Ladataan...
Maijan matkassa

Työni pyörii sadan päivän sykleissä. Se on tavanomaisimman kurssin mitta. Tuolla sadan päivän pituisella jaksolla on ihan oma kiertonsa, jonka jo hyvin tiedostan mutta johon usein katoan. Myös työpöytäni tiedostaa ja katoaa.

Ensimmäiset kaksi päivää ovat jännittäviä ja niitä edeltävät yöt unettomia. Uuden kurssin aloittaminen hermostuttaa aina niin, että tekisi mieli kääntyä ovelta ja kadota. Piinallisinta on se, että aloittaminen täytyy periaatteessa tehdä kahdesti. Ensimmäisenä päivänä hoidetaan byrokraattinen sälä, toisena päivänä aloitetaan varsinainen kurssi. Tyhjältä pöydältä ja tyhjällä pöydällä.

Kaksi ensimmäistä viikkoa ovat tutustumista ja kaiken perusta. Ihmiset tunnustelevat ja totuttelevat. Minä teen töitä sen eteen, että ryhmästä tulee ryhmä ja että he oppivat toimintatapani. En päästä opiskelijoitani ensimmäisinä päivinä vähällä vaan vaihdan usein paria, istumapaikkaa ja tehtävätyyppiä. Se on raskasta itselle ja heille. Minun täytyy pitää yllä tunnetta siitä, että täällä on turvallista ja hauskaa, vaikka pistän paletin joka päivä uusiksi. Näen paljon epävarmuutta, ujostelua, hämmennystä ja ihmettelyä. Olisi paljon helpompaa antaa heidän istua niillä sijoillaan, joille he ovat ensimmäisenä päivänä istahtaneet. Tiedättehän kuvion? Kun uusi ryhmä syntyy, vakiintuvat monet asiat ihan sattumalta ensi hetkistä lähtien. Esimerkiksi istumapaikat. Tai se, kuka aina myöhästyy. Ja se, kuka kysyy kysymykset. Juuri kaikkea sitä haluan hämmentää. Haluan, etteivät roolit ja kimpat kivety. Kun sen tekee alussa, se palkitsee jatkossa.

Toisen viikon loppupuolella tapahtuu lopulta käänne: ihmiset rentoutuvat ja oppivat luottamaan. Toisiinsa ja minuun. Siitä alkaa parin kuukauden ihanuus. Opiskelemme ahkerasti. Minulla on ideoita, heillä on intoa. On kuitenkin vielä kuherruskuukauden aika. Minä otan heistä selvää, he kuhertelevat kielen kanssa. Etenkin nollakurssilaiset ovat täysin myytyjä, sillä heistä tuntuu, että he oppivat joka päivä hurjasti. Ja he oppivatkin. He eivät vain vielä tiedä, että kyse on pisarasta valtameressä.

Puolivälissä iskee turnausväsymys. On rankkaa opiskella uutta kieltä ja uudella kielellä monta tuntia päivässä viisi päivää viikossa. On rankkaa suunnitella tekemistä moneksi tunniksi päivässä viideksi päiväksi viikossa. Kyllästyttää olla päivästä ja viikosta toiseen samojen naamojen kanssa. Olen kurssin puolivälissä tavallisesti ihan puhki ja valmis lopettamaan nämä hommat. Opiskelijat ovat valmiita lopettamaan opiskelun. Heistä tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut. Tätä vaihetta varten pitäisi aina muistaa taltioida kurssin alussa jotain suorituksia, joihin voisi nyt palata ja osoittaa eron. Ja työpöytä: se on tässä vaiheessa kadonnut paperipinojen alle.

Kurssin puolivälissä stressataan vähän myös lähestyvää työssäoppimisjaksoa. Aina on joku, jolle ei tahdo löytyä sopivaa paikkaa. Kaikki urasuunnitelmien kannalta kiinnostavat paikat ovat täynnä, mahdottomia senhetkisellä kielitaidolla, liian kaukana tai niitä ei edes ole (paikkoja tai urasuunnitelmia). Minä menetän yöuneni, vaikka väitän päivisin opiskelijoille, että ei ole hätää. Hoen, että asiat järjeystävät ja ettei kukaan ole koskaan jäänyt ilman harjoittelupaikkaa. Öisin en saa unta tai hätkähtelen levottomana hereille vähän väliä. Paniikki yrittää hiipiä ajatuksiin.

Ja sitten koittaa harjoittelua edeltävä viikko. Puhumme työelämästä ja työkulttuurista sen minkä voimme. Roolileikimme tilanteita työpaikan kahvihuoneessa ja opettelemme soittamaan pomolle. Ensimmäisten päivien jännitys ei ole mitään työssäoppimisjaksoa edeltävään jännitykseen verrattuna. Opiskelijoita jännittää, kuinka he tulevat toimeen suomeksi. Minua jännittää, etteivät työelämäjaksojen ohjaajat, työkaverit ja asiakkaat näe opiskelijoissa sitä samaa potentiaalia, jonka itse heissä näen. Sekin pelottaa, että opiskelija kielitaitonsa vajavaisuuden vuoksi uuvuttaa ohjaajansa ja työyhteisönsä eikä pääse näyttämään sitä, mitä osaa ja on. Ja jos rehellisiä ollaan, pelottaa sekin, ettei se kurssin huithapeli, mattimyöhäinen tai muu murheenkryyni osaa käyttäyä.  

Pelot ovat enimmäkseen turhia. Kaikki menee keskimäärin paremmin kuin kukaan on aavistunut. Minulle koittaa sadan päivän syklin paras vaihe, kun pääsen tekemään ohjauskäyntejä työssäoppimispaikoille. Pääsen näkemään, kuinka tyypit käyttämät oppimaansa ja oppivat lisää. Pääsen yksilöllistämään ja eriyttämään. Saan kuulla kehuja ja nähdä leveitä hymyjä, kohenevia ryhtejä, ammatillisia oivalluksia ja itsensä ylittämisiä. Tietenkin tulee myös ongelmia, epäselvyyksiä ja väärinymmärryksiä mutta ne ovat aina ‒ aina – vähemmistönä. Ja niistäkin selviää selvittämällä. Minä nukun hyvin ja nautin siitä, että olen oman kalenterini herra. Ja kehitän uutta. Työssäoppimisjaksojen aikana minulla on aikaa työstää uusia ideoita, laatia materiaalia ja olla luova.

Työssäoppimisjakson jälkeen kurssi on jo loppusuoralla: ehdimme kiireesti purkaa harjoittelun kuulumiset, kerrata jotain, harjoitella lopputestiin, tehdä jatkosuunnitelmia ja pitää testit. Aina tulee kiire, vaikka yritän ennakoida ja aikatauluttaa hyvin. Lopulta päädyn kantamaan töitä kotiin ja arvioimaan testejä iltaisin, vaikka olen vannonut, etten koskaa enää ikinä tee niin. Nukun taas levottomasti ja liian vähän. 

Ja sitten koittaa päättäjäispäivä. Loppukiireiden vuoksi en ehdi valmistautua siihen riittävästi. Kirjoitan aina aamulla hätäpäissäni viimeisiä allekirjoituksia, raportteja ja sähköposteja. Kalastelen puuttuvia kurssipalautteita tai syötän arviointeja järjestelmiin. Etsin kadonnutta aikaa. Ja sitten viipotan päättäjäisiin. Vilkaisen peiliin, jos muistan. Muistelen jäähyväissanojani ja yritän palata todellisuuteen. Ja sitten jätän itku kurkussa jäähyväiset.

Kun todistukset ja halaukset on jaettu, kuvat otettu, kahvit juotu ja kakut syöty, olo on tyhjä ja epätodellinen.

Mitä juuri tapahtui? 

Ai niin, pidin yhden kurssin. Täytyy siivota työpöytä.

Kuinka kuvat sitten liittyvät sisältöön? Eivät juuri mitenkään ja kuitenkin monella tapaa. Söin ne meneillään olevan työssäoppimisjakson aikana huoltoasemilla matkatessani ympäri maakuntaa. Ne ovat vain torttu ja pulla. Ja ne ovat paljon enemmän kuin torttu ja pulla. Torttu edustaa ennakkoasenteiden toteutumattomuutta ja pulla tolkun tottelemattomuutta. Lisää Instagramissa (@maijam). 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Olen aina rakastanut kirjoja. Pienenä olen kuulopuheen mukaan ollut kyltymätön ja vaatelias kirjojen kuuntelija. Osasin lempikirjani ulkoa ja huomauttelin närkästyneesti, jos lukija tahattomasti tai tarkoituksellisesti oikoi lukemaansa. 

Kun opin lukemaan sujuvasti, aloin kantaa kirjoja kirjastosta kassikaupalla. Muistan, kuinka minulla oli tapana käydä perjantaisin kirjastossa ja lainata joka kerta kymmenkunta kirjaa. Seuraavaan perjantaihin mennessä ne oli luettu. 

Teini-ikäisenä en muista mitään ihanampaa kuin viikonloput, jolloin sai lukea kirjaa niin myöhään kuin jaksoi ja jatkaa kirjan parissa heti aamulla herättyään. Sunnuntaiaamujen krapula syntyi siitä, että hyvä kirja oli päässyt loppumaan eikä tilalle ollut tarpeeksi kiinnostavaa seuraajaa. Tai etten ollut ehtinyt hankkia käsiini koukuttavan sarjan seuraavaa osaa. (Kamalia tilanteita vieläkin. Niitä ei ole vain aikaa surra yhtä voimallisesti.)

Lukio- ja opiskeluaikana koulu- ja tenttikirjat söivät aikaa omaehtoiselta lukemiselta. Lakkasin ahmimasta kirjoja, mutta aloin kartuttaa omaa kirjahyllyä. Haaveilin isoista seiniä kiertävistä hyllyistä. Ne tekivät minusta kodin.

Oli myös kiehtovaa mennä ensimmäistä kertaa uusien ihmisten koteihin ja tutkia heidän kirjahyllyjään. Oli suorastaan epäilyttävää, jos jollakulla ei ollut kirjahyllyä. Oli ja on edelleen. Silmät saattavat olla sielun peili, mutta niin ovat kirjahyllytkin. (Tosin tämä e-kirjojen aika on on tehnyt asiasta vähän mutkikkaamman.)

Tuli töitä, tuli lapsia ja lukuharrastus jojoili. Koko ajan yöpöydällä kuitenkin lepäsi opus tai useampi. Joskus ne hupenivat nopeasti, joskus eivät lainkaan. Noina vuosina ymmärsin, että voin jättää kirjan kesken ilman tunnontuskia. Lisäksi ymmärsin, ettei ole mitään absoluuttista luettavien kirjojen listaa. Vähäinen lukemiseen jäävä aika kannattaa mielummin käyttää niihin teoksiin, jotka tuottavat nautintoa itselle.

Kirjahyllyni kasvoivat pikku hiljaa. Ostin kirjoja omaksi aina, kun minulla oli ylimääräistä rahaa. Ne olivat minusta ihania esineinä, enkä ole vieläkään oppinut kunnolla lukemaan kirjoja näytöltä. Nykyisin jo sentään ymmärrän, että esimerkiksi parin viikon lomalle olisi ehdottamasti miellyttävämpää kantaa kymmenen e-kirjaa kuin kymmenen paperikirjaa. (Antakaa vain minulle se parin viikon loma, jolla saan lukea kymmenen kirjaa.) Jos voin valita, valitsen kuitenkin aina mieluummin paperikirjan. Siihen saa paremman tuntuman ja sitä voi helpommin selata taaksepäin. Siihen on helpompi uppoutua, ja se tuntuu pehmeämmältä sylissä.

Nykyisin olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa omat kirjahyllyni. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjat ja kirjahyllyt ovat ihania sisustuselementtejä. Toisaalta tuntuu tyhmältä täyttää kotinsa esineillä, joita ei käytä. Vain kourallinen kirjahyllyni kirjoista on sellaisia, jotka olen lukenut useampaan kertaan tai joita edes kuvittelen joskus lukevani toistamiseen.

Vaikka minulla ei edes ole massiivisen paljon kirjoja, olen nyt päättänyt, että nykyiset kirjahyllyt saavat riittää. Jos ne uhkaavat täyttyä liiaksi, on jotain laitettava kiertoon. Viimeinen niitti päätökselle tuli eilen, kun illalla tajusin, että minulla on kotona kaksi samaa kirjaa. Toisen olin ottanut lainaan anopiltani, toisen ostin päivällä itse kirpputorilta. 

Nyt menen sänkyyn ja tartun kirjaan, joka yöpöytäpinossani sekä alimmaisena että päälimmäisenä. 

Mitä sinä luet nyt?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Maijan matkassa

Kun puhelimen herätys piippaa lauantaisin puoli seitsemältä, tekisi minun vain mieli pyyhkäistä näyttö hiljaiseksi ja jatkaa unia. Etenkin niinä harvinaisina aamuina, kun lapsetkin ovat poikkeuksellisesti nukkuneet ohi arkirytminsä eikä lastenhuoneesta kuulu vielä legojen kolinaa ja päättymätöntä pulinaa.

Koska olemme kuitenkin järjestäneet itsellemme sellaisen virkistävän lauantaiaamun menon kuin perheuimakoulu, vääntäydyn väkisin sängystä, huuhtelen unen rippeet silmistäni ja laitan puuron tulille. Siksi että sentään on lauantai eikä aivan niin kiire kuin arkiaamuisin, keitän itselleni tuplasatsin kahvia ja kokoan santsikupin kaveriksi voileivän. Luen lehteä pitkittäen ja käsken puolihuolimattomasti lapsia pukemaan, pesemään hampaita ja valmistautumaan lähtöön.

Kahdeksalta hyppäämme autoon ja puoli yhdeksältä kahlaamme altaaseen. Siihen väliin on mahtunut paljon hoputusta ja patistelua, mutta altaassa muistan taas, miksi olen lauantaiaamuni vapaaehtoisesti sellaisiksi järjestänyt: vesi on ihana elementti ja uimahalli yksi maailman välittömimmistä ympäristöissä. Aikaiset aamut tuovat uimahallikäynteihin vielä oman lisänsä: viimeisetkin kulissit on kaadettu. Tai pikemminkin niitä ei ole jaksettu vielä nostaa pystyyn. Pukuhuoneessa vaatteiden alta paljastuu kampaamattomia tukkia ja niitä kaikkein pehmoisimpia kotiasuja. Liikkeissä ja eleissä on aamuista uneliaisuutta, joka tekee kaikesta ihanan välitöntä. Kaikki käyttäytyvät kuin olisivat menossa aamusuihkuun kotona.

Välittömyys leviää myös saunaan, suihkuun ja allasalueelle. Vaikka uimakoululaisia ja heidän vanhempiaan on paljon ja ryhmät vaihtuvat tiheästi, on kuhinassa jotain nykyajalle epätavallisen levollista ja läsnäolevaa. Luulen sen johtuvat siitä, että märkätiloihin astuessaan kaikkien on pakko jättää merkit, meikit ja määreet pukukaappiin. (Ja kännykät. Kännykät!)

Minulla ei ole aavistustakaan, ketä ovat ne ihmiset, joiden kanssa pärskin altaassa ja joiden vieressä istun uimakoulun jälkeen lauteilla. En tiedä heidän nimiään ja ammattejaan, mutta olen nähnyt heidän raskausarpensa, vatsamakkaransa ja piilotetut tatuointinsa. Olen näyttänyt heille omani. Puhumme vähän ja harvakseltaan, mutta hiljaisuutta ei ole tarve täyttää sanoilla. Kaiken sen alastomuuden keskellä on helppoa vain olla. Olla sellainen kuin on ilman kaikkia niitä määrittäviä tekijöitä, joita normaalisti kantaa mukanaan. Katsella hyväksyvästi ympärilleen. En tiedä kuvittelenko vain, mutta minusta katseet ovat uimahallin saunassa harvinaisen hyväksyviä.

Puoli kymmeneltä vedän taas vaatteita ylleni. Kampaan tyttäreni hiuksia ja kuuntelen hänen puhetulvaansa. Toivon, että hän olisi uintiharrastuksesta innoissaan vielä vuosia. Tekee hyvää käydä säännöllisesti uimahallin saunassa.

Kymmeneltä olen kotona, raukea ja nälkäinen. Tiedