Ladataan...
Maijan matkassa

Olen jo muutamaan kertaan yrittänyt sanoa jotain kirjasta, jonka sain hiljattain päätökseen. En kuitenkaan saa sanotuksi mitään. Mitkään sanat eivät tunnu oikeilta. (Ja minä en ole Laura T. tai Helmi K, jotka aina löytävät sopivat sanat.)

Silti soisin, että tätä kirjaa luettaisiin. Sen tarinat kuultaisiin eikä niitä koskaan unohdettaisi. Ne eivät saa milloinkaan toistua.

Niinpä annan kirjan puhua puolestaan. Kaikki kursivoidut pätkät ovat suoria lainauksia kirjasta. (Jos et halua tietää kirjasta liikaa, lopeta lukeminen tähän.) 

Qais Akbar Omarin omaelämäkerrallinen Yhdeksän tornin linnake on kirjan suomenkielisen alaotsikon mukaan afgaanipojan tarina (englanninkielisessä alkuteoksessa An Afghan Family Story). Se on kuitenkin paljon enemmän kuin erään pojan tai perheen tarina: se on Afganistanin tarina.

Tarina liikkuu kolmella vuosikymmenellä ja lähtee liikkeelle rauhan ajasta. Kabulista, jossa elää huoleton 7-vuotias poika, joka rakastaa leijojen lennättämistä. Aikakaudesta, jolloin naiset käyttävät lyhyitä hameita ja miehet leveälahkeisia housuja. Hetkistä, jolloin pojan isän, äidin ja sisarusten lisäksi 50 setää, tätiä ja serkkua kokoontuu illalliselle yhden suuren liinan ympärille isoisän puutarhaan. 

Sitten eräänä yönä kaikki muuttuu. Juuri yön laskeuduttua sähköt katkesivat äkisti. Katsoin ulos. Katkos ei koskenut ainostaan meidän taloamme. Koko kaupunki oli pimeänä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Kabulin sähköverkko oli aina toiminut. (– –) Kuulin etäältä ääniä. Ikään kuin tuhatpäisen ihmisjoukon puheensorinaa Kabulin toiselta laidalta. Ensin luulin, että muezzinit kutsuivat ihmisiä rukoilemaan. Mutta rukoushetki oli mennyt jo kaksikymmentä minuuttia sitten, eivätkä äänet kuulostaneet tutuilta niin kuin muezzinien. Äänet eivät myöskään tulleet tavalliseen tapaan kovaäänisistä eivätkä läheisten moskeijoiden suunnalta. Äänet voimistuivat jatkuvasti. Nyt sain jo selvän sanomasta. "Allahu akbar, Allahu akbar." Jumala on suuri.

Eletään 1980‑1990-luvun vaihdetta, jolloin mujahidinit ottivat Afganistanin haltuunsa ja ajoivat venäläiset maasta. Heidät otettiin vastaan vapauttajina, mutta muutamassa viikossa maa ajautui kaaokseen. Alkoi sisällissota. Kausi, jolloin naiset eivät enää jutelleet keskenään ikkunoista nojaillen. Nyt nälkiintyneet kissat loikkivat ikkunalaudoilla ja sähisivät toisilleen. Aina tuulen yltyessä tyhjien talojen ovet ja ikkunaluukut paukkuivat ja verhot lepattivat ulkona. Kun rakettien räjähdykset ja ammuskelu lakkasivat, hylätyt ja nälkäiset koirat alkoivat ulvoa kuorossa. Ainoastaa mielipuoli olisi uskaltautunut kadulle. Tarkka-ampujat olivat asettuneet väijymään läheiselle talomme takana kohoavalle kukkulalle, ja he saattoivat ampua kenet tahansa ihan vain huvikseen.

Ne jotka pystyvät, pakenevat maasta. Ne jotka eivät pysty tai eivät usko mielettömyyden jatkuvan, jäävät. Valitsevat puolensa tai yrittävät selviytyä sodan keskellä.

