Ladataan...
Maijan matkassa

Tiedättätehän sen kokonaisvaltaisen onnellisuuden tunteen, kun olo on täydellisen levollinen ja tyytyväinen? Ajatuksissa paistaa aurinko, suu tapailee huomaamatta hymyä, otsarypyt siliävät ja hartiat painuvat alas. On hauskaa katsella ulos ikkunasta ja antaa ajatusten lentää (ei poukkoilla!). Venytellä välillä jäseniään kuin raukea kissa.

Tiedätte te toivottavasti. Toivottavasti myös muistatte. Ettei edellisestä kerrasta olisi liian pitkää aikaa eikä seuraavaa olisi edes tiedossa.

Minulla on juuri nyt sellainen olo. Istun junassa matkalla kotiin. Olen käynyt aamulla reippaalla kävelylenkillä merellisissä maisemissa Lauttasaaressa ja syönyt sen jälkeen ihanan värikkään aamupalan smoothieineen ja hedelmineen. Juonut kaksi kupillista hyvää kahvia. Rapsetullut koiraa ja tarinoinut ystävän kanssa. Hypännyt sitten junaan ja lukenut loppuun tulomatkalla aloittamani kirjan. Aloittanut toisen, joka aiheuttaa Islannin-matkakuumetta. Käynyt ravintolavaunusta kupillisen teetä ja käpertynyt katselemaan loppukesän vihreää ja sen välistä pikaisesti vilahtevia kyliä ja kaupunkeja, vesistöjä ja viljavia peltoja. 

On jo vähän ikävä kotona odottavia – sopivasti, ei liikaa. Ei ole pakottavaa tunnetta päästä heti suukottelemaan ja ottamaan syliin. Maltan ihan hyvin vielä matkustaa pari tuntia ja nauttia tästä tylsyydestä, joka on nykyisin luksusta.

Minulla on takanani irti arjesta -viikonloppu, joka päättää kesän. Vaikka olen ollut töissä jo (mitä ihmettä!) viisi viikkoa, vasta tämä tuntuu viralliselta kesän päätökseltä. Töissä pahimmat kiireet ja vilkkaimmat kalenteriviikot ovat vasta tulossa, ja vapaa-ajan ohjelmoidut harrastukset alkamassa. Huomisesta lähtien elämä on taas muutaman kuukauden jatkuvaa aikataulujen synkronointia, vuorojen sopimista, tunneista ja joskus minuuteista koostuvan palapelin kokoamista. Sekin on hauskaa aluksi mutta vie voimat lopuksi. Viimeistään marraskuussa odotan jo sitä, että joulu ja sen ympärille rakentuvat katkot harrastuksissa, kursseissa ja työviikoissa koittavat.  

Välillä karkaa ajatus siitä, että tätäkö tämä on. Hamaan tulevaisuuteen asti?

En usko, ei hamaan tulevaisuuteen asti. 

Mutta tällaista tämä on nyt, ja tavallani minä pidän tästä. En kaipaa tällä hetkellä pois tai muutokseen. Pidän täyteydestä, en vain pidä liiallisesta kiireestä. Yritän koko ajan päihittää ajanpuutteen ennakoimalla, valmistautumalla, analysoimalla ja rauhoittumalla. Osa kiireestä on todellista, osa taltutettavissa, osa itse luotua. Ensimmäistä täytyy yrittää hallita ja oppia sietämään, toista ennakoida ja organisoida, viimeisin lähtee pois hengittämällä syvään ja hidastamalla askelia. Ja kaikkiin auttaa sellainen viikonloppuja kuin tämä.

Viikonloppu, jona voi ottaa etäisyyttä ja tehdä asioita, jotka tuottavat pelkkää iloa. Tällä kertaa minulle tuottivat iloa kaksi kertaa neljä ja puoli tuntia kestävät junamatkat, jolloin sain vain lukea. Määränpäässä odottivat ystävät, jotka ovat niin ihania, että tahtoo ihan itkettää. Että minulla on ollut onnea tutustua niin mahtaviin, erilaisiin, eri tavalla lahjakkaisiin, hauskoihin ja viisaisiin naisiin! Naisiin, joiden kanssa kahvilla tai lasillisella istuessa maailma tuntuu asettuvan takaisin uomiinsa. 

