Ladataan...
Maijan matkassa

En usko korkeampiin voimiin mutta uskon ihmisyyteen, avoimuuteen ja uteliaisuuteen. Viikko sitten maanantaina ne (ja opiskelijoiden vilpitön kutsu) johdattivat minut aamulla muslimien Eid al-Adha -juhlaan (kirjoitetaan myös Id al-Adha). 

Kielimuurin vuoksi sain ohjeistukseksi ainoastaan paikkatiedot, aloittamisajan ja pukeutumiskoodin. "Opettaja, tervetuloa! Tervetuloa! Tule! Kello yhdeksän. Areena. Juhlavaatteet. Huivi. Kaikki tulee. Kaikki. Paljon ihmiset. Paaaaaaaljon. Tervetuloa!" Loput pukeutumiseen liittyvät asiat selvitettiin elekielellä. Olisin halunnut tietää paljon enemmän, mutta koska kielimuurin yli pääsevä harjoittelija oli lopettanut, jouduin luottamaan. Luottamaan siihen, että polvet peittävä hame, kyynärpäät ylittävä yläosa, hiukset verhoava huivi ja avoin mieli riittävät. Koska minua kuitenkin jännitti niin valtavasti, pyysin työkaverini mukaan. 

Mietin, että mikä minua tässä oikein jännittää. Olen kuitenkin melko monessa liemessä keitetty ja kaikenlaista työni puolesta kokenut. Mutta sitten minä sen tajusin: tähän asti kaikki on tapahtunut minun maaperälläni, minun ehdoillani. Nyt minä olin menossa ihan vieraalle maaperälle. En tiennyt lainkaan, mitä tuleman piti. Minulle oli kännykkäkuvien perusteelle selvitetty, että tilaisuudessa rukoillaan ja että miehet ja naiset ovat erillään. Mitään muuta en tiennyt. En tiennyt lainkaan, miten minun tulisi käyttäytyä ja kuinka minuun suhtauduttaisiin. Se oli erittäin jännittävää. Pelkäsin, että teen jotain väärin: olen loukkaava tai epäkunnioittava. Ja vielä enemmän pelkäsin sitä, kuinka minut otetaan vastaan. Entä jos en löytäisi paikalta ketään tuttua ja kaikki tuntemattomat epäilisivät minua? Tai vielä pahempaa: suhtautuisivat vihamielisesti. 

Yritin lievittää paniikkiani selaamalla nettiä. Sain selville, että kyseessä on islaminuskoisten suurin juhla, jota vietetään Mekan pyhiinvaelluksen jälkeen sen kunniaksi, että profeetta Ibrahim (Raamatussa Aabraham) oli valmis urhaamaan oman poikansa. Tämän vuoksi juhlaa kutsutaan myös uhrijuhlaksi, ja juhlaperinteisiin kuuluu usein lampaan, lehmän, kamelin tai vuohen teurastaminen. Lihaa jaetaan perheelle, ystäville, naapureille ja köyhille. Suomessa ja Ruotsissa tämä osuus jää pois, koska teurastaminen kotona ja uskonnollisena riittinä on kielletty. Lisäksi perinteisiin kuuluu, että vieraillaan tuttavien luona ja vaihdetaan lahjoja. Vähän niin kuin meidän joulumme siis.

Juhlan perimmäiseen luonteeseen kuitenkin kuuluu kiittäminen, iloitseminen, anteeksiantamus ja rauha. Tämä on sisällytetty myös juhlan nimeen: eid tarkoittaa onnen paluuta tai juhlailoa. Tavoitteena on unohtaa erimielisyydet ja uudistaa suhteet lähimmäisiin. Jos olisin jo sunnuntai-iltana ymmärtänyt tämän, olisin voinut lakata jännittämästä. Jostain syystä en kuitenkaan kyennyt sisäistämään lukemaani vaan jatkoin jännittämistä. Näin yöllä jopa unia – onneksi tunnelmaltaan täysin neutraaleja. Korkeintaan hieman sekavia ja sellaisia, jotka eivät johtaneet mihinkään.