Omarin perhe aloittaa pakomatkan, joka vie heitä ympäri Afganistania. He elävät pakolaisina omassa maassaan. Vaikka perhe on lähes koko ajan yhdessä, näkökulma on Omarin.  Hän näkee nälkää, todistaa järjettömyyksiä, kohtaa raakuuksia ja pelastuu sattumavaraisesti. Tai viime hetkellä. Joskus ihmeen kaupalla. Sodan kauheuksien keskellä hän kuitenkin kohtaa myös lämpöä, vieraanvaraisuutta, yhteisiä aterioita ja rakkautta. Ilman niitä kirjaa olisi mahdoton lukea loppuun. (Todella vaikea.) Ilman niitä Omarin perheen olisi ollut mahdotonta selvitä hengissä. Tai järjissään. 

Lähes vuoden vaeltelun jälkeen perhe palaa Kabuliin. Sota vaikutti päättyneen. Todellisuudessa silloin alkoi teeskentelyn aikakausi. Sodan merkit näkyivät kaikkialla, mutta teeskentelimme, ettemme huomanneet niitä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki setäni olivat muuttaneet eri puolille kaupunkia, mutta teeskentelimme, ettemme olisi erossa pitkään. Kaipasimme aterioita saman liinan äärellä, mutta teeskentelimme, että itseksemme syöminen oli sama asia kuin suvun yhteisateriat. (– –) Sota roihahti jälleen täyteen liekkiin viisi kuukautta sen jälkeen, kun olimme palanneet Kabuliin, vaikka kaikkien osastojen johtavat olivat käyneet Mekassa ja vannoneet, etteivät enää milloinkaan sotisi. Teeskentelimme, että heidän rikoksensa oli tavallista käytöstä, vaikka jokainen afgaani tietää, että valan rikkominen on vakava rikos – etenkin sellaisen valan, joka on tehty Mekassa, Jumalan Talossa.

Ihmiset yrittävät elää normaalisti keskellä epänormaalia. Omar vartuu nuorukaiseksi, kauheudet ja järjettömyydet ovat edelleen osa arkipäivää. Mutta hulluuden voitto onkin vasta tulossa. Omarin elämään sen edustajat ilmestyivät eräänä perjantaina. Hän tarkkaili heitä hämmästyneenä läpi raketin rei'ittämän portin: He näyttivät afgaaneilta, mutta he olivat pukeutuneet omituisesti muhkeisiin mustiin tai valkeisiin turbaaneihin ja erikoispitkiin kamizeihin, jotka roikkuivat salwar-housujen päällä reilusti polven alapuolella. Miehillä oli ruoskat. Kaikki olivat rajanneet silmänsä kajalilla. Heillä oli ruokkoamaton pitkä parta. Kenelläkään ei ollut kunnollisia jalkineita. Kaikillä oli sandaalit ylettömän pölyisissä jaloissaan. Suurin osa käytti nuuskaa. Muutamat syljeskelivät ruskeita klimppejä pölyiseen maahan ja puhdistivat sitten suunsa turbaanikankaan kulmalla. Kukaan ei sanonut mitään. He näyttivät eksyneiltä kuin miehet, jotka olivat kotoisin metsistä tai luolista ja jotka eivät olleet milloinkaan nähneet rakennuksia. Ensin ajattelin, että he olivat vampyyreja. Tiesin kyllä, ettei vampyyreja ollut olemassa muualla kuin saduissa. Mutta mitä muutakaan he olisivat voineet olla?

He olivat talibaneja, jotka nopeasti tekivät selväksi, että olivat nyt maan uusia hallitsijoita. He ilmoittivat päivittäin uusia säädöksiään: 

Jokaisen miehen Afganistanissa pitää kasvattaa parta.

Jokaisen yli 12-vuotiaan tytön pitää pukeutua burkaan.

Leijanlennätys on kiellettyä.

Kenenkään ei missään päin Afganistania pidä katsoa televisiota. 

Jokaisen miehen pitää mennä viisi kertaa päivässä moskeijaan rukoilemaan.

Vanhempien ei pitäisi pitää tyttäriään sisällä taloissaan. Heidän pitäisi naittaa heidät heti, kun he ovat valmiita.

Naisten ei pitäisi astua ulos asunnostaan.

Naisilla ei ole niin paljon aivoja kuin miehillä, ja siksi he eivät osaa ajatella viisaasti kuten miehet. Niinpä me kiellämme heitä osallistumasta politiikkaan.

