkoamaton pitkä parta. Kenelläkään ei ollut kunnollisia jalkineita. Kaikillä oli sandaalit ylettömän pölyisissä jaloissaan. Suurin osa käytti nuuskaa. Muutamat syljeskelivät ruskeita klimppejä pölyiseen maahan ja puhdistivat sitten suunsa turbaanikankaan kulmalla. Kukaan ei sanonut mitään. He näyttivät eksyneiltä kuin miehet, jotka olivat kotoisin metsistä tai luolista ja jotka eivät olleet milloinkaan nähneet rakennuksia. Ensin ajattelin, että he olivat vampyyreja. Tiesin kyllä, ettei vampyyreja ollut olemassa muualla kuin saduissa. Mutta mitä muutakaan he olisivat voineet olla?

He olivat talibaneja, jotka nopeasti tekivät selväksi, että olivat nyt maan uusia hallitsijoita. He ilmoittivat päivittäin uusia säädöksiään: 

Jokaisen miehen Afganistanissa pitää kasvattaa parta.

Jokaisen yli 12-vuotiaan tytön pitää pukeutua burkaan.

Leijanlennätys on kiellettyä.

Kenenkään ei missään päin Afganistania pidä katsoa televisiota. 

Jokaisen miehen pitää mennä viisi kertaa päivässä moskeijaan rukoilemaan.

Vanhempien ei pitäisi pitää tyttäriään sisällä taloissaan. Heidän pitäisi naittaa heidät heti, kun he ovat valmiita.

Naisten ei pitäisi astua ulos asunnostaan.

Naisilla ei ole niin paljon aivoja kuin miehillä, ja siksi he eivät osaa ajatella viisaasti kuten miehet. Niinpä me kiellämme heitä osallistumasta politiikkaan.

Rikkureita rangaistiin ruoskaniskuin, teloittamalla tai vankilatuomioin. Mielivaltaisesti ja ilman oikeutta. Ihmisiä katosi ja he näyttivät koko ajan hermostuneilta. He eivät enää pelänneet raketteja. Kabulissa vallitsi rauha, emmekä enää nähneet kaduillaa verta ja ruumiinosia. Mutta rauhantila oli onneton ja pelokas. Emme tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Taliban-hallinnon aikana maa köyhtyi, kurjistui ja eristäytyi entisestään. Siitä huolimatta Talibanin suurimmat huolenaiheet olivat, että miehet pitivät kiinni rukousajoista ja että naiset eristettiin muusta yhteiskunnasta.

Omarista kasvaa nuori mies keskellä hirveyksiä. Hän menee innokkaana yliopistoon, mutta pettyy talibanien oppeihin. Istuu vankilassa mitättömästä rikkeestä. Selviytyy hengissä mutta ei ole enää entisensä. Hänestä alkaa tuntua siltä, että hänen on kasvettava isänsä tueksi ja ottaa omalta osaltaan vastuu perheestä. Ja hän kasvaakin. Hän keksii keinon, jolla elättää itsensä, perheensä ja kymmeniä naapuruston lapsia yli talibanien hallinnon ajan.

Lopulta hän näkee päivän, jolloin alkoi kuulua oikeaa musiikkia, ei sitä talibanien epävireistä jollotusta. (‑‑) Kaikki kantoivat kaiuttimia kätköistään ja asettivat niitä ikkunoille. Musiikkia soitettiin niin kovaa kuin laitteista lähti. (‑‑) Musiikki vyöryi vastustamattomalla voimalla ja sitä alkoi kuulua kaikkialta. Pihallemme, lähikaduille ja naapurien pihoille alkoi ilmestyä ihmisiä, jotka hurrasivat ja huusivat ja nauroivat. Sellaista he eivät olleet uskaltaneet tehdä moneen vuoteen. (‑‑) Joillakin oli yllään kireät farkut ja värikäs t-paita, joita he olivat piilotelleet Talibanin noususta lähtien. Salwar kamizeissaan ulos tulleet kääntyivät nopeasti kannoillaan, palasivat taloonsa ja ilmeistyivät hetken kuluttua uudelleen, mutta tällä kertaa pukeutuneena länsimaisiin vaatteisiin. Muuan nuorukainen oli pukeutunut pukuun ja solmioon. Yhdelläkään miehellä ei ollut turbaania. Elettiin vuotta 2001.

Kirja ilmestyi 2013. Omar asuu edelleen Kabulissa. Hän on herättänyt henkiin isoisänsä mattokaupan, mutta ei ole valitettavasti saanut vieläkään takaisin sitä Afganistania, josta unelmoi kaikki nuo vuodet pommien, ruoskien ja kivytysten keskellä. Siihen on monia syitä ja hän sivuaa niitä lyhyesti jälkisanoissaan.

Ja samalla hän miettii, kuinka väistelisi Kanadassa asuvan tätinsä hyväntahtoiset naittamisaikeet ja toiveet yltäkylläisestä ja turvallisesta elämästä. Kuinka kertoisi tädilleen, että vaikka se kuulostaa järjettömältä, rakastan Afganistania? Että minusta on hienoa olla afgaani? Että haluan auttaa rakentamaan uudelleen sen, mitä niin monet ovat tuhonneet? Tiedän kyllä, että siihen menee kauan. Ymmärrän tilanteen. Olen matonkutoja. Tiedän, miten hitaasti yksi solmu seuraa toista, kunnes kuvio alkaa muodostua. 

Sellainen kirja. 

PS Jos sinua kiinnostaa lukea tarinoita tämän päivän Afganistanista, klikkaa lukulistalle blogi 1001 Kabul.

Share

Kommentoi