Ladataan...
Maijan matkassa

Viime viikolla tapahtui henkilökohtaisella rintamalla jotakin pysäyttävää. Siihen on palattava myöhemmin, mutta sen herkistämänä heräsin tänään uuteen viikkoon.

Kello soi normaalisti, aamu oli harmaa. Huhtikuu on jo pitkällä, mutta täällä idässä lunta on vielä kinoksittain. Voisi vaikka käydä hiihtämässä. Lämpömittari näytti plus neljää. Lämmin teoriassa, kylmä käytännössä. Ilma on sakeanaan sellaista luuytimiä hamuilevaa kosteutta.

Kaivoin vaatehuoneesta lohtuvillatakkini ja eteisen kaapista jo kevätpesuun tuomitun kaulahuivin. Jalkaan sujautin talvinilkkurit.

Kun työnnyimme lasten kanssa ovesta kohti maanantaita, kohtasimme rappusilla viikonloppuna kaupasta kannetut narsissit ja talven runtelemat kanervat. Oma olo oli kuin jälkimmäisillä: värinsä menettänyt, kuivahtanut ja kumaraan painunut. Oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Päätin, että ihan pian minäkin pusken kevääseen kuten energiset ja keltaisena kirkuvat narsissit. 

Vein lapset päiväkotiin. Minulla ei ollut kiire, muilla vanhemmilla oli. Äänissä kuului lempeydeksi naamioitua kireyttä, seinistä kimpoili hätäisiä heippoja. Lähtiessäni heittelin vielä ikkunan läpi lentosuukkoja ja otin minulle lähetetyistä koppeja. Myhäilin mielessäni, kun esikoisen paras kaveri tuli isänsä kanssa parkkipaikalla vastaan. Arvasin, kuinka esikoinen ilahtuisi asiasta.

Suuntasin kahvilaan. Kävin kupin kuumaa ja avasin paikallislehden. Kertasin vaaliuutiset. Santsasin kahvia.

Kahvila oli melko tyhjä, mutta pöytääni istahti harmaapartainen mies. Hän kysyi moneen kertaan, häiritseekö. Vakuuttelin, että ei. Ei tänään.

Hän halusi jutella. Keskustelunavauksia putoili harvakseltaan mutta intensiivisesti. Oletko tyytyväinen uuteen maailman järjestykseen? Eikö ole kiinnostavaa, että ihmisistä näkee päälle päin, mitä puoluetta ne äänestävät? Enkö varmasti häiritse? En ole tässä pitkään. Odotan vain, että Alko aukeaa. Tulin odotellessa ostamaan vaimolle gluteenittomia pikkuleipiä. Eikö ole kumma, ettei ihminen saa itse päättää mihin aikaan humaltuu? Eikös sitä muualla päin maailmaa saa? Oletko muuten koskaan ollut humaltunut? Muutenkin kuin rakkaudesta? Rakkaudesta näköjään olet (ja nyökkäys kohti vasemman käden sormuksia.) Oletko paikallisia? Kuinkas sinä ehdit  täällä tähän aikaan aamusta istua? Oletko koskaan käynyt Rääkkylässä? Mitähän minustakin olisi tullut, jos olisin saanut elämäni täällä kaupungissa elää. Täällähän oli jo silloin viisikymmentäluvulla luistelukentät ja kaikki. Mutta eipä sitä minulta kysytty. Rääkkylään muutettiin, kun isällä oli siellä kuvioita. Läksin pois, kun pääsin vapaaehtoisena armeijaan. Ja sen jälkeen Lahteen. Mutta veri veti takaisin Karjalaan. Tai nainen. Mikä niissä karjalaisissa naisissakin oikein on? Rääkkylä oli muuten eilen televisiossa, näitkö? Nyt sen tietää kaikki. Ei ennen tiennyt kukaan, silloin kun muutin Lahteen. Tiesitkö muuten, että Rääkkylässä on Pohjoismaiden toiseksi suurin puurkirkko? Ja sittenhän sieltä on kotoisin se naismuusikko ja sen yhtye. Mikäs sen nimi nyt olikaan...

- Sari Kaasinen. Värttinä.

Niin Värttinä. Ne ne on laulaneet Rääkkylää Suomen kartalle. Vaikka pieneksihän se paikka on nykyisin käynyt. Paljon isompi se oli silloin, kun minä siellä asuin. En minä muuten niin vanha ole kuin luulet, vaikka tämä parta näin harmaa onkin. No mutta, nyt minä lakkaan häiritsemästä ja jatkan matkaa. Ihanat olet ihmiseksi vaikka oletkin nainen.

Naurahdin, ja vaihdoimme hyvän kevään toivotukset. Minäkin keräsin kamani ja jatkoin matkaa. Ajattelin, että ollapa enemmän aikaa kohtaamisille. Toisenlaisena aamuna kuin tänään minulla ei olisi ollut.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Lasten kanssa on ollut viime aikoina ihanaa ja ihmeellisen helppoa. Toisen tilaa kuvailtiin päiväkodissa tyytyväiseksi vaiheeksi, ja voin epäröimättä laajentaa sen koskemaan molempia. Tänä keväänä molemmilla vain tuntuu olevan kaikki mallillaan. Kun vielä tajusin molempien kasvaneen varkain isoiksi ja omatoimisiksi, olen ollut vähän ihmeissäni. Koska en enää ole vain hengissä pitäjä, olen alkanut vakavissani (hah!) miettiä, millaisin ajatuksin haluan jälkikasvuni aivopestä. Joten: näillä mennään tai on ainakin tähän asti menty.

  1. Sano kiitos, anteeksi ja minä rakastan sinua mieluummin liian usein kuin liian harvoin.
  2. Osta mieluummin elämyksiä kuin materiaa ja mieluummin laatua kuin määrää.
  3. Tee arjesta ihanaa.
  4. Kierrätä jätteesi.
  5. Kuuntele sydäntäsi.
  6. Pese hampaasi aamuin illoin.
  7. Älä koskaan epäröi tulla kotiin.
  8. Jaa hyväosaisuudestasi.
  9. Kohtaa kaikki samanarvoisina.
  10. Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku, mene lenkille tai lue kirjaa. (Ensimmäisestä elämänohjeesta kiitokset Sooloilua-elokuvalle.)

+1 Laske laskiaisena mäkeä.

Millä eväillä sinä haluat jälkikasvusi maailmaan varustaa?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

 

Esikoinen täyttää huhtikuussa kuusi, kuopus syyskuussa viisi. 

Ensin vedettiin kaksi vauvavuotta putkeen, sitten elettiin toinen samanmoinen pikkulapsiaikaa. Syötettiin, puettiin, pestiin, kannettiin, nostettiin, avustettiin, nukutettiin. 

Kun he olivat kolme ja neljä, alkoi selvästi helpottaa, mutta koin vielä selvästi olevani pikkulasten äiti. Aina auttamassa kaikessa, tulemaan apuun tarvittaessa koko ajan. 

Mutta nyt on käynyt selväksi, että minun on opeteltava uusi rooli. He osaavat pukea ja riisua, kaataa maitoa lasiin tai kipäista itse naapuriin leikkimään. Pedata oman petinsä, jos auttaa hieman solmuun menneen peiton kanssa. Leikata, liimata ja ynnätä yhteen. Luistella, hiihtää ja uida (uimaliivillä tai ilman). Kirjassa ei enää tarvitse olla kosolti kuvia mutta palapelissä pitää olla paljon paloja. He muistavat viikonpäivät ja aakkoset, kirjoittavat liudan ulkoa oppimiaan sanoja ja lukevat sarjakuvia kuvina. On asioita, joita he osaavat tehdä paremmin kuin minä.

Ei ole vain kerran tai kaksi, kun päiväkoti on opettanut lapsilleni jotakin, mitä en ole vielä itse tajunnut opettaa: leivän voitelua, laskemista, sormivirkkausta, letin letittämistä. Koska vastahan he olivat taaperoita, jotka heiluivat ja huojuivat miten sattuu ja joilla oli mursun motoriikka ja kanan keskittymiskyky! Milloin he alkoivat oppia isojen ihmisten asioita?

Kasvu kävi taas konkreettisesti selväksi viime viikonloppuna, kun olimme juhlimassa anopin syntymäpäiviä koko perheen voimin Helsingissä. Automatkat sujuivat mennen tullen yhden pysähdyksen taktiikalla. Takapenkki kuluttu aikaansa kirjoja lukien, tarroja liimaten, elokuvia katselleen ja musiikkia kuunnellen. Isi, laita Satasatasatasata salamaa

Mutta parasta oli se, että 2,5 tunnin illallinen sujui niin, ettei kumpikaan kuullakseni kertaakaan edes kysynyt, milloin lähdetään. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten esikoisen syntymän istuin pöydässä täysin rentona ja huolettomana siitä, missä vaiheessa tämä lysti loppuu ja lähtö koittaa. En huomannut ajankulua, en syöttänyt ketään, en siirtänyt yhtään lasia turvaan hapuilevien käsien ulottuvilta enkä käynyt vaihtamassa yhtään vaippaa. Vessassakin käytin vain kerran. Minä vain söin lukemattomien ruokalajien illallisen, join kuohuvaa, valkoista ja punaista, piirsin pupuja, tein virkkaussilmukoita ja keskustelin lasten ja aikuisten juttuja.

Vain olin. 

Olipa ihanan omituista. 

Mitä muuta isojen lasten vanhemmat tekevätkään (kuin muistelevat haikeana pikkulapsiaikoja)? Ja eivät enää tee? 

Share
Ladataan...

Pages