Ladataan...
Maijan matkassa

 

Vietin pääsiäisen Ateenassa lapsuudenystävieni kanssa. Kolme meistä matkusti kohteeseen aamupakkasen puremina Suomesta, yksi Kreikan keväästä Lerokselta.

Sen Leroksen ulkosuomalaisen olen tuntenut vaippavaiheesta saakka, olimme silloin naapureita. Kahteen muuhun olen tutustunut yhdentoista ikäisenä, kun koulupiirien rajoja vedettiin uudestaan ja jouduimme vaihtamaan opinahjoa. Vitos-kutosella meistä kasvoi nelikko, joka on pitänyt yhteyttä näihin päiviin saakka. Välillä enemmän, välillä vähemmän – ei sen niin väliä. Parhaissa ystävissä parasta on se, ettei välimatka ja vaitiolo riko mitään. Kaikki oli niin kuin ennekin: jaoimme sänkyjä, salaisuuksia, iloja ja suruja. Enimmäkseen nauroimme niin, että pissat olivat mennä housuun.

En usko, että muistan tätä reissua erityisesti ulkomaanmatkana. Kävimme tietysti Akropoliilla, veimme kynttilöitä pääsiäisyön kirkkoon, söimme oliiveja, kreikkalaista salaattia, tsatsikia, moussakaa ja erilaisia filotaikinapiiraita sekä istuimme iltapäivällä ouzolla ja illalla viinilä. Luulen kuitenkin, että muistan tämän matkan ennen kaikkea muistutuksena siitä, mikä elämässä on tärkeää. 

Ystävät. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Viime viikolla tapahtui henkilökohtaisella rintamalla jotakin pysäyttävää. Siihen on palattava myöhemmin, mutta sen herkistämänä heräsin tänään uuteen viikkoon.

Kello soi normaalisti, aamu oli harmaa. Huhtikuu on jo pitkällä, mutta täällä idässä lunta on vielä kinoksittain. Voisi vaikka käydä hiihtämässä. Lämpömittari näytti plus neljää. Lämmin teoriassa, kylmä käytännössä. Ilma on sakeanaan sellaista luuytimiä hamuilevaa kosteutta.

Kaivoin vaatehuoneesta lohtuvillatakkini ja eteisen kaapista jo kevätpesuun tuomitun kaulahuivin. Jalkaan sujautin talvinilkkurit.

Kun työnnyimme lasten kanssa ovesta kohti maanantaita, kohtasimme rappusilla viikonloppuna kaupasta kannetut narsissit ja talven runtelemat kanervat. Oma olo oli kuin jälkimmäisillä: värinsä menettänyt, kuivahtanut ja kumaraan painunut. Oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Päätin, että ihan pian minäkin pusken kevääseen kuten energiset ja keltaisena kirkuvat narsissit. 

Vein lapset päiväkotiin. Minulla ei ollut kiire, muilla vanhemmilla oli. Äänissä kuului lempeydeksi naamioitua kireyttä, seinistä kimpoili hätäisiä heippoja. Lähtiessäni heittelin vielä ikkunan läpi lentosuukkoja ja otin minulle lähetetyistä koppeja. Myhäilin mielessäni, kun esikoisen paras kaveri tuli isänsä kanssa parkkipaikalla vastaan. Arvasin, kuinka esikoinen ilahtuisi asiasta.

Suuntasin kahvilaan. Kävin kupin kuumaa ja avasin paikallislehden. Kertasin vaaliuutiset. Santsasin kahvia.

Kahvila oli melko tyhjä, mutta pöytääni istahti harmaapartainen mies. Hän kysyi moneen kertaan, häiritseekö. Vakuuttelin, että ei. Ei tänään.