Maanantaiaamuna etsimme työkaverini kanssa netistä hijabinsidontaohjeita. (Ohjeita lukiessani tosin opin senkin, ettei hijab tarkoita pelkästään huivia vaan laajemmin vaatimattomuutta, moraalisuutta ja yksityisyyttä.) Työkaverini on paremmin valmistaunut kuin minä, sillä hän on varannut mukaansa myös hiusneuloja. Tajuamme nopeasti, etteivät ne riitä. Me tarvitsisimme hakaneuloja, jotta saisimme huivit pysymään tukevan oloisesti. Työkaveri sermin takaa pelastaa tilanteen, ja saamme huivit sidottua. Katson peiliin enkä ole tunnistaa itseäni. Näytän ilman hiuksia alastomalta, vaikka tarkoitus on juuri päinvastainen. Lisäksi näytän maatuskalta ja homssuiselta. En ole saanut aseteltua huivia siististi ja tyylikkäästi kuten opiskelijani. Meitä nauratti joka kerta, kun vilkaisimme toisiimme. Tai peiliin. Tuli kuuma. Oli aika lähteä. 

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan juhlapaikalle. Sekin jännitti. Saimme muutamia pidempiä katseita kuin tavallisesti. Hymyilimme hermostuneesti. Juhlapaikalla olimme hetken hukassa. Perheitä saapui paikalle, ja he kävelivät tottuneesti sisään. Monitoimihallin suuri kenttäalue oli jaettu väliverhoilla kolmeen osaan. Oikealta kuului pallopelin ääniä, radalla pyyhälti ohi juoksija, vasemmalta kantautui kaiuttimin vahvistettu rukouskutsu. Tilanne tuntui absurdilta. Näimme miehiä istumassa lattialla riveissä. Meidät viittilöitiin heidän ohitsee tilan toiseen laitaan. 

Riisuimme kengät ja istuimme muutamien muisten naisten tavoin matoille. Kello oli yhdeksän.

Naiset olivat riemuissaan. He tervehtivät toisiaan poskisuudelmin, vaihtoivat kiihkeästi kuulumisia. Lapset menivät ja tulivat. Vauvoja syötettiin. Selfieitä otettiin. Näimme muutamia tuttuja aikaisemmilta kursseilta. He eivät kyenneet peittelemään hämmästystään.

Toiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, toiset käytännönläheisesti kiskoivat hametta farkkujen päälle ennen kuin istuivat alas. Eräs nuori nainen peitti tummat kiharansa heittämällä huivin rennosti pään yli ja toisen pään vastakkaisen olkapään yli. Pikkutyttöjen olalla keikkui Hello Kitty -laukkuja ja poikien varpaita verhosivat Minion-sukat. Teineillä oli punattuja huulia ja pitkiä ripsiä. Ilma tuoksui uusille kankaille ja tuntemattomille tuoksuille.

Sitten saapuivat minun opiskelijani. He ilahtuivat. Halasivat, suukottelivat, esittelivät lapsiaan, ottivat huomaansa. Lapset toimivat tulkkeina. Olivat kohteliaita ja iloisia, kysyivät, aiommeko osallistua rukoukseen.

Kyllä kai, jos se on sopivaa?

Ja sitten kaikki alkoi. Miehet nousivat, naiset nousivat. Asetuttiin riveihin. Kello oli 9.25.

Me yritimme pysyä mukana liikesarjoissa, joita rukouksen johtajan johdolla tehtiin. Kaikki muut tiesivät, mitä tekivät. He toistivat ääneen rukouksenjohtajan sanoja. Me kurkimme mallia vierustovereiltamme. Aluksi tehtiin liikesarjaa käsillä, sitten kumarruttiin, lopuksi polvistuttiin maahan ja painettiin otsa lattiaan. Noustiin istumaan polvien päälle, kumarruttiin taas ja kunnes noustiin seisomaan. Luulen, että tämä tehtiin kaksi kertaa. Liikesarja päätettiin sanomalla (toivottamalla?) jotakin ensin oikealle ja sitten vasemmalle puolelle.

Rukousta seurasi lyhyt saarna. Minä tarkkailin, mitä miesten puolella tapahtui. Ei mitään erikoista. Kaikki keskittyivät kuuntelemaan. 

Vaivuin transsiin, mietin niitä näitä. Kohentelin huiviani, joka tuntui valuvan. 

9.45 kaikki oli ohi. Hälinä palasi, hymyt olivat herkässä. Me kiinnostimme kaikkia. Tutut tulivat tervehtimään, tuntemattomat kyselivät muilta. Se tyttö, joka oli aiemmin kietonut huiviaan kiharoidensa suojaksi tuli juttelemaan. Hän osoittautui egyptiläiseksi kielitieteen opiskelijaksi, joka oli juuri aloittanut opiskelijavaihtonsa kaupungissa. Meille tuotiin syötävää: keksejä, suklaata ja Lidlin omenataskuja. Egyptiläinen vaihto-opiskelija sanoi, että voimme riisua huivit. Irrotimme hakaneulat ja laskimme huivit hartioille. Huomasimme, että toiset katsoivat sitä epäillen. Eräs työkaverini entinen opiskelija syöksyi hämmästyneenä halaamaan työkaveriani. Hän ei ollut tunnistanut entistä opettajaansa huivi päässä. Eräs minun entinen opiskelijani tuli kysymään, olenko kääntynyt muslimiksi. 

Sitten myös miesopiskelijani tulivat paikalle. Muuten miehen ja naiset olivat pysynet omilla puolillaan veteen piirrettyä viivaa, mutta opiskelijani halusivat tulla tervehtimään. Heillä oli mukanaan rukouksen johtaja, joka osottautui tutuksi, jota olin opettanut tuntiopettajan kansalaisopiston kurssilla kymmenen vuotta sitten. Opiskelijani olivat innoissaan. He kutsuivat kylään koteihinsa. Suomalaisina kysyimme: "Milloin?" Ei-suomalaisina he vastasivat: "Milloin vaan! Juhlat jatkuvat kolme päivää!"

Sitten kaikki alkoivat lähteä. Taas suukoteltiin, ja meille opetettiin oikeaa tekniikkaa. Kello oli 10.

Pihalla tapasin vielä monta tuttua naamaa. Kuulin iloisia uutisia uusista vauvoista ja opiskelupaikoista. 

Kävelimme työkaverin kanssa takaisin työpaikalle. Olo oli hervoton ja vapautunut. Tuntui typerältä, että olimme jännittäneet niin hurjasti.

Mitä? Miksi? 

***

Juhlan viettämistä koskevat tiedot ovat peräisin islamopas.com-sivustolta ja Wikipediasta. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Heräsin aamulla puoli kuudelta siihen, että pienet paljaat jalat läpsyttivät sänkyni viereen. Nostin peiton reunaan ja päästin aamuvirkun viereeni. Hän yritti jutella, minä sihisin hänet hiljaiseksi. Kiedoin hänet viereeni ja yritin palata kesken jääneeseen uneen. 

En onnistunut ja 20 minuutin kuluttua pyyhkäisin hiljaiseksi herätyksen, joka kilisi yöpöydällä. Kyselin öiset kuulumiset kainaloiselta kanaltani ja huikkasin huomenet puolisolle ennen kuin nousin päivään, jonka nimestä en vielä ollut ihan varma. 

Join lasin vettä, kävin vessassa, huuhtelin kasvot, harjasin hampaat, puin päälle, letitin hiukset, laitoin ripsaria. Herätin aamu-unisen, annoin kaapista vaatteita, autoin sukissa, tein kaksi tarkistushammaspesua, harjasin yhden kiharan pään. 

Siirryin valmiiseen aamupalapöytään. Söin puuroa, join kahvia, silmäilin Hesaria.

Raivasin pöytää, petasin sänkyjä, piirsin polkupyörän, nimikoin leikkiauton. 

Pakkasin eväät itselleni ja yritin muistella edellisenä päivänä päiväkotiin jäänyttä ulkovarustusta lapsilleni. Luovutin ja varasin mukaan vaatteita kaiken varalta.

Hoputin pukemaan. Hoputin kyytiin. Tarkistin kahvinkeittimen. 

Heitin heipat yhdelle päiväkodin pihalla, toiselle sisällä. Sain kouraani päiväkodin esitäyttämän 4-vuotisneuvolalomakkeen ja perääni odottamattomia kehuja lapsesta. Löysin eteisen lokerosta nipun piirrustuksia pupuista, prinsessoista ja sateenkaarista. Ilmoitin ovella itseni vanhempainiltaan ja miehen toiseen.

Menin töihin ja varmistin kalenterista, mikä päivä tänään on. Luin sähköpostit, vastasin kolmeen, lähetin kaksi. Kerroin työkavereille kuulumiset kehittämispäivästä ja kuulin heiltä kuulumiset edellisen päivän opetuksista. Keitin teevettä, otin kopioita, tein ranskalaisilla viivoilla tuntisuunnitelmia. Peruin luokan, varasin toisen.

Ilmoittauduin koulutukseen ja peruin samalle päivälle sovitun ratsastuksen. Viestittelin ystäväni kanssa siitä, milloin issikkavaellukselle löytyisi uusi mahdollinen ajankohta.

Opetin, ohjasin ja eriytin. Vaihdoin kuulumisia irakilaisen harjoittelijani kanssa ja sain kuulla, että hän on saanut opiskelupaikan ja muuttaa viikonloppuna toiseen kaupunkiin. Tajusin, että näen häntä viimeistä kertaa. Hän oli iloinen ja surullinen. Minä olin surullinen ja iloinen.

Tarkistin seuraavien tuntien sade-ennusteen, tein aurinkoisen sään lupauksiin perustuen uuden suunnitelman iltapäiväksi, kävin tulostamassa tehtäviä ja vein ryhmäni lounaan jälkeen markkinoille. Jaoin paperit, päästin tyypit irti ja vein harjoittelijan kahville. 

Kiitin ja keskustelin. Suomesta, Irakista, poliiseista, teekupin koosta, kurssista, opiskelija-asunnoista, kannettavien hinnoista, kulttuurien välisistä eroista. Sain kutsun läksiäisiin kokeilemaan vesipiippua, mutta kieltäydyin väsyneenä valkoisen valheen varjolla. Sovimme, että pidämme yhteyttä ja tapaamme vielä joskus. 

Lähdin torille, ostin karkkeja ja omppuja ja salakuuntelin opiskelijoitani, jotka puhuivat maanmiesteni kanssa suomea. Ilmiannoin itseni ja kehuin vuolaasti. Kokosin tyyppini kohtaamispaikallemme, kuuntelin, mitä he olivat saaneet selville, tarjoilin hedelmätoffeeta ja annoin kotitehtävän. 

Kävelin takaisin toimistolle. Kirjoitin kaksi työharjoittelusopimusta ja viisi sähköpostia. Vastailin uusimman työkaverin kysymyksiin, kokosin etäpäivän materiaalia, suunnittelin seuraavan päivän ohjelmaa tietokoneluokkaan, äänitin tekstin ja latasin sen kurssin Facebook-ryhmään. Neuvottelin viestitellen päiväkodin vanhempaintoimikunnan kokousajasta ja aikataulutin kaksi kurssiin liittyvää vierailijakäyntiä. 

Lopetin työt, kävin lapset, tulin kotiin. Vaihdoin vaatteet, läksin leikkipuistoon, pelasin polttopalloa, annoin vauhtia ja tein muutaman sarjan leikkipuiston viereisellä ulkokuntosalilla. Kotimatkalla pelasin jalkapalloa ja kotipihalla leikin hippaa.

Laitoin lapset katsomaan Pikku Kakkosta, tein itse ruokaa ja viikkasin välillä pyykkejä. Söin ja imuroin. Järjestelin tavarameriä, jotka velloivat väärissä paikoissa. 

Suihkutin ja kävin itse suihkussa. Annoin kokouksesta palanneen miehen hoitaa hammaspesut. 

Kerroin lapsille, että minulla on heille yllätys ja kaivoin repusta uuden kirjan, jonka olin napannut päivällä mukaan kirjakaupan alehyllystä. Sain kylkiini sohvalle kaksi ilahtunutta ja innostunutta. 

Luin kolme varttia siitä puhtaasta ilosta, että luettavana oli vaihteeksi jotain ennen lukematonta. Lupasin lukea loput huomenna. 

Peittelin, suukotin ja kuuntelin viimeiset kuulumiset. 

Pakkasin salikassin perjantaiksi, kaadoin lasin viiniä ja kaaduin sohvalle. Ajattelin kynttilöitä mutta en jaksanut nousta sytyttämään. Kuuntelin hetken Elena Ferranten Loistavaa ystävää äänikirjana. Meinasin nukahtaa ja ehdotin miehelle, että lähtisimme nukkumaan.

Ajattelin, että onneksi huomenna on perjantai.

Onneksi tänään on perjantai. 

Share
Ladataan...