Ladataan...
Maijan matkassa

Olen aina rakastanut kirjoja. Pienenä olen kuulopuheen mukaan ollut kyltymätön ja vaatelias kirjojen kuuntelija. Osasin lempikirjani ulkoa ja huomauttelin närkästyneesti, jos lukija tahattomasti tai tarkoituksellisesti oikoi lukemaansa. 

Kun opin lukemaan sujuvasti, aloin kantaa kirjoja kirjastosta kassikaupalla. Muistan, kuinka minulla oli tapana käydä perjantaisin kirjastossa ja lainata joka kerta kymmenkunta kirjaa. Seuraavaan perjantaihin mennessä ne oli luettu. 

Teini-ikäisenä en muista mitään ihanampaa kuin viikonloput, jolloin sai lukea kirjaa niin myöhään kuin jaksoi ja jatkaa kirjan parissa heti aamulla herättyään. Sunnuntaiaamujen krapula syntyi siitä, että hyvä kirja oli päässyt loppumaan eikä tilalle ollut tarpeeksi kiinnostavaa seuraajaa. Tai etten ollut ehtinyt hankkia käsiini koukuttavan sarjan seuraavaa osaa. (Kamalia tilanteita vieläkin. Niitä ei ole vain aikaa surra yhtä voimallisesti.)

Lukio- ja opiskeluaikana koulu- ja tenttikirjat söivät aikaa omaehtoiselta lukemiselta. Lakkasin ahmimasta kirjoja, mutta aloin kartuttaa omaa kirjahyllyä. Haaveilin isoista seiniä kiertävistä hyllyistä. Ne tekivät minusta kodin.

Oli myös kiehtovaa mennä ensimmäistä kertaa uusien ihmisten koteihin ja tutkia heidän kirjahyllyjään. Oli suorastaan epäilyttävää, jos jollakulla ei ollut kirjahyllyä. Oli ja on edelleen. Silmät saattavat olla sielun peili, mutta niin ovat kirjahyllytkin. (Tosin tämä e-kirjojen aika on on tehnyt asiasta vähän mutkikkaamman.)

Tuli töitä, tuli lapsia ja lukuharrastus jojoili. Koko ajan yöpöydällä kuitenkin lepäsi opus tai useampi. Joskus ne hupenivat nopeasti, joskus eivät lainkaan. Noina vuosina ymmärsin, että voin jättää kirjan kesken ilman tunnontuskia. Lisäksi ymmärsin, ettei ole mitään absoluuttista luettavien kirjojen listaa. Vähäinen lukemiseen jäävä aika kannattaa mielummin käyttää niihin teoksiin, jotka tuottavat nautintoa itselle.

Kirjahyllyni kasvoivat pikku hiljaa. Ostin kirjoja omaksi aina, kun minulla oli ylimääräistä rahaa. Ne olivat minusta ihania esineinä, enkä ole vieläkään oppinut kunnolla lukemaan kirjoja näytöltä. Nykyisin jo sentään ymmärrän, että esimerkiksi parin viikon lomalle olisi ehdottamasti miellyttävämpää kantaa kymmenen e-kirjaa kuin kymmenen paperikirjaa. (Antakaa vain minulle se parin viikon loma, jolla saan lukea kymmenen kirjaa.) Jos voin valita, valitsen kuitenkin aina mieluummin paperikirjan. Siihen saa paremman tuntuman ja sitä voi helpommin selata taaksepäin. Siihen on helpompi uppoutua, ja se tuntuu pehmeämmältä sylissä.

Nykyisin olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa omat kirjahyllyni. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjat ja kirjahyllyt ovat ihania sisustuselementtejä. Toisaalta tuntuu tyhmältä täyttää kotinsa esineillä, joita ei käytä. Vain kourallinen kirjahyllyni kirjoista on sellaisia, jotka olen lukenut useampaan kertaan tai joita edes kuvittelen joskus lukevani toistamiseen.

Vaikka minulla ei edes ole massiivisen paljon kirjoja, olen nyt päättänyt, että nykyiset kirjahyllyt saavat riittää. Jos ne uhkaavat täyttyä liiaksi, on jotain laitettava kiertoon. Viimeinen niitti päätökselle tuli eilen, kun illalla tajusin, että minulla on kotona kaksi samaa kirjaa. Toisen olin ottanut lainaan anopiltani, toisen ostin päivällä itse kirpputorilta. 

Nyt menen sänkyyn ja tartun kirjaan, joka yöpöytäpinossani sekä alimmaisena että päälimmäisenä. 

Mitä sinä luet nyt?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Kun puhelimen herätys piippaa lauantaisin puoli seitsemältä, tekisi minun vain mieli pyyhkäistä näyttö hiljaiseksi ja jatkaa unia. Etenkin niinä harvinaisina aamuina, kun lapsetkin ovat poikkeuksellisesti nukkuneet ohi arkirytminsä eikä lastenhuoneesta kuulu vielä legojen kolinaa ja päättymätöntä pulinaa.