Hän halusi jutella. Keskustelunavauksia putoili harvakseltaan mutta intensiivisesti. Oletko tyytyväinen uuteen maailman järjestykseen? Eikö ole kiinnostavaa, että ihmisistä näkee päälle päin, mitä puoluetta ne äänestävät? Enkö varmasti häiritse? En ole tässä pitkään. Odotan vain, että Alko aukeaa. Tulin odotellessa ostamaan vaimolle gluteenittomia pikkuleipiä. Eikö ole kumma, ettei ihminen saa itse päättää mihin aikaan humaltuu? Eikös sitä muualla päin maailmaa saa? Oletko muuten koskaan ollut humaltunut? Muutenkin kuin rakkaudesta? Rakkaudesta näköjään olet (ja nyökkäys kohti vasemman käden sormuksia.) Oletko paikallisia? Kuinkas sinä ehdit  täällä tähän aikaan aamusta istua? Oletko koskaan käynyt Rääkkylässä? Mitähän minustakin olisi tullut, jos olisin saanut elämäni täällä kaupungissa elää. Täällähän oli jo silloin viisikymmentäluvulla luistelukentät ja kaikki. Mutta eipä sitä minulta kysytty. Rääkkylään muutettiin, kun isällä oli siellä kuvioita. Läksin pois, kun pääsin vapaaehtoisena armeijaan. Ja sen jälkeen Lahteen. Mutta veri veti takaisin Karjalaan. Tai nainen. Mikä niissä karjalaisissa naisissakin oikein on? Rääkkylä oli muuten eilen televisiossa, näitkö? Nyt sen tietää kaikki. Ei ennen tiennyt kukaan, silloin kun muutin Lahteen. Tiesitkö muuten, että Rääkkylässä on Pohjoismaiden toiseksi suurin puurkirkko? Ja sittenhän sieltä on kotoisin se naismuusikko ja sen yhtye. Mikäs sen nimi nyt olikaan...

- Sari Kaasinen. Värttinä.

Niin Värttinä. Ne ne on laulaneet Rääkkylää Suomen kartalle. Vaikka pieneksihän se paikka on nykyisin käynyt. Paljon isompi se oli silloin, kun minä siellä asuin. En minä muuten niin vanha ole kuin luulet, vaikka tämä parta näin harmaa onkin. No mutta, nyt minä lakkaan häiritsemästä ja jatkan matkaa. Ihanat olet ihmiseksi vaikka oletkin nainen.

Naurahdin, ja vaihdoimme hyvän kevään toivotukset. Minäkin keräsin kamani ja jatkoin matkaa. Ajattelin, että ollapa enemmän aikaa kohtaamisille. Toisenlaisena aamuna kuin tänään minulla ei olisi ollut.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Lasten kanssa on ollut viime aikoina ihanaa ja ihmeellisen helppoa. Toisen tilaa kuvailtiin päiväkodissa tyytyväiseksi vaiheeksi, ja voin epäröimättä laajentaa sen koskemaan molempia. Tänä keväänä molemmilla vain tuntuu olevan kaikki mallillaan. Kun vielä tajusin molempien kasvaneen varkain isoiksi ja omatoimisiksi, olen ollut vähän ihmeissäni. Koska en enää ole vain hengissä pitäjä, olen alkanut vakavissani (hah!) miettiä, millaisin ajatuksin haluan jälkikasvuni aivopestä. Joten: näillä mennään tai on ainakin tähän asti menty.

  1. Sano kiitos, anteeksi ja minä rakastan sinua mieluummin liian usein kuin liian harvoin.
  2. Osta mieluummin elämyksiä kuin materiaa ja mieluummin laatua kuin määrää.
  3. Tee arjesta ihanaa.
  4. Kierrätä jätteesi.
  5. Kuuntele sydäntäsi.
  6. Pese hampaasi aamuin illoin.
  7. Älä koskaan epäröi tulla kotiin.
  8. Jaa hyväosaisuudestasi.
  9. Kohtaa kaikki samanarvoisina.
  10. Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku, mene lenkille tai lue kirjaa. (Ensimmäisestä elämänohjeesta kiitokset Sooloilua-elokuvalle.)

+1 Laske laskiaisena mäkeä.

Millä eväillä sinä haluat jälkikasvusi maailmaan varustaa?

 

Share
Ladataan...

Pages