Rikkureita rangaistiin ruoskaniskuin, teloittamalla tai vankilatuomioin. Mielivaltaisesti ja ilman oikeutta. Ihmisiä katosi ja he näyttivät koko ajan hermostuneilta. He eivät enää pelänneet raketteja. Kabulissa vallitsi rauha, emmekä enää nähneet kaduillaa verta ja ruumiinosia. Mutta rauhantila oli onneton ja pelokas. Emme tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Taliban-hallinnon aikana maa köyhtyi, kurjistui ja eristäytyi entisestään. Siitä huolimatta Talibanin suurimmat huolenaiheet olivat, että miehet pitivät kiinni rukousajoista ja että naiset eristettiin muusta yhteiskunnasta.

Omarista kasvaa nuori mies keskellä hirveyksiä. Hän menee innokkaana yliopistoon, mutta pettyy talibanien oppeihin. Istuu vankilassa mitättömästä rikkeestä. Selviytyy hengissä mutta ei ole enää entisensä. Hänestä alkaa tuntua siltä, että hänen on kasvettava isänsä tueksi ja ottaa omalta osaltaan vastuu perheestä. Ja hän kasvaakin. Hän keksii keinon, jolla elättää itsensä, perheensä ja kymmeniä naapuruston lapsia yli talibanien hallinnon ajan.

Lopulta hän näkee päivän, jolloin alkoi kuulua oikeaa musiikkia, ei sitä talibanien epävireistä jollotusta. (‑‑) Kaikki kantoivat kaiuttimia kätköistään ja asettivat niitä ikkunoille. Musiikkia soitettiin niin kovaa kuin laitteista lähti. (‑‑) Musiikki vyöryi vastustamattomalla voimalla ja sitä alkoi kuulua kaikkialta. Pihallemme, lähikaduille ja naapurien pihoille alkoi ilmestyä ihmisiä, jotka hurrasivat ja huusivat ja nauroivat. Sellaista he eivät olleet uskaltaneet tehdä moneen vuoteen. (‑‑) Joillakin oli yllään kireät farkut ja värikäs t-paita, joita he olivat piilotelleet Talibanin noususta lähtien. Salwar kamizeissaan ulos tulleet kääntyivät nopeasti kannoillaan, palasivat taloonsa ja ilmeistyivät hetken kuluttua uudelleen, mutta tällä kertaa pukeutuneena länsimaisiin vaatteisiin. Muuan nuorukainen oli pukeutunut pukuun ja solmioon. Yhdelläkään miehellä ei ollut turbaania. Elettiin vuotta 2001.

Kirja ilmestyi 2013. Omar asuu edelleen Kabulissa. Hän on herättänyt henkiin isoisänsä mattokaupan, mutta ei ole valitettavasti saanut vieläkään takaisin sitä Afganistania, josta unelmoi kaikki nuo vuodet pommien, ruoskien ja kivytysten keskellä. Siihen on monia syitä ja hän sivuaa niitä lyhyesti jälkisanoissaan.

Ja samalla hän miettii, kuinka väistelisi Kanadassa asuvan tätinsä hyväntahtoiset naittamisaikeet ja toiveet yltäkylläisestä ja turvallisesta elämästä. Kuinka kertoisi tädilleen, että vaikka se kuulostaa järjettömältä, rakastan Afganistania? Että minusta on hienoa olla afgaani? Että haluan auttaa rakentamaan uudelleen sen, mitä niin monet ovat tuhonneet? Tiedän kyllä, että siihen menee kauan. Ymmärrän tilanteen. Olen matonkutoja. Tiedän, miten hitaasti yksi solmu seuraa toista, kunnes kuvio alkaa muodostua. 

Sellainen kirja. 

PS Jos sinua kiinnostaa lukea tarinoita tämän päivän Afganistanista, klikkaa lukulistalle blogi 1001 Kabul.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Työni pyörii sadan päivän sykleissä. Se on tavanomaisimman kurssin mitta. Tuolla sadan päivän pituisella jaksolla on ihan oma kiertonsa, jonka jo hyvin tiedostan mutta johon usein katoan. Myös työpöytäni tiedostaa ja katoaa.

Ensimmäiset kaksi päivää ovat jännittäviä ja niitä edeltävät yöt unettomia. Uuden kurssin aloittaminen hermostuttaa aina niin, että tekisi mieli kääntyä ovelta ja kadota. Piinallisinta on se, että aloittaminen täytyy periaatteessa tehdä kahdesti. Ensimmäisenä päivänä hoidetaan byrokraattinen sälä, toisena päivänä aloitetaan varsinainen kurssi. Tyhjältä pöydältä ja tyhjällä pöydällä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa ovat tutustumista ja kaiken perusta. Ihmiset tunnustelevat ja totuttelevat. Minä teen töitä sen eteen, että ryhmästä tulee ryhmä ja että he oppivat toimintatapani. En päästä opiskelijoitani ensimmäisinä päivinä vähällä vaan vaihdan usein paria, istumapaikkaa ja tehtävätyyppiä. Se on raskasta itselle ja heille. Minun täytyy pitää yllä tunnetta siitä, että täällä on turvallista ja hauskaa, vaikka pistän paletin joka päivä uusiksi. Näen paljon epävarmuutta, ujostelua, hämmennystä ja ihmettelyä. Olisi paljon helpompaa antaa heidän istua niillä sijoillaan, joille he ovat ensimmäisenä päivänä istahtaneet. Tiedättehän kuvion? Kun uusi ryhmä syntyy, vakiintuvat monet asiat ihan sattumalta ensi hetkistä lähtien. Esimerkiksi istumapaikat. Tai se, kuka aina myöhästyy. Ja se, kuka kysyy kysymykset. Juuri kaikkea sitä haluan hämmentää. Haluan, etteivät roolit ja kimpat kivety. Kun sen tekee alussa, se palkitsee jatkossa.

Toisen viikon loppupuolella tapahtuu lopulta käänne: ihmiset rentoutuvat ja oppivat luottamaan. Toisiinsa ja minuun. Siitä alkaa parin kuukauden ihanuus. Opiskelemme ahkerasti. Minulla on ideoita, heillä on intoa. On kuitenkin vielä kuherruskuukauden aika. Minä otan heistä selvää, he kuhertelevat kielen kanssa. Etenkin nollakurssilaiset ovat täysin myytyjä, sillä heistä tuntuu, että he oppivat joka päivä hurjasti. Ja he oppivatkin. He eivät vain vielä tiedä, että kyse on pisarasta valtameressä.

Puolivälissä iskee turnausväsymys. On rankkaa opiskella uutta kieltä ja uudella kielellä monta tuntia päivässä viisi päivää viikossa. On rankkaa suunnitella tekemistä moneksi tunniksi päivässä viideksi päiväksi viikossa. Kyllästyttää olla päivästä ja viikosta toiseen samojen naamojen kanssa. Olen kurssin puolivälissä tavallisesti ihan puhki ja valmis lopettamaan nämä hommat. Opiskelijat ovat valmiita lopettamaan opiskelun. Heistä tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut. Tätä vaihetta varten pitäisi aina muistaa taltioida kurssin alussa jotain suorituksia, joihin voisi nyt palata ja osoittaa eron. Ja työpöytä: se on tässä vaiheessa kadonnut paperipinojen alle.

Kurssin puolivälissä stressataan vähän myös lähestyvää työssäoppimisjaksoa. Aina on joku, jolle ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. Kaikki urasuunnitelmien kannalta kiinnostavat paikat ovat täynnä, mahdottomia senhetkisellä kielitaidolla, liian kaukana tai niitä ei edes ole (paikkoja tai urasuunnitelmia). Minä menetän yöuneni, vaikka väitän päivisin opiskelijoille, että ei ole hätää. Hoen, että asiat järjeystävät ja ettei kukaan ole koskaan jäänyt ilman harjoittelupaikkaa. Öisin en saa unta tai hätkähtelen levottomana hereille vähän väliä. Paniikki yrittää hiipiä ajatuksiin.

