Ladataan...
Maijan matkassa

Elokuusta on tullut lempikuukauteni.

Rakastan valoisan kesän jälkeen hämärtyviä iltoja. Pimeyttä, joka tekee pitkästä aikaa selkeän eron yön ja päivän välille mutta ei vielä laskeudu liian aikaisin ja raukeaa aamuisin tarpeeksi varhain. 

Rakastan viileitä aamuja, jotka enteilevät lämmintä päivää. Kesän parhaat kelit tuntuvat viime vuosina olleen juuri elokuussa. Vilpoisat aamut ja lauhkeat päivät mahdollistavat sen, että saa pukeutua lempivaatteisiinsa: t-paitaan, farkkutakkiin, kevyisiin housuihin ja kangaskenkiin. Voi hurauttaa hurjaa vauhtia pyörällä töihin ilman että tulee hiki. Iltapäivällä voi pakata takin reppuun ja nauttia lempeästä lämmöstä.

Rakastan työ- ja päiväkotipäivän jälkeistä verkkaisuutta, joka on vielä erilaista kuin myöhemmin syksyllä. Aivan kuin käytössä olisi enemmän tunteja kuin lokakuun pimeinä iltoina. Ehtii käydä lähirannalla uimassa ja naapuripäiväkodin pihalla (ilmaisella!) kahvakuulatunnilla. Ehtii tavata naapureita ja muita kylän naisia, jotka viettävät iltansa samoilla rannoilla ja tunneilla. 

Rakastan loman jälkeistä energistä ja levännyttä oloa. Kasvoilla lepää terveennäköiseksi tekevä päivitys ja mielen on vallannut loman jälkeinen lempeys. (Eräs viimekeväinen opiskelijani, joka jatkoi toisella kurssillani tänä syksynä huudahti hämmästyneenä ensimmäisenä kurssipäivänä: "Sinä olet ruskea!" En ole ruskea, mutta kevyesti väriä saaneenakin kontrasti kevään kalpeuteen on ilmeisesti huimaava.) Kaikki tuntuu mahdolliselta ja tuntuu jännältä aloittaa ihan alusta. Minulle elokuut ovat aina olleet isompia uusia alkuja ja kuin viralliset vuodenvaihteet tammikuussa. Saa selata opistojen kurssitarjontaa ja suunnitella, mitä haluaisi tänä vuonna kokeilla. Kieliä, joogaa vai valokuvausta? Loppujen lopuksi en luultavasti kuitenkaan aloita mitään uutta vaan päädyn harrastamaan kaikkea aikaan sitomatonta, jotakin kodin tai työpaikan läheltä löytyvää tai sellaista, mitä voi tehdä samaan aikaan kuin lapset ovat omissa harrastuksissaan. Sellainen vain on vaivattominta juuri nyt.

Rakastan sadonkorjuuta omasta puutarhasta. En ole mikään viherpeukalo enkä viihdy sormet mullassa, mutta meillä on muutama viinimarjapuska ja omenapuu, pieni penkki rapaperia ja pätkä puutarhavattua. Ne kaikki ovat viimein – viisi vuotta istutuksesta – alkaneet tuottaa satoa. Ei liikaa niin kuin lapsuudenkodissani, jossa marjoja kerättiin ja mehuttiin kyllästymiseen asti, vaan sen verran, että niistä voi iltaisin kahmaista kourallisen suoraan suuhun ja kumota aamulla toisen puuron päällisiksi. Raparperikin on lopulta tarjonnut aineksia useampaan kuin yhteen piirakkaan. Yksi purkki on jopa säilötty soseeksi pakastimeen odottamaan syyskuisia 5-vuotissynttäreitä. Silloin se pääsee valkosuklaamoussen kaverina kakun väliin. Omenoita vasta kypsytellään, mutta niitäkin näyttisi tulevan huolellisesti laskettuna kolmisenkymmentä. Lisäksi muutaman neliön kasvilaatikoista tulee salaattia, porkkanaa, basilikaa ja persiljaa. Minttupuska on suorastaan räjähtänyt ja sitä on yritetty hillitty napsimalla ronskilla kädellä oksia smoothieen, minttu-jugurttikastikkeeseen, tabbulehiin ja minttu-feta-hedelmäsalaattiin. Ihania kaikki.

Rakastan kullankeltaisena lainehtivia viljapeltoja ja oranssinpunaisia pihlajanmarjoja. Kävin perjantaina ratsastamassa maastossa enkä ollut saada maisemista kyllikseni. Hevoset hamusivat horsmia ja hörisivät tyytyväisinä. Minä olin pakahtua ja sain päähänpiston, että joskus vielä matkustan Islantiin ratsastamaan islanninhevosilla. 