Koska olemme kuitenkin järjestäneet itsellemme sellaisen virkistävän lauantaiaamun menon kuin perheuimakoulu, vääntäydyn väkisin sängystä, huuhtelen unen rippeet silmistäni ja laitan puuron tulille. Siksi että sentään on lauantai eikä aivan niin kiire kuin arkiaamuisin, keitän itselleni tuplasatsin kahvia ja kokoan santsikupin kaveriksi voileivän. Luen lehteä pitkittäen ja käsken puolihuolimattomasti lapsia pukemaan, pesemään hampaita ja valmistautumaan lähtöön.

Kahdeksalta hyppäämme autoon ja puoli yhdeksältä kahlaamme altaaseen. Siihen väliin on mahtunut paljon hoputusta ja patistelua, mutta altaassa muistan taas, miksi olen lauantaiaamuni vapaaehtoisesti sellaisiksi järjestänyt: vesi on ihana elementti ja uimahalli yksi maailman välittömimmistä ympäristöissä. Aikaiset aamut tuovat uimahallikäynteihin vielä oman lisänsä: viimeisetkin kulissit on kaadettu. Tai pikemminkin niitä ei ole jaksettu vielä nostaa pystyyn. Pukuhuoneessa vaatteiden alta paljastuu kampaamattomia tukkia ja niitä kaikkein pehmoisimpia kotiasuja. Liikkeissä ja eleissä on aamuista uneliaisuutta, joka tekee kaikesta ihanan välitöntä. Kaikki käyttäytyvät kuin olisivat menossa aamusuihkuun kotona.

Välittömyys leviää myös saunaan, suihkuun ja allasalueelle. Vaikka uimakoululaisia ja heidän vanhempiaan on paljon ja ryhmät vaihtuvat tiheästi, on kuhinassa jotain nykyajalle epätavallisen levollista ja läsnäolevaa. Luulen sen johtuvat siitä, että märkätiloihin astuessaan kaikkien on pakko jättää merkit, meikit ja määreet pukukaappiin. (Ja kännykät. Kännykät!)

Minulla ei ole aavistustakaan, ketä ovat ne ihmiset, joiden kanssa pärskin altaassa ja joiden vieressä istun uimakoulun jälkeen lauteilla. En tiedä heidän nimiään ja ammattejaan, mutta olen nähnyt heidän raskausarpensa, vatsamakkaransa ja piilotetut tatuointinsa. Olen näyttänyt heille omani. Puhumme vähän ja harvakseltaan, mutta hiljaisuutta ei ole tarve täyttää sanoilla. Kaiken sen alastomuuden keskellä on helppoa vain olla. Olla sellainen kuin on ilman kaikkia niitä määrittäviä tekijöitä, joita normaalisti kantaa mukanaan. Katsella hyväksyvästi ympärilleen. En tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta katseet ovat uimahallin saunassa harvinaisen hyväksyviä.

Puoli kymmeneltä vedän taas vaatteita ylleni. Kampaan tyttäreni hiuksia ja kuuntelen hänen puhetulvaansa. Toivon, että hän olisi uintiharrastuksesta innoissaan vielä vuosia. Tekee hyvää käydä säännöllisesti uimahallin saunassa.

Kymmeneltä olen kotona, raukea ja nälkäinen. Tiedättehän uinnin jälkeisen nälän? Se on kiljuva.

Ja lauantai: se on alkanut parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä ihan alussa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Hei!

Olen Maija.

Olen ihminen, äiti, vaimo ja opettaja.

Juon aina vettä, kupeittain kahvia ja toisinaan liikaa punaviiniä.

Syön usein ja kaikkea mutta yritän vähentää lihankulutusta.

Minulla on mies, 2 lasta ja paljon suunnitelmia.

Pukeudun usein farkkuihin, enenevässä määrin helmoihin ja juostessani trikoisiin.

Harrastan lukemista, juoksemista ja blogin kirjoittamista.

Olen hyvä leipomaan pullaa, pelaamaan Aliasta ja aistimaan tunnelmia.

En osaa tanssia, laulaa tai tehdä käsitöitä.

Nauran tilannekomiikalle, sattuville sutkauksille ja ollessani hermostunut.

Uskon ihmisiin, ihmeisiin ja itseeni.

Unohdan aina lakata kynnet, olla syömättä sokeria ja pestä uunin.

Katson lasteni perään, ulos ikkunasta ja valitettavan vähän televisiota.

Tykkään istua kahviloissa, matkustaa junalla ja herätä aikaisin aamulla.

Arvostan suorapuheisuutta, silmiin katsomista ja hyviä tekoja.

En voi sietää kerskakulutusta, itsekeskeisyyttä ja ennakkoluuloja.

Haluaisin nähdä metsän puilta, lasteni kasvavan ja vihreiden arvojen voittavan.

Hauska tutustua! Kuka sinä olet?

Share
Ladataan...