Kävin myös ostoksilla. Se ei enää nykyisin ole asia, josta nautin, mutta sopivasti annosteltuna ja hyvin valmistautuneena se voi vähentää tuskaa myöhemmin. Kesäisen vaatekaapinsiivouspäivän jäljiltä minulla oli puhelimessani lista asioista, joita tarvitsen. Piipahdin kolmessa luottoliikkeessäni, joista olen aina löytänyt helposti itselleni mieluisia vaatteita ja kas, sain vaatekaappiini ne kappaleet, joita olin vailla: farkut, kaksi yläosaa ja yhden villapaidan. Niillä pärjään tämän talven niin, ettei minun välttämättä tarvitse mennä kaupoille ennen ensi kevättä. Oikeastaan haluaisinkin ajatella niin, etten mene.

Tällaisen viikonlopun jälkeen asiat ovat oikeissa mittasuhteissaan. Tämä oli henkilökohtainen kick offini syksyyn. Tulkoon pimeys, tulkoon kylmyys ja tulkoon kiire! Tämän voimalla jaksan alun. Lokakuussa, kirjamessuviikonloppuna, teen tämän uudestaan ja lataan itseeni lisää ihania asioita, joiden voimalla jaksan jouluun. Sitten pahin onkin jo taas ohi, sillä kesää kohti kurkottaessa kaikki tuntuu helpommalta.

Syksy, sinun tulosi hirvittää aina vähän, mutta tällä kertaa olen valmistautunut.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Aloitin ensimmäinen elokuuta alusta. A:sta. Nollasta. Tyhjästäkin. Oli sopivasti maanantai. Silloin on hyvä aloittaa alusta. 

Tai jos totta puhutaan, aloitin a:sta vasta keskiviikkona, alkuviikko meni vielä muissa puuhissa. Enimmäkseen tutustuessa, esitellessä ja kartoittaessa. Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä on vessa/kahvila/tietokoneluokka/parkkipaikka/toimisto? Mitä kurssilla tehdään? Mitä sinä osaat? Osaatko kellon? Digitaalisenkin? Entä plus- ja miinuslaskut? Jopa kerto- ja jakolaskut? Kynäotteen? Latinalaiset aakkoset? Isot? Entä pienet? Kokeilepa lukea tätä ääneen! Hyvä! Tehdään seuraavaksi pieni sanelu! Entä puhuminen ja kuullun ymmärtäminen? Ymmärrätkö tämän? Entä tämän? Mitä vastaat, jos sanon näin? Katsopas vielä tätä kuvaa ja kerro minulle, mitä siinä on? Mikä tämä on? Entä tämä? Mitä hän tekee? Missä hän on? 

Kahdessa viikossa olen ehtinyt havaita kaikenlaista. Olen saanut konkreettista vastinetta sille, mitä lukutaidottomuuden teoreettiset määritelmät tarkoittavat käytännössä: Miten toimii hän, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa millään kielellä? Entä hän, joka osaa jotkin muut kuin latinalaiset aakkoset? Entä sitten hän, joka osaa jonkin verran latinalaisia aakkosia mutta jonka lukutaito ei vastaa tietoyhteiskunnan vaatimuksia. 

Olen saanut oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, mutta myös nenilleni. Lisäksi olen saanut päivittäisen kupillisen sokerilla kyllästettyä teetä, josta en vielä kymmenennen kupillisenkaan jälkeen osaa kieltäytyä tyylikkäästi ollenkaan. Lisäksi olen saanut aivan taivaallista kotijuustoa ja liudan henkilökohtaisia kysymyksiä. 

Mutta ennen kaikkea olen saanut ihan käsittämättömän mukavan ryhmän. He tekevät kaiken, mitä keksin heillä teettää. Ja he tekevät sen täysillä.