Ja sitten koittaa harjoittelua edeltävä viikko. Puhumme työelämästä ja työkulttuurista sen minkä voimme. Roolileikimme tilanteita työpaikan kahvihuoneessa ja opettelemme soittamaan pomolle. Ensimmäisten päivien jännitys ei ole mitään työssäoppimisjaksoa edeltävään jännitykseen verrattuna. Opiskelijoita jännittää, kuinka he tulevat toimeen suomeksi. Minua jännittää, etteivät työelämäjaksojen ohjaajat, työkaverit ja asiakkaat näe opiskelijoissa sitä samaa potentiaalia, jonka itse heissä näen. Sekin pelottaa, että opiskelija kielitaitonsa vajavaisuuden vuoksi uuvuttaa ohjaajansa ja työyhteisönsä eikä pääse näyttämään sitä, mitä osaa ja on. Ja jos rehellisiä ollaan, pelottaa sekin, ettei se kurssin huithapeli, mattimyöhäinen tai muu murheenkryyni osaa käyttäyä.  

Pelot ovat enimmäkseen turhia. Kaikki menee keskimäärin paremmin kuin kukaan on aavistunut. Minulle koittaa sadan päivän syklin paras vaihe, kun pääsen tekemään ohjauskäyntejä työssäoppimispaikoille. Pääsen näkemään, kuinka tyypit käyttämät oppimaansa ja oppivat lisää. Pääsen yksilöllistämään ja eriyttämään. Saan kuulla kehuja ja nähdä leveitä hymyjä, kohenevia ryhtejä, ammatillisia oivalluksia ja itsensä ylittämisiä. Tietenkin tulee myös ongelmia, epäselvyyksiä ja väärinymmärryksiä mutta ne ovat aina ‒ aina – vähemmistönä. Ja niistäkin selviää selvittämällä. Minä nukun hyvin ja nautin siitä, että olen oman kalenterini herra. Ja kehitän uutta. Työssäoppimisjaksojen aikana minulla on aikaa työstää uusia ideoita, laatia materiaalia ja olla luova.

Työssäoppimisjakson jälkeen kurssi on jo loppusuoralla: ehdimme kiireesti purkaa harjoittelun kuulumiset, kerrata jotain, harjoitella lopputestiin, tehdä jatkosuunnitelmia ja pitää testit. Aina tulee kiire, vaikka yritän ennakoida ja aikatauluttaa hyvin. Lopulta päädyn kantamaan töitä kotiin ja arvioimaan testejä iltaisin, vaikka olen vannonut, etten koskaa enää ikinä tee niin. Nukun taas levottomasti ja liian vähän. 

Ja sitten koittaa päättäjäispäivä. Loppukiireiden vuoksi en ehdi valmistautua siihen riittävästi. Kirjoitan aina aamulla hätäpäissäni viimeisiä allekirjoituksia, raportteja ja sähköposteja. Kalastelen puuttuvia kurssipalautteita tai syötän arviointeja järjestelmiin. Etsin kadonnutta aikaa. Ja sitten viipotan päättäjäisiin. Vilkaisen peiliin, jos muistan. Muistelen jäähyväissanojani ja yritän palata todellisuuteen. Ja sitten jätän itku kurkussa jäähyväiset.

Kun todistukset ja halaukset on jaettu, kuvat otettu, kahvit juotu ja kakut syöty, olo on tyhjä ja epätodellinen.

Mitä juuri tapahtui? 

Ai niin, pidin yhden kurssin. Täytyy siivota työpöytä.

Kuinka kuvat sitten liittyvät sisältöön? Eivät juuri mitenkään ja kuitenkin monella tapaa. Söin ne meneillään olevan työssäoppimisjakson aikana huoltoasemilla matkatessani ympäri maakuntaa. Ne ovat vain torttu ja pulla. Ja ne ovat paljon enemmän kuin torttu ja pulla. Torttu edustaa ennakkoasenteiden toteutumattomuutta ja pulla tolkun tottelemattomuutta. Lisää Instagramissa (@maijam). 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Olen aina rakastanut kirjoja. Pienenä olen kuulopuheen mukaan ollut kyltymätön ja vaatelias kirjojen kuuntelija. Osasin lempikirjani ulkoa ja huomauttelin närkästyneesti, jos lukija tahattomasti tai tarkoituksellisesti oikoi lukemaansa. 

Kun opin lukemaan sujuvasti, aloin kantaa kirjoja kirjastosta kassikaupalla. Muistan, kuinka minulla oli tapana käydä perjantaisin kirjastossa ja lainata joka kerta kymmenkunta kirjaa. Seuraavaan perjantaihin mennessä ne oli luettu. 

Teini-ikäisenä en muista mitään ihanampaa kuin viikonloput, jolloin sai lukea kirjaa niin myöhään kuin jaksoi ja jatkaa kirjan parissa heti aamulla herättyään. Sunnuntaiaamujen krapula syntyi siitä, että hyvä kirja oli päässyt loppumaan eikä tilalle ollut tarpeeksi kiinnostavaa seuraajaa. Tai etten ollut ehtinyt hankkia käsiini koukuttavan sarjan seuraavaa osaa. (Kamalia tilanteita vieläkin. Niitä ei ole vain aikaa surra yhtä voimallisesti.)

Lukio- ja opiskeluaikana koulu- ja tenttikirjat söivät aikaa omaehtoiselta lukemiselta. Lakkasin ahmimasta kirjoja, mutta aloin kartuttaa omaa kirjahyllyä. Haaveilin isoista seiniä kiertävistä hyllyistä. Ne tekivät minusta kodin.

Oli myös kiehtovaa mennä ensimmäistä kertaa uusien ihmisten koteihin ja tutkia heidän kirjahyllyjään. Oli suorastaan epäilyttävää, jos jollakulla ei ollut kirjahyllyä. Oli ja on edelleen. Silmät saattavat olla sielun peili, mutta niin ovat kirjahyllytkin. (Tosin tämä e-kirjojen aika on on tehnyt asiasta vähän mutkikkaamman.)

Tuli töitä, tuli lapsia ja lukuharrastus jojoili. Koko ajan yöpöydällä kuitenkin lepäsi opus tai useampi. Joskus ne hupenivat nopeasti, joskus eivät lainkaan. Noina vuosina ymmärsin, että voin jättää kirjan kesken ilman tunnontuskia. Lisäksi ymmärsin, ettei ole mitään absoluuttista luettavien kirjojen listaa. Vähäinen lukemiseen jäävä aika kannattaa mielummin käyttää niihin teoksiin, jotka tuottavat nautintoa itselle.

Kirjahyllyni kasvoivat pikku hiljaa. Ostin kirjoja omaksi aina, kun minulla oli ylimääräistä rahaa. Ne olivat minusta ihania esineinä, enkä ole vieläkään oppinut kunnolla lukemaan kirjoja näytöltä. Nykyisin jo sentään ymmärrän, että esimerkiksi parin viikon lomalle olisi ehdottamasti miellyttävämpää kantaa kymmenen e-kirjaa kuin kymmenen paperikirjaa. (Antakaa vain minulle se parin viikon loma, jolla saan lukea kymmenen kirjaa.) Jos voin valita, valitsen kuitenkin aina mieluummin paperikirjan. Siihen saa paremman tuntuman ja sitä voi helpommin selata taaksepäin. Siihen on helpompi uppoutua, ja se tuntuu pehmeämmältä sylissä.

Nykyisin olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa omat kirjahyllyni. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjat ja kirjahyllyt ovat ihania sisustuselementtejä. Toisaalta tuntuu tyhmältä täyttää kotinsa esineillä, joita ei käytä. Vain kourallinen kirjahyllyni kirjoista on sellaisia, jotka olen lukenut useampaan kertaan tai joita edes kuvittelen joskus lukevani toistamiseen.

Vaikka minulla ei edes ole massiivisen paljon kirjoja, olen nyt päättänyt, että nykyiset kirjahyllyt saavat riittää. Jos ne uhkaavat täyttyä liiaksi, on jotain laitettava kiertoon. Viimeinen niitti päätökselle tuli eilen, kun illalla tajusin, että minulla on kotona kaksi samaa kirjaa. Toisen olin ottanut lainaan anopiltani, toisen ostin päivällä itse kirpputorilta. 

Nyt menen sänkyyn ja tartun kirjaan, joka yöpöytäpinossani sekä alimmaisena että päälimmäisenä. 

Mitä sinä luet nyt?

Share
Ladataan...

Pages