Rakastan kesän viimeisiä ulkoruokailuja, joissa on jo aavistus haikeutta siitä, että ne ovat mahdollisia seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Eilen pakkasin hampurilaistarvikkeet koriin ja kannoin ne naapuriin grillattavaksi. Matalalta paistava aurinko häikäisi, kun odottelimme pihvejä paistuviksi. 

Rakastan. Onneksi tätä vuoden parasta aikaa on vielä pari viikkoa jäljellä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Kahden viimeisimmän postauksen perusteella voisi luulla, että tämä on matkablogi. Ei tämä ole. Tämä on vain ruuhkavuosissa painivan ihmisen elämänmatkablogi, joka näyttää tilastojen mukaan päivittyvän keskimäärin kerran kuukaudessa. Tämänkaltaisissa pienissä otoksissa tilastot vääristyvät helposti jo yksittäisistä poikkeamista, tässä tapauksessa esimerkiksi kahdesta kahden kuukauden sisälle sattuneesta matkasta. Pahoittelen vääristymää ja pyrin jatkossa raportoimaan elämästäni... hetkinen... tilastollisesti luotettavammmin? 

Kirjoitin huhtikuussa aamusta, jolloin oli aikaa pysähtyä. Niitä aamuja oli kokonaisuudessaan viisi. Olin silloin väsynyt ‒ ihan diagnosoidusti ‒ mutta vain yhden päivän verran. Neljä muuta päivää vietin kotona jollakin muulla diagnoosilla, jota en muista. On paljon muitakin asioita, joita en viime keväältä muista. Sen kuitenkin muistan, että todella olin v ä s y n y t. Lisäksi olin itkuinen, huonomuistinen ja keskittymiskyvytön. Ammatillinen itsetuntoni oli hukassa. Nukuin huonosti ja sain kerran hiihtolenkillä rytmihäiriöitä. Se lenkki loppui lyhyeen, muuten vielä pinnistelin. Kunnes lopulta purskahdin itkuun eräässä palaverissa. 

Se oli hämmentävää, noloa ja pelottavaa. 

Itkuunpurskahtamisesta seurasi onneksi pelkkää hyvää. Heräsin (unettomuudesta, jos sellainen on mahdollista). Retrospektiivisesti ajatellen olisi tietenkin ollut suotavaa tajuta tilanteensa vakavuus jo ennen itkuunpurskahtamista. Toisaalta ymmärrän, että joskus viesti ei mene perille ilman äärimmäisiä tehokeinoja ‒ ei itselle, eikä muille. Nyt se meni. 

On vielä epäselvää, mitä kaikkia seurauksia järjestämälläni kohtauksella tulee pitkällä aikavälillä olemaan. Kaikki jäi kesälomien kynnyksellä vaiheeseen. Lyhyellä aikavälillä sillä on kuitenkin ollut jo muutamia positiivisiä vaikutuksia, joista tärkein on ehkä se, että olen oppinut vähän paremmin hahmottamaan omat rajani. Lisäksi olen oppinut ymmärtämään, että tässä maailmassa on ‒ ikävä kyllä ‒ oltava myös itsekäs, äänekäs ja epäluuloinen. En ole näistä opeista erityisen ilahtunut, mutta yritän sotkea niitä sopivassa suhteessa joustavuuteen, rauhallisuuteen ja luottavaisuuteen, jottei se mitä tapahtui tapahtuisi uudelleen.

Pidän myös arvokkaana sitä, millaisia sosiaalisia tuloksia kohtauksellani oli. Monta työyhteisön ihmissuhdetta on syventynyt. Jopa uusia ystävyyssuhteita on saattanut alkaa. 

Sen sijaan olen kummastellut sitä, kuinka minua on kehuttu rohkeaksi ja avaustani rehelliseksi. Olen joka kerta ajatellut, että mitä h e l v e t t i ä. Reaktiossani ei ollut mitään rohkeaa ja rehellistä. Omasta mielestäni kaikki oli vain puhtaasti primitiivistä. 

Jälkikäteen olen yrittänyt myös analysoida, mitä tapahtui. Ajattelin, että tälle kaikelle on saatava edes yksi koska, jotta ongelman voisi ratkaista. Totuus on, ettei tälle (sille?)  ole mitään yhtä yksiselitteistä koskaa. On vain sellainen toistaiseksi voimassa oleva tilanne nimeltä elämä, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. On kausia, jolloin pääsee vähällä, ja on kausia, jolloin olisi päästettävä itsensä vähällä. Jälkimmäistä taitoa minun täytyy vielä harjoitella.

Toki on myös sellainen vahvasti nykyaikaan kuuluva seikka kuin pätkätyöläisyys, joka saattaa syödä lomia. Lisäksi on tiivistahtinen työelämä, luultavasti alalla kuin alalla. Voi myös olla, että työssä kohtaa tilanteita, joiden kohtaamiseen ei ole valmiuksia. Edelleen työssä saattaa olla näkymättömiä käytänteitä, epäselviä työnkuvia ja niiden myötä kuormittavuutta, jota on vaikea hallita.

