Ladataan...
Maijan matkassa

Joulu oli ihana. Tein saaristolaisleipää, punajuurisalaattia ja bataattilaatikkoa. Söin suklaata, hiihdin ja rakentelin Legoilla. Varasin Ateenan-matkan pääsiäiseksi ja kävin ratsastamassa. Kahdesti. Oikeastaan minun on vaikea sanoa käyväni ratsastamassa. Se kuulostaa liian ammattimaiselta. Todellisuudessa en osaa tehdä mitään muuta kuin pysyä hevosen selässä. Mutta se on mahtavaa! Olen tehnyt sitä nyt noin kymmenen kertaa. Ei ole mitään yhtä rentouttavaa kuin mennä maastoon islanninhevosen kanssa. Unohdan siellä kaiken ja kadotan ajan. Voisin melkein verrata kokemusta uskonnolliseen elämykseen. En vertaa, koska en ole kokenut uskonnollista elämystä. Yritän kuitenkin sanoa, että koen hevosen selässä jotain sellaista, mihin en ole päässyt käsiksi millään muulla tavalla. Kirjoitin syyskuussa Instagramiin erään issikkakuvan alle näin:

Tiedättekö, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se kiipeää tällaisen selkään ja menee maastoon? Se kadottaa ajantajunsa, sen syke laskee, se unohtaa kaiken muun ja se hymyilee koko ajan. Ihme otus. ♥︎

Minulla on siis uusi harrastus: hevosen selässä istuminen. Aloitin sen viime vuonna ja aion pitää siitä kiinni tänä vuonna. Tänä vuonna haluaisin kehittyä harrastuksessani sen verran, ettei minun tarvitse pitää kiinni satulan kaaresta laukatessa ja että oppisin ymmärtämään sitä hässäkkää, joka koostuu suitsista ja ohjaksista. Olisi myös mukavaa oppia vähän ratsastamaan.

Uusivuosi oli yllättävä. En yleensä ehdi sen juhlintaan kunnolla mukaan, koska se tulee niin pian joulun jälkeen. Tänä vuonna se kuitenkin rakentui itsestään. Ystävä tuli yökylään ja toi samppanjaa tullessaan. Hänen veljensä ja mieheni serkku liittyi mukaan kutsusta. Kaupassa kärriin kasaantui blinitarpeita ja tähtisädetikkuja. Lasten kanssa pelattiin Uunoa ja tanssittiin Antti Tuiskua. Lasten nukahdettua pelattiin Aliasta ja juotiin viiniä.

Maanantain menin töihin ja aloitin kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä. Sain uuden työhuoneen ja ripottelin ennen lomaa pakkaamani tavarat tyhjille hyllyille. Sain myös ikkunan, josta tuijotella, ja uudet seinänaapurit, joihin tutustua. Heti tiistaina pidimme kämppikseni kanssa työhuonetuparit ja kutsuimme uudet naapurimme kippistelemään. He olivat hämmentyneitä. He eivät selvästikään vielä ymmärrä, millaista porukkaa ovat saaneet käytävälleen. Tekee mieli nauraa makeasti partaansa.

Tiistaina tilasin itselleni inspiraatiokortit. Opintovapaalle jäänyt kollegani jätti minulle perinnöksi koulutuksen, joka jännittää. Jos siis olin heinäkuussa uuden edessä, olen siinä samassa tilanteessa nyt tammikuussa. Tällä kertaa minun pitäisi opettaa, kuinka opetetaan. Ensimmäinen reaktioni oli, etten tiedä siitä mitään. Haluaisin itse osallistua koulutukseen, joka minun pitäisi pitää. Alkoi tuntua siltä, että tarvitsen nyt vähän (vähän?!) tukea koulutuksen ideoimiseen. Inspiroiduin jo pelkästä korttien odottamisesta niin, että suunnittelin karkeasti kahden ensimmäisen lähipäivän ohjelman.

Keskiviikkona ilmoittauduin itse kahdelle opintojaksolle. Koska tässä vaiheessa vuotta on vielä helppo tuntea epärealistista kaikkivoipaisuutta, merkitsin kalenteriin myös opintojaksojen viimeiset mahdolliset peruutuspäivät. On pakko vielä kuukauden tai parin kuluttua tarkistaa, tuntuuko kuuden opintopisteen suorittaminen kevään mittaan lainkaan realistiselta. Lisäksi ehdotin miehelle, että hän lähtisi kuskiksi yhteen lauantaipäivän koulutukseen Ylivieskaan. Hän vastasi epäröimättä "kyllä", koska siellä on latuja (!).

Tänään on torstai. Lapset ovat yökylässä mummilassa. Mies on sairas ja katsoo Mielensäpahoittajaa. Viime kurssin opiskelija toi päivällä tuliaiseksi baklavaa joulukuiselta lomamatkaltaan. Hän ei vielä elokuussa (eikä vielä marraskuussakaan) juuri ymmärtänyt kalenteria. Tänään hän sanoi minulle "huomenta", "kiitos" ja "kurssi [alkaa] 17. päivä". Minun teki mieli halata mutta en tohtinut, koska ajattelin sen olevan sopimatonta. Kättelimme lämpimästi. 

Iltapäivällä menin salille ja kohtasin aulassa entisen työkaverini. Hän kertoi sattumalta löytäneensä muuan Maijan blogin. Tuntui hassulta. Juuri kun olin ajatellut, että mitä tällekin tekisi, kun aikaa ei tunnu löytyvän. Viime vuoden keskimääräinen saldo oli onnettomat 1,5 postausta kuukaudessa. Huomasin selitteleväni ja olevani tottumaton lukijakohtaamisiin. Iloitsin siitä, että hän sanoi blogin olevan kuuloiseni. 

Illalla löysin postilaatikosta inspiraatiokortit. Tehtyäni välttämättömät kotityöt (kun mittari näyttää 21 asteen verran miinuksia, on ymmärtääkseni pakko pistää petivaatteet pakkaseen), levitin kortit pöydälle. Ajattelin, että etsitään nyt niistä ehdotuksia sille, mitä tehdään tälle. Käytin korttien valitsemiseen tietoista valintaa ja noukin pakasta kortit, jotka tuntuivat puhuttelevan. Ne sanoivat näin: 

Kuvittele, miten ihailemasi henkilö ratkaisisi asian.

Kerää kuvia, jotka liittyvät asiaan.

Etsi tila, jossa sinun on hyvä olla.

Pysähdy ja katso ympärillesi.

Pysy avoimena eri vaihtoehdoille.

Listaa kymmenen ideaa, jotka tulevat mieleen.

Pysähdy ja ole hetken aikaa paikallasi.

Päätin, että blogi saa olla ja päivittyä omaan verkkaiseen tahtiinsa. Ja että vuosi 2017 saa luvan olla inspiraatioiden vuosi. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Kas, on joulukuun kahdeskymmenes. Olen elossa mutta en entiselläni.

Syksyn koulutus on tullut päätökseensä. Se oli jotain ihan erilaista kuin ennen, tunnepitoisempi kuin koskaan. Olen ollut turhautunut ja toivoton, iloinen ja ihmeissäni. Olen itkenyt, nauranut ja menettänyt malttini. Olen riemuinnut, raivonnut ja romahtanut. Noussut taas pystyyn ja aloittanut alusta tai siitä, mihin jäin. Nukkunut huonosti ja nähnyt painavia unia. 

Olen avannut monta kertaa uuden blogitiedoston vain sulkeakseni sen tyhjänä. Minulla ei kerta kaikkiaan ole ollut sanoja sille. Tälle.

Olen nähnyt askelia, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria: nimen kirjoittaminen. Nimen kirjoittaminen! Sanan lukeminen. Sanan lukeminen ja ymmärtäminen! Haparoivan keskustelun käyminen. Omasta menosta ilmoittaminen. Työssäoppimisjaksosta selviytyminen. Olen itse oppinut ihan käsittämättömän paljon. Eniten opettamisesta, jotain elämästä. Kaikenlaista kohtaamisista ja siitä, mihin ne johtavat. Olen myös törmäillyt seiniin ja tajunnut, että se mitä tässä nyt kipeimmin tarvitaan, on aika.

Sitten olen lukenut uutisia ja ollut epätoivoisempi kuin koskaan.

Jossain vaiheessa luin Lotta Nuotion kirjan Yksi miljoonista, joka kertoi yhden mahdollisen tarinan. Kerroin lukemastani opiskelijoille, jotka alkoivat kertoa omia historioitaan. Vähäisin sanoin, täysin silmin. 

Kun uutiset ovat käyneet kammottavimmiksi, heidän kännykkänsä ovat käyneet levottomimmiksi. Heillä on ollut suora yhteys johonkin, joka on minulle vain uutisia. Välillä on ollut vähän vaikea kestää omaa etuoikeutettua elämäänsä.

Ja sitten olemme onnistuneet sulkemaan maailman luokan oven taakse. Hymyilemään ja nauramaan. Katsomaan tulevaisuuteen.

Välillä. 

Mutta nyt minä en jaksa mitään muuta kuin kaatua sänkyyn ja katsoa jouluun. Onneksi se on jo ovella. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

En usko korkeampiin voimiin mutta uskon ihmisyyteen, avoimuuteen ja uteliaisuuteen. Viikko sitten maanantaina ne (ja opiskelijoiden vilpitön kutsu) johdattivat minut aamulla muslimien Eid al-Adha -juhlaan (kirjoitetaan myös Id al-Adha). 

Kielimuurin vuoksi sain ohjeistukseksi ainoastaan paikkatiedot, aloittamisajan ja pukeutumiskoodin. "Opettaja, tervetuloa! Tervetuloa! Tule! Kello yhdeksän. Areena. Juhlavaatteet. Huivi. Kaikki tulee. Kaikki. Paljon ihmiset. Paaaaaaaljon. Tervetuloa!" Loput pukeutumiseen liittyvät asiat selvitettiin elekielellä. Olisin halunnut tietää paljon enemmän, mutta koska kielimuurin yli pääsevä harjoittelija oli lopettanut, jouduin luottamaan. Luottamaan siihen, että polvet peittävä hame, kyynärpäät ylittävä yläosa, hiukset verhoava huivi ja avoin mieli riittävät. Koska minua kuitenkin jännitti niin valtavasti, pyysin työkaverini mukaan. 

Mietin, että mikä minua tässä oikein jännittää. Olen kuitenkin melko monessa liemessä keitetty ja kaikenlaista työni puolesta kokenut. Mutta sitten minä sen tajusin: tähän asti kaikki on tapahtunut minun maaperälläni, minun ehdoillani. Nyt minä olin menossa ihan vieraalle maaperälle. En tiennyt lainkaan, mitä tuleman piti. Minulle oli kännykkäkuvien perusteelle selvitetty, että tilaisuudessa rukoillaan ja että miehet ja naiset ovat erillään. Mitään muuta en tiennyt. En tiennyt lainkaan, miten minun tulisi käyttäytyä ja kuinka minuun suhtauduttaisiin. Se oli erittäin jännittävää. Pelkäsin, että teen jotain väärin: olen loukkaava tai epäkunnioittava. Ja vielä enemmän pelkäsin sitä, kuinka minut otetaan vastaan. Entä jos en löytäisi paikalta ketään tuttua ja kaikki tuntemattomat epäilisivät minua? Tai vielä pahempaa: suhtautuisivat vihamielisesti. 

Yritin lievittää paniikkiani selaamalla nettiä. Sain selville, että kyseessä on islaminuskoisten suurin juhla, jota vietetään Mekan pyhiinvaelluksen jälkeen sen kunniaksi, että profeetta Ibrahim (Raamatussa Aabraham) oli valmis urhaamaan oman poikansa. Tämän vuoksi juhlaa kutsutaan myös uhrijuhlaksi, ja juhlaperinteisiin kuuluu usein lampaan, lehmän, kamelin tai vuohen teurastaminen. Lihaa jaetaan perheelle, ystäville, naapureille ja köyhille. Suomessa ja Ruotsissa tämä osuus jää pois, koska teurastaminen kotona ja uskonnollisena riittinä on kielletty. Lisäksi perinteisiin kuuluu, että vieraillaan tuttavien luona ja vaihdetaan lahjoja. Vähän niin kuin meidän joulumme siis.

Juhlan perimmäiseen luonteeseen kuitenkin kuuluu kiittäminen, iloitseminen, anteeksiantamus ja rauha. Tämä on sisällytetty myös juhlan nimeen: eid tarkoittaa onnen paluuta tai juhlailoa. Tavoitteena on unohtaa erimielisyydet ja uudistaa suhteet lähimmäisiin. Jos olisin jo sunnuntai-iltana ymmärtänyt tämän, olisin voinut lakata jännittämästä. Jostain syystä en kuitenkaan kyennyt sisäistämään lukemaani vaan jatkoin jännittämistä. Näin yöllä jopa unia – onneksi tunnelmaltaan täysin neutraaleja. Korkeintaan hieman sekavia ja sellaisia, jotka eivät johtaneet mihinkään.

Maanantaiaamuna etsimme työkaverini kanssa netistä hijabinsidontaohjeita. (Ohjeita lukiessani tosin opin senkin, ettei hijab tarkoita pelkästään huivia vaan laajemmin vaatimattomuutta, moraalisuutta ja yksityisyyttä.) Työkaverini on paremmin valmistaunut kuin minä, sillä hän on varannut mukaansa myös hiusneuloja. Tajuamme nopeasti, etteivät ne riitä. Me tarvitsisimme hakaneuloja, jotta saisimme huivit pysymään tukevan oloisesti. Työkaveri sermin takaa pelastaa tilanteen, ja saamme huivit sidottua. Katson peiliin enkä ole tunnistaa itseäni. Näytän ilman hiuksia alastomalta, vaikka tarkoitus on juuri päinvastainen. Lisäksi näytän maatuskalta ja homssuiselta. En ole saanut aseteltua huivia siististi ja tyylikkäästi kuten opiskelijani. Meitä nauratti joka kerta, kun vilkaisimme toisiimme. Tai peiliin. Tuli kuuma. Oli aika lähteä. 

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan juhlapaikalle. Sekin jännitti. Saimme muutamia pidempiä katseita kuin tavallisesti. Hymyilimme hermostuneesti. Juhlapaikalla olimme hetken hukassa. Perheitä saapui paikalle, ja he kävelivät tottuneesti sisään. Monitoimihallin suuri kenttäalue oli jaettu väliverhoilla kolmeen osaan. Oikealta kuului pallopelin ääniä, radalla pyyhälti ohi juoksija, vasemmalta kantautui kaiuttimin vahvistettu rukouskutsu. Tilanne tuntui absurdilta. Näimme miehiä istumassa lattialla riveissä. Meidät viittilöitiin heidän ohitsee tilan toiseen laitaan. 

Riisuimme kengät ja istuimme muutamien muisten naisten tavoin matoille. Kello oli yhdeksän.

Naiset olivat riemuissaan. He tervehtivät toisiaan poskisuudelmin, vaihtoivat kiihkeästi kuulumisia. Lapset menivät ja tulivat. Vauvoja syötettiin. Selfieitä otettiin. Näimme muutamia tuttuja aikaisemmilta kursseilta. He eivät kyenneet peittelemään hämmästystään.

Toiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, toiset käytännönläheisesti kiskoivat hametta farkkujen päälle ennen kuin istuivat alas. Eräs nuori nainen peitti tummat kiharansa heittämällä huivin rennosti pään yli ja toisen pään vastakkaisen olkapään yli. Pikkutyttöjen olalla keikkui Hello Kitty -laukkuja ja poikien varpaita verhosivat Minion-sukat. Teineillä oli punattuja huulia ja pitkiä ripsiä. Ilma tuoksui uusille kankaille ja tuntemattomille tuoksuille.

Sitten saapuivat minun opiskelijani. He ilahtuivat. Halasivat, suukottelivat, esittelivät lapsiaan, ottivat huomaansa. Lapset toimivat tulkkeina. Olivat kohteliaita ja iloisia, kysyivät, aiommeko osallistua rukoukseen.

Kyllä kai, jos se on sopivaa?

Ja sitten kaikki alkoi. Miehet nousivat, naiset nousivat. Asetuttiin riveihin. Kello oli 9.25.

Me yritimme pysyä mukana liikesarjoissa, joita rukouksen johtajan johdolla tehtiin. Kaikki muut tiesivät, mitä tekivät. He toistivat ääneen rukouksenjohtajan sanoja. Me kurkimme mallia vierustovereiltamme. Aluksi tehtiin liikesarjaa käsillä, sitten kumarruttiin, lopuksi polvistuttiin maahan ja painettiin otsa lattiaan. Noustiin istumaan polvien päälle, kumarruttiin taas ja kunnes noustiin seisomaan. Luulen, että tämä tehtiin kaksi kertaa. Liikesarja päätettiin sanomalla (toivottamalla?) jotakin ensin oikealle ja sitten vasemmalle puolelle.

Rukousta seurasi lyhyt saarna. Minä tarkkailin, mitä miesten puolella tapahtui. Ei mitään erikoista. Kaikki keskittyivät kuuntelemaan. 

Vaivuin transsiin, mietin niitä näitä. Kohentelin huiviani, joka tuntui valuvan. 

9.45 kaikki oli ohi. Hälinä palasi, hymyt olivat herkässä. Me kiinnostimme kaikkia. Tutut tulivat tervehtimään, tuntemattomat kyselivät muilta. Se tyttö, joka oli aiemmin kietonut huiviaan kiharoidensa suojaksi tuli juttelemaan. Hän osoittautui egyptiläiseksi kielitieteen opiskelijaksi, joka oli juuri aloittanut opiskelijavaihtonsa kaupungissa. Meille tuotiin syötävää: keksejä, suklaata ja Lidlin omenataskuja. Egyptiläinen vaihto-opiskelija sanoi, että voimme riisua huivit. Irrotimme hakaneulat ja laskimme huivit hartioille. Huomasimme, että toiset katsoivat sitä epäillen. Eräs työkaverini entinen opiskelija syöksyi hämmästyneenä halaamaan työkaveriani. Hän ei ollut tunnistanut entistä opettajaansa huivi päässä. Eräs minun entinen opiskelijani tuli kysymään, olenko kääntynyt muslimiksi. 

Sitten myös miesopiskelijani tulivat paikalle. Muuten miehen ja naiset olivat pysynet omilla puolillaan veteen piirrettyä viivaa, mutta opiskelijani halusivat tulla tervehtimään. Heillä oli mukanaan rukouksen johtaja, joka osottautui tutuksi, jota olin opettanut tuntiopettajan kansalaisopiston kurssilla kymmenen vuotta sitten. Opiskelijani olivat innoissaan. He kutsuivat kylään koteihinsa. Suomalaisina kysyimme: "Milloin?" Ei-suomalaisina he vastasivat: "Milloin vaan! Juhlat jatkuvat kolme päivää!"

Sitten kaikki alkoivat lähteä. Taas suukoteltiin, ja meille opetettiin oikeaa tekniikkaa. Kello oli 10.

Pihalla tapasin vielä monta tuttua naamaa. Kuulin iloisia uutisia uusista vauvoista ja opiskelupaikoista. 

Kävelimme työkaverin kanssa takaisin työpaikalle. Olo oli hervoton ja vapautunut. Tuntui typerältä, että olimme jännittäneet niin hurjasti.

Mitä? Miksi? 

***

Juhlan viettämistä koskevat tiedot ovat peräisin islamopas.com-sivustolta ja Wikipediasta. 

Share
Ladataan...

Pages