Minusta on kiehtovaa seurata, kuinka opiskelijani lähestyvät asioita. Kuinka arabiantaitoisella tottumus oikealta vasemmalle kulkevaan lukusuuntaan vaikuttaa esimerkiksi niin, että hän aina kääntää antamani monisteen toisinpäin. Aina. Hänen tekee mieli aloittaa meidän näkökulmastamme takasivulta. Samoin hän pyrkii piirtämään yksittäiset kirjaimet ja numerot niin, että viivat alkavat ja kiertävät oikean kautta. Ja luonnollisesti hän saattaa epähuomioissaan lukea kolmenkymmenenyhden kolmeksitoista, koska sattuu katsomaan numeroita väärinpäin.

Sekin on jännittävää, kuinka sille primaarilukutaidottomalle ei missään tilanteessa tule tarvetta kirjoittaa mitään muistiin. Se, että hän ei osaa, ei tunnu ihmeelliseltä, mutta se, ettei hänellä ole koskaan mitään muistinsa tueksi, on ihan käsittämätöntä. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin painaa asioita mieleensä ja toivoa, että ne pysyvät siellä. Se on muistilappujen ja muistilistojen maaniselle kirjoittajalle hämmästyttävää. Millaista minunkin elämäni olisi, jos en voisi tukeutua muistiinpanoihini? Ei kerrassaan mitään. (Pari päivää sitten tosin tajusin, että minun täytyy ensi viikolla tarkistaa, onko opiskelijani kännykässään sanelin. Voisimme alkaa tehdä hänelle nauhoituksia muistin tueksi. Tai miksei vaikka videoitakin.)

Ja se on vaikuttavaa, kuinka he kommunikaatiossa korvaavat sen, minkä kirjallisissa taidoissa häviävät. Olemme onnistuneet selvittämään kaikkien menojen aikataulut ja neuvottelemaan siitä, kuinka perjantaisen moskeijakäynnin vuoksi lyhyeksi jäävä päivä korvataan. Olemme soittaneet puheluita neljäntenä kurssipäivänä niin, että minä menin luokan ulkopuolelle ja soittelin vuoron perään kaikille opiskelijoille. Samoin opiskelimme kahvila-asiointiin liittyvää fraseologiaa niin, että minä vedin ensin muutamaan kertaan asiakkaan ja kahvilatyöntekijän roolit malliksi, jonka jälkeen opiskelijat kiiruhtivat tekemään omia tilauksiaan. "Normaaleilla" kursseilla olevat opiskelijat ovat yleensä tässä vaiheessa vasta tehneet kynä sauhuten muistiinpanoja tai vaatineet minulta mallidialogia tekstinä. Me taas tartumme kirjoitettuihin sanoihin vasta sitten, kun homma hoituu suullisesti. Tavallisesti vasta päivän tai parin päästä, joskus emme ollenkaan.

Olen luultavasti oppinut kahdessa viikossa enemmän kuin opiskelijani. Opettamisesta. Kyllä vain ihmiselle tekee pelkästään hyvää tulla haastetuksi uusilla asioilla.

Olemme myös onnistuneet vitsailemaan niin, että olemme olleet kuolla nauruun. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että eräs opiskelija kutsui minua vahingossa äidiksi hakiessaan muistinsa syövereistä sanaa opettaja. Se oli huvittavaa minulle, järkyttävää hänelle. Mutta kun siitä päästiin yli, on luokassa  heitelty kaikenlaista läppää. 

Eilen aloin lukea Helsingin Sanomien Syyria-viikon juttusarjan ensimmäisiä tarinoita. Minua kylmäsi. Minun äänteeni ja aakkoseni alkoivat tuntua turhanpäiväisiltä. Päässäni alkoi sinkoilla kysymyksiä: Mistäpäin he ovat tarkalleen kotoisin? Kuinka he toivoisivat tilanteen ratkeavan? Ketä he ovat joutuneet jättämään taakseen?

Haluaisin kysyä kaikenlaista, mutta en kysy. En vielä, en välttämättä koskaan. Jos kysyn, kysyn sitten, kun siihen annetaan tilaisuus. Siihen asti tarjoan vain toisen todellisuuden, jonne voi tulla oppimaan uutta ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. 

Share
Ladataan...