Olen lukenut kevään mittaan muutamia uupumiseen, työhyvinvointiin ja elämänhallintaan liittyviä artikkeleita. Parhaiten mieleen jäänyt oppi on se, että vain näkyviä käytänteitä voidaan kehittää. Se kolahti heti, joten siinä lienee yksi minulle keskeinen keino pureutua ongelmaan.

Kaikkein pahimman väsymyksen keskellä tehdyn Ateenan-matkan aikana tajusin lisäksi itse, ettei tämä ole niin vakavaa. Mikään minun tämänhetkisessä elämässäni ei ole niin vakavaa, että sen alle kannattaisi vaipua. Ei mikään. Yritän sisäistää ajatuksen pysyvästi, mutta se on yllättävän vaikeaa.

Nyt kesällä, kun on ollut aikaa toipua ja kerätä voimia, olen yrittänyt varautua tulevaan. Luulen, että asiat ovat paremmalla tolalla. Minulla on taas vahva ja energinen olo. Olen taas alkanut lukea ja juosta, innostua asioista ja suunnitella tulevaa. 

Olen taas alkanut olla oma itseni.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Terveisiä Trogirista, Kroatiasta!

Trogir on pieni, vanha ja sympaattinen satamakaupunki Adrianmeren aaltojen keskellä. Vanha kaupunki sijaitsee muurien ympäröimänä saarella, ja sen lisäksi asutusta on viereisellä Čiovon saarella sekä mantereen puolella. Vanhan kaupungin historiallinen osa on listattu Unescon maailmanperintöluetteloon, ja paikallinen kuljettajamme kertoi, että tästä syystä se myös säilyi koskemattomana Kroatian sodan aikana.

Trogirin kaupungissa on asukkaita yhteensä noin 11 000, ja koko kunnassa vain pari tuhatta enemmän. Vanha kaupunki on harvoine nähtävyyksineen on nopeasti koluttu, joten kovin pitkäksi aikaa kaupungissa ei riitä nähtävää sellaiselle, joka haluaa nähdä ja kokea kulttuuria. Kokonsa puolesta se sopii hyvin esimerkiksi päiväretkikohteeksi tai viimeisen yön majapaikaksi Splitin kentältä lentoon lähteville. Kenttä on reilun 5 kilometrin päässä Trogirista. 

Meille nähtävyydeksi riitti vanhan kaupungin kapeilla kujilla kuljeskelu, söpöjen yksityiskohtien ihastelu, satunnainen matkamuistomyymälöissä piipahtelu sekä sokkeloiden seasta löytyneiden ravintoloiden ihmettely ja niissä istuskelu. Jos rakastaa rantaelämää, voi Trogir-lomaansa laajentaa viettämällä päiviään Čiovon saaren puolella, jossa parhaat uimarannat näyttivät olevan. 

Me olemme aika arkisia lomailijoita ja tykkäämme tehdä lomalla osittain samoja asioita kuin arjessakin ‐ pyykinpesua myöten. Niinpä majoituimme mantereen puolella paikallisten keskellä kaksi huoneistoa sisältävässä talossa, joka tarjosi makuuhuoneita koko 7-henkiselle matkaseurueellemme. Majapaikka ei tarjonnut mitään ylellisiä olosuhteita, mutta siellä oli uima-allas ja kesäkeittiö grilleineen, joten siellä oli mukavaa viettää aikaa rauhassa omalla porukalla. Minusta on myös hauskaa seurata paikallisten arkea, ja tähän majapaikkamme tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. 

Trogirissa on myös mahtava kalatori, jonne kannattaa suunnata aamulla töihinmenoaikaan. Kävimme sieltä parina aamuna tuoreet merenelävät, joista seurueemme ammattikokki loihti meille ravintolatasoisia illallisia. Aamu-, väli- ja huikopaloiksi raahasimme vihannestorilta kassikaupalla taivaalliselta maistuvia hedelmiä ja kasviksia sekä leipomoista tuoretta leipää, piiraita ja pasteijoita. Vähintään kerran päivässä piipahdimme myös vanhaan kaupunkiin jäätelöille. Annan lämpimät suositukset kaikille näille neljälle ravinnonhakkimistavalle! 

Trogirista käsin teimme päiväretken Splitiin. Sinne olisi päässyt kätevästi puolessa tunnissa bussilla, mutta me heittäydyimme mukavuudenhaluisiksi ja tilasimme kyydin mukavaksi osoittautuneelta kuljettajalta, joka oli hoitanut ensimmäisenä päivänä kyydin lentokentältä majapaikkaamme. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi siksi, että saimme samaan rahaan paikallistietoutta ja tulimme ideoineeksi retken myös toiselle päivälle. 

Splitin vanha keskusta oli hyvin samantyyppinen kuin Trogirin ‐ hieman isomman oloinen vain. Päivä oli kuuma ja hikinen, mikä vei voimia kaupungissa kävelyltä. Niinpä keskityimme lähinnä haahuilemaan päämäärättömästi vanhan kaupungin varjoissa, lounastamaan rauhallisesti sattumalta kohdalle sattuneessa Bokeria Kitchen & Wine Barissa (erinomainen löytö!) ja juomaan sitruunaolutta rantakadun kahviloissa. Päivän paras osuus oli oikeastaan laivalla tehty paluumatka, kun viileä merituuli sekoitti tukan ja laineet tuudittivat lapset uneen. Maisemiakaan ei käynyt moittiminen.

Splitin reissulla tulimme sopineeksi kuljettajan kanssa seuraavan päivän päiväretkestä Krkan kansallispuistoon, joka oli vajaan tunnin ajomatkan päässä Trogirista. Kansallispuisto oli ehdottomasti Splitiä mukavampi tapa viettää helteinen päivä lasten kanssa. Siellä pääsi sukeltamaan rehevään ja varjoisaan metsikköön, jossa sai eläimiä ja erikokoisia vesiputouksia bongaillen kiertää 2 kilometrin pituisen kävelyreitin. Reitti oli helppokulkuinen, sillä lähes kaikki osuudet mentiin lankuista rakennettuja polkuja ja portaita pitkin. Lopuksi oli mahdollista pulahtaa uimaankin suurimpien putousten edessä olevaan lammikkoon. En tiedä, oliko se varsinaisesti kansallispuiston alueella luvallista, mutta niin kaikki tekivät. Lopulta puolet meistäkin.

Meillä kului puistossa aikaa parisen tuntia. Ehdottomasti loman parhaita päiviä! 

Kotimatkalla kuljettajamme vei vielä meidät pariksi tunniksi hyväksi kehumalleen rannalle Primošteniin. Hän ajoi ensin rantaraittia yleiselle rannalle tähdäten, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin ja kysyi, haluaisimmeko mennä toiselle puolelle rauhallisemmalle hotellin rannalle. Menimme ja ranta oli mieletön. Adrianmeri on ihan uskomattoman kirkas, mutta Kroatiassa merenrantaan kannattaa varautua kengin, sillä rannat ovat kivikkoisia ja paikoitellen merisiilien miinoittamia.

Kahden reissupäivän jälkeen olimme hieman väsähtäneitä, joten kaksi seuraavaa päivää vietimme rennosti kotikulmilla: omalla altaalla polskien, majapaikan läheiselle rannalle piipahtaen ja Trogirin vanhassa kaupungissa käppäillen. Toiseksi näistä päivistä sattui myös loman ainoa sateinen päivä. Muuten aurinko paahtoi pilvettömältä tai puolipilviseltä taivaalta koko viikon.

Loman viimeisenä päivänä meillä oli vielä miehen kanssa mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa, sillä isovanhemmat ottivat lapset hoiviinsa. Vuokrasimme skootterin ja huristelimme sillä parinkymmenen kilometrin päähän Vinišćeen. Ihana matka, ihanat maisemat, ihanan viileä tuulenvire! Ilma tuoksui vuoroin havupuilta, vuoroin laventelilta. 

Perillä minä linnoittauduin kirjan ja viinilasin kanssa rantakahvilaan, ja mies suuntasi snorkkeleineen merelle. Emme kaivanneet mitään muuta, mutta ei kylässä juuri mitään olisi ollutkaan. Se oli pienenpieni kalastajakylä turkoosinisessä lahdenpohjukassa kukkuloiden välissä. Rantakahvilan pöydissä istui meidän lisäksemme ainoastaan paikallisia. Tunnelma oli verkkainen ja seisahtunut. Täydellisestä herrankukkaroudesta kieli se, että eräskin seurue jätti huoletta kahvilan pöytään lompakot, puhelimet ja avaimet sukeltaessaan aaltoihin. 

Lopuksi lounastimme rantaravintolassa ja tuijottelimme raukeina viereen ankkuroituja pieniä kalastajaveneitä. Tämäkin päivä oli loman parhaimpia. 

Lounaan jälkeen palasimme Trogiriin, pakkasimme laukut ja suuntasimme isovanhempien kanssa varhaiselle illalliselle Don Dinoon, jonka lounaaseen olimme ihastuneet ensimmäisinä päivinä. Illallisen jälkeen viimeistelimme vielä jälkkärijäätelöt kaupungin parhaassa jäätelöbaarissa Bellassa. Vatsa ja mieli kylläisenä elämyksistä painuimme pehkuin todeten, että Kroatiaan voisi vaikka palata uudelleen. 

Share
Ladataan...

Pages