Ladataan...
Maijan matkassa

Tiedättätehän sen kokonaisvaltaisen onnellisuuden tunteen, kun olo on täydellisen levollinen ja tyytyväinen? Ajatuksissa paistaa aurinko, suu tapailee huomaamatta hymyä, otsarypyt siliävät ja hartiat painuvat alas. On hauskaa katsella ulos ikkunasta ja antaa ajatusten lentää (ei poukkoilla!). Venytellä välillä jäseniään kuin raukea kissa.

Tiedätte te toivottavasti. Toivottavasti myös muistatte. Ettei edellisestä kerrasta olisi liian pitkää aikaa eikä seuraavaa olisi edes tiedossa.

Minulla on juuri nyt sellainen olo. Istun junassa matkalla kotiin. Olen käynyt aamulla reippaalla kävelylenkillä merellisissä maisemissa Lauttasaaressa ja syönyt sen jälkeen ihanan värikkään aamupalan smoothieineen ja hedelmineen. Juonut kaksi kupillista hyvää kahvia. Rapsetullut koiraa ja tarinoinut ystävän kanssa. Hypännyt sitten junaan ja lukenut loppuun tulomatkalla aloittamani kirjan. Aloittanut toisen, joka aiheuttaa Islannin-matkakuumetta. Käynyt ravintolavaunusta kupillisen teetä ja käpertynyt katselemaan loppukesän vihreää ja sen välistä pikaisesti vilahtevia kyliä ja kaupunkeja, vesistöjä ja viljavia peltoja. 

On jo vähän ikävä kotona odottavia – sopivasti, ei liikaa. Ei ole pakottavaa tunnetta päästä heti suukottelemaan ja ottamaan syliin. Maltan ihan hyvin vielä matkustaa pari tuntia ja nauttia tästä tylsyydestä, joka on nykyisin luksusta.

Minulla on takanani irti arjesta -viikonloppu, joka päättää kesän. Vaikka olen ollut töissä jo (mitä ihmettä!) viisi viikkoa, vasta tämä tuntuu viralliselta kesän päätökseltä. Töissä pahimmat kiireet ja vilkkaimmat kalenteriviikot ovat vasta tulossa, ja vapaa-ajan ohjelmoidut harrastukset alkamassa. Huomisesta lähtien elämä on taas muutaman kuukauden jatkuvaa aikataulujen synkronointia, vuorojen sopimista, tunneista ja joskus minuuteista koostuvan palapelin kokoamista. Sekin on hauskaa aluksi mutta vie voimat lopuksi. Viimeistään marraskuussa odotan jo sitä, että joulu ja sen ympärille rakentuvat katkot harrastuksissa, kursseissa ja työviikoissa koittavat.  

Välillä karkaa ajatus siitä, että tätäkö tämä on. Hamaan tulevaisuuteen asti?

En usko, ei hamaan tulevaisuuteen asti. 

Mutta tällaista tämä on nyt, ja tavallani minä pidän tästä. En kaipaa tällä hetkellä pois tai muutokseen. Pidän täyteydestä, en vain pidä liiallisesta kiireestä. Yritän koko ajan päihittää ajanpuutteen ennakoimalla, valmistautumalla, analysoimalla ja rauhoittumalla. Osa kiireestä on todellista, osa taltutettavissa, osa itse luotua. Ensimmäistä täytyy yrittää hallita ja oppia sietämään, toista ennakoida ja organisoida, viimeisin lähtee pois hengittämällä syvään ja hidastamalla askelia. Ja kaikkiin auttaa sellainen viikonloppuja kuin tämä.

Viikonloppu, jona voi ottaa etäisyyttä ja tehdä asioita, jotka tuottavat pelkkää iloa. Tällä kertaa minulle tuottivat iloa kaksi kertaa neljä ja puoli tuntia kestävät junamatkat, jolloin sain vain lukea. Määränpäässä odottivat ystävät, jotka ovat niin ihania, että tahtoo ihan itkettää. Että minulla on ollut onnea tutustua niin mahtaviin, erilaisiin, eri tavalla lahjakkaisiin, hauskoihin ja viisaisiin naisiin! Naisiin, joiden kanssa kahvilla tai lasillisella istuessa maailma tuntuu asettuvan takaisin uomiinsa. 

Kävin myös ostoksilla. Se ei enää nykyisin ole asia, josta nautin, mutta sopivasti annosteltuna ja hyvin valmistautuneena se voi vähentää tuskaa myöhemmin. Kesäisen vaatekaapinsiivouspäivän jäljiltä minulla oli puhelimessani lista asioista, joita tarvitsen. Piipahdin kolmessa luottoliikkeessäni, joista olen aina löytänyt helposti itselleni mieluisia vaatteita ja kas, sain vaatekaappiini ne kappaleet, joita olin vailla: farkut, kaksi yläosaa ja yhden villapaidan. Niillä pärjään tämän talven niin, ettei minun välttämättä tarvitse mennä kaupoille ennen ensi kevättä. Oikeastaan haluaisinkin ajatella niin, etten mene.

Tällaisen viikonlopun jälkeen asiat ovat oikeissa mittasuhteissaan. Tämä oli henkilökohtainen kick offini syksyyn. Tulkoon pimeys, tulkoon kylmyys ja tulkoon kiire! Tämän voimalla jaksan alun. Lokakuussa, kirjamessuviikonloppuna, teen tämän uudestaan ja lataan itseeni lisää ihania asioita, joiden voimalla jaksan jouluun. Sitten pahin onkin jo taas ohi, sillä kesää kohti kurkottaessa kaikki tuntuu helpommalta.

Syksy, sinun tulosi hirvittää aina vähän, mutta tällä kertaa olen valmistautunut.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Aloitin ensimmäinen elokuuta alusta. A:sta. Nollasta. Tyhjästäkin. Oli sopivasti maanantai. Silloin on hyvä aloittaa alusta. 

Tai jos totta puhutaan, aloitin a:sta vasta keskiviikkona, alkuviikko meni vielä muissa puuhissa. Enimmäkseen tutustuessa, esitellessä ja kartoittaessa. Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Missä on vessa/kahvila/tietokoneluokka/parkkipaikka/toimisto? Mitä kurssilla tehdään? Mitä sinä osaat? Osaatko kellon? Digitaalisenkin? Entä plus- ja miinuslaskut? Jopa kerto- ja jakolaskut? Kynäotteen? Latinalaiset aakkoset? Isot? Entä pienet? Kokeilepa lukea tätä ääneen! Hyvä! Tehdään seuraavaksi pieni sanelu! Entä puhuminen ja kuullun ymmärtäminen? Ymmärrätkö tämän? Entä tämän? Mitä vastaat, jos sanon näin? Katsopas vielä tätä kuvaa ja kerro minulle, mitä siinä on? Mikä tämä on? Entä tämä? Mitä hän tekee? Missä hän on? 

Kahdessa viikossa olen ehtinyt havaita kaikenlaista. Olen saanut konkreettista vastinetta sille, mitä lukutaidottomuuden teoreettiset määritelmät tarkoittavat käytännössä: Miten toimii hän, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa millään kielellä? Entä hän, joka osaa jotkin muut kuin latinalaiset aakkoset? Entä sitten hän, joka osaa jonkin verran latinalaisia aakkosia mutta jonka lukutaito ei vastaa tietoyhteiskunnan vaatimuksia. 

Olen saanut oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, mutta myös nenilleni. Lisäksi olen saanut päivittäisen kupillisen sokerilla kyllästettyä teetä, josta en vielä kymmenennen kupillisenkaan jälkeen osaa kieltäytyä tyylikkäästi ollenkaan. Lisäksi olen saanut aivan taivaallista kotijuustoa ja liudan henkilökohtaisia kysymyksiä. 

Mutta ennen kaikkea olen saanut ihan käsittämättömän mukavan ryhmän. He tekevät kaiken, mitä keksin heillä teettää. Ja he tekevät sen täysillä.

Minusta on kiehtovaa seurata, kuinka opiskelijani lähestyvät asioita. Kuinka arabiantaitoisella tottumus oikealta vasemmalle kulkevaan lukusuuntaan vaikuttaa esimerkiksi niin, että hän aina kääntää antamani monisteen toisinpäin. Aina. Hänen tekee mieli aloittaa meidän näkökulmastamme takasivulta. Samoin hän pyrkii piirtämään yksittäiset kirjaimet ja numerot niin, että viivat alkavat ja kiertävät oikean kautta. Ja luonnollisesti hän saattaa epähuomioissaan lukea kolmenkymmenenyhden kolmeksitoista, koska sattuu katsomaan numeroita väärinpäin.

Sekin on jännittävää, kuinka sille primaarilukutaidottomalle ei missään tilanteessa tule tarvetta kirjoittaa mitään muistiin. Se, että hän ei osaa, ei tunnu ihmeelliseltä, mutta se, ettei hänellä ole koskaan mitään muistinsa tueksi, on ihan käsittämätöntä. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin painaa asioita mieleensä ja toivoa, että ne pysyvät siellä. Se on muistilappujen ja muistilistojen maaniselle kirjoittajalle hämmästyttävää. Millaista minunkin elämäni olisi, jos en voisi tukeutua muistiinpanoihini? Ei kerrassaan mitään. (Pari päivää sitten tosin tajusin, että minun täytyy ensi viikolla tarkistaa, onko opiskelijani kännykässään sanelin. Voisimme alkaa tehdä hänelle nauhoituksia muistin tueksi. Tai miksei vaikka videoitakin.)

Ja se on vaikuttavaa, kuinka he kommunikaatiossa korvaavat sen, minkä kirjallisissa taidoissa häviävät. Olemme onnistuneet selvittämään kaikkien menojen aikataulut ja neuvottelemaan siitä, kuinka perjantaisen moskeijakäynnin vuoksi lyhyeksi jäävä päivä korvataan. Olemme soittaneet puheluita neljäntenä kurssipäivänä niin, että minä menin luokan ulkopuolelle ja soittelin vuoron perään kaikille opiskelijoille. Samoin opiskelimme kahvila-asiointiin liittyvää fraseologiaa niin, että minä vedin ensin muutamaan kertaan asiakkaan ja kahvilatyöntekijän roolit malliksi, jonka jälkeen opiskelijat kiiruhtivat tekemään omia tilauksiaan. "Normaaleilla" kursseilla olevat opiskelijat ovat yleensä tässä vaiheessa vasta tehneet kynä sauhuten muistiinpanoja tai vaatineet minulta mallidialogia tekstinä. Me taas tartumme kirjoitettuihin sanoihin vasta sitten, kun homma hoituu suullisesti. Tavallisesti vasta päivän tai parin päästä, joskus emme ollenkaan.

Olen luultavasti oppinut kahdessa viikossa enemmän kuin opiskelijani. Opettamisesta. Kyllä vain ihmiselle tekee pelkästään hyvää tulla haastetuksi uusilla asioilla.

Olemme myös onnistuneet vitsailemaan niin, että olemme olleet kuolla nauruun. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että eräs opiskelija kutsui minua vahingossa äidiksi hakiessaan muistinsa syövereistä sanaa opettaja. Se oli huvittavaa minulle, järkyttävää hänelle. Mutta kun siitä päästiin yli, on luokassa  heitelty kaikenlaista läppää. 

Eilen aloin lukea Helsingin Sanomien Syyria-viikon juttusarjan ensimmäisiä tarinoita. Minua kylmäsi. Minun äänteeni ja aakkoseni alkoivat tuntua turhanpäiväisiltä. Päässäni alkoi sinkoilla kysymyksiä: Mistäpäin he ovat tarkalleen kotoisin? Kuinka he toivoisivat tilanteen ratkeavan? Ketä he ovat joutuneet jättämään taakseen?

Haluaisin kysyä kaikenlaista, mutta en kysy. En vielä, en välttämättä koskaan. Jos kysyn, kysyn sitten, kun siihen annetaan tilaisuus. Siihen asti tarjoan vain toisen todellisuuden, jonne voi tulla oppimaan uutta ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Vietimme kesälomalla kolme yötä Pärnussa, Viron virallisessa kesäpääkaupungissa.

Virolla on ihan erityinen paikka sydämessäni. Se jaksaa viehättää minua aina. Se on kuin lapsuudenystävä, josta on ollut kauan erossa mutta joka taas tavatessa tuntuu tutulta. Ja viron kieli saa minut aina hyvälle tuulelle. Siinä on ihana nuotti ja kotoisa sanasto. On lohdullista, että tällä pallolla on edes yksi kieli, josta voi tuntea saavansa tolkkua, vaikkei ole sitä yhtä epäkäytännöllistä suomen ja viron erityispiirteiden vertailuun keskittyvää kurssia enempää opiskellut.  

Pärnua tekee mieli kuvailla sanoilla söpö ja sympaattinen. Kaupunki on pieni mutta kesäisin vilkas. Kaikki on kävely- tai vähintään pyöräilymatkan päässä. Puutalot ovat herttaisia, puistot vehreitä, tunnelma rento. Ja se ranta, josta Pärnu tunnetaan ‑ se on hyvä. Hiekka on hienoa ja valkoista, ja uimaranta on lapsiperheelle ihanteellinen, sillä matalaa riittää loputtomiin. 

Minulla ei ole Pärnusta erityisiä kokemuksia. Meitä oli matkassa kolme sukupolvea: vanhempani, minä ja veljeni puolisoinemme, yksi teini ja kaksi pikkulasta. Matkan tärkeimpänä tavoitteena oli viettää aikaa seurueessa, joka kokoontuu liian harvoin, ja juhlia siinä sivussa yhdet seitsemänkymppiset. Pärnu sai kunnian toimia kulissina näille kohtaamisille, ja siihen se soveltui erinomaisesti. Pärnuun oli myös hämmästyttävän helppo mennä: laivalla yli Suomenlahden Tallinnaan ja Tallinnasta autolla alle pari tuntia Pärnuun. Me koukkasimme hetken mielijohteesta Haapsalun kautta, sillä meillä oli koko päivä aikaa ennen kuin pääsimme kirjautumaan sisään majapaikkaamme. 

Haapsalukin hurmasi. Joimme siellä aamukahvit ja kävelimme sen jälkeen pitkin viehättävää kylänraittia, kunnes eksyimme eräästä portista sisään linnanmuurin toiselle puolelle. Sieltä löytyi vanhaan vallihautaan rakennettu leikkipuisto, johon lapset ihastuivat. Viihdyimme puistossa reilun tunnin, jonka jälkeen kiristimme lapset tutustumaan laajemmin linna-alueeseen sillä ehdolla, että pysähdymme leikkimään vielä tullessamme takaisin. Linna paljastui 1200-luvulla rakennetuksi piispanlinnaksi. Emme maksaneet itseämme sisään museoon mutta kiipesimme 38-metriseen kellotorniin lähes pystysuoria portaita pitkin. Kiivetessämme en ollut varma, olisiko minun pitänyt olla enemmän huolissani 7-kymppisistä vanhemmistani vai 3- ja 5-vuotiaista lapsistani. Linnavierailun jälkeen pysähdyimme vielä vartiksi leikkipuistoon ja suuntasimme sen jälkeen lounaalle. 

Iltapäivällä hurautimme puolentoista tunnin matkan Pärnuun ja olimme perillä tuntia ennen majapaikkaimme sisäänkirjautumisen alkamista. Olisimme luultavasti päässeet sisään jos silloin, jos olisimme ottaneet yhteyttä majapaikan isäntään. Hän paljastui myöhemmin illalla kohdatessamme mitä ystävällisimmäksi ja kohteliaimmaksi herraksi. Iltapäivällä meillä ei vielä kuitenkaan ollut mitään kiirettä majoittumisen suhteen. Kävimme ensin rauhassa nauttimassa lasilliset läheltä löytämästämme kohvikista.

Tunti kului suunnitelmia tehdässä, jonka jälkeen etukäteen sähköpostitse saamamme ovikoodit kelpasivat ovenpielen koodinlukijalle. Majoituimme aivan ihastuttavaan pieneen huoneistohotelliin nimeltä Roseamarie Apartments. Se oli hiljattain täydellisesti remontoitu vanha puutalo, jonka huoneet olivat hurmaavia. 

Mitä me sitten teimme Pärnussa? Emme mitään erikoista. Olisimme ihan hyvin voineet pysyä kotona.

Onneksi emme pysyneet.

Eikä meillä loppujen lopuksi ollut aikaa kuin kaksi kokonaista päivää. Niiden aikana kävimme rannalla, jossa isäni paljastui ihan viisivuotiaan veroiseksi vesipedoksi ja jossa minä menetin hermoni tuuleen, joka vei kaikki äänet ja irti lähtevän. Lisäksi se hautasi rantaviltin alleen ja tunkeutui jopa kännykän kuorien alle. Mereen se sen sijaan nostatti aallokon, jossa ei voinut uida hihkumatta riemusta.

Eräs meistä kävi bussilla päiväreissulla Riiassa tapaamassa vanhaa opiskelijavaihdon aikaista ystäväänsä, eräs vietti aikaa ostoskeskuksissa ja teki alelöytöjä kesätöissä ansaitsemillaan rahoilla. Muutamat pyöräilivät, minä juoksin aamuisin ja kiipesin leikkipuiston kiipeilytelineisiin iltapäivisin. Etsimme nälkäisinä ja kinastellen lounaspaikkoja, vähän paremmin valmistautuneena illallisravintoloita. Puhuimme ja vaikenimme. Tunnustelimme toistemme tunnetiloja ja ymmärsimme niitä vuoroin oikein, vuoroin väärin. Muistelimme menneitä ja teimme paljastuksia. Ihmettelimme, miten tulevaan pitäisi valmistautua. Vaikka olemme samaa perhettä, opimme luultavasti kaikki toisistamme aika paljon uutta. Paluumatkalla Länsiterminaalissa erotessamme halasimme hämmentyneinä. 

Voisin lähteä Pärnuun koska tahansa uudestaan. Muutenkin tulimme siihen tulokseen, että elämme vaihetta, jolloin reissuja kannattaa selvästi suunnitella lentoja mieluummin auto- ja laivamatkojen päähän. Laivalla on lasten kanssa niin paljon miellyttävämpää kuin lentokoneessa, koska heitä ei tarvitse sitoa aloilleen. Kun matkaan vielä lähtee omalla autolla, on liikkuminenkin käsittämättömän helppoa. Matkatavaroita ei tarvitse raahata käsin eikä niiden pakkaamisen ole pudotuspeliä. Mukaan saa myös sellaista, joka ei lentomatkoilla onnistuisi. Kuten rantakamat viltteineen ja leluineen tai menomatkalla ohimennen ostetun läskipyörän. Niinpä kirjasimmekin seuraaviksi matkahaaveiksemme Gotlannin sekä Billundin Legolandin ja Kööpenhaminan. 

Minä viihdyin Pärnussa, vaikka matkamme ehkä kuulostaakin yksitoikkoiselta. Jos kaipaat tylsältä matkailijalta vinkkejä Pärnuun suosittelen näitä:

  1. Majoitu Rosemarie Apartmentsiin.
  2. Pakkaa mukaan eväät ja vietä päivä rannalla. Varaa ainakin virolaisia ruisleipätikkuja. Rannalla voi tehdä paljon muutakin kuin uida ja hautautua hiekkaan, sillä rannalla ja rannan tuntumassa on kaikenlaisia aktiviteetteja. Me emme niitä vielä tällä reissulla kaivanneet. 
  3. Kävele pitkin poikin pittoreskeja katuja ja varjoisia puistoja.
  4. Vuokraa pyörä, se on halpaa. Me vuokrasimme puoleksitoista vuorokaudeksi pyörän ja sen perään kärrin, jossa saimme kuljetettua lapsia, ja maksoimme siitä muistaakseni 24 euroa.
  5. Käy kahvilla tai lounaalla Mahedikissa
  6. Ja syömässä Kohvik Kroonissa. Lopuksi kerro minulle, mitä pidit. Minua harmittaa, etten palannut sinne syömään, vaikka ihastuin paikan tunnelmaan jo silloin, kun ensimmäisenä iltana eksyimme sinne lasillisille odottaessamme pääsyä hotelliin. Joskus olisi vain syytä luottaa siihen, että saattaa ihan sattumalta löytää helmen. Syrjäisen helmen. 
  7. Älä suorita lomaa, vain fiilistele. Pärnussa jos missä se on mahdollista.

Share
Ladataan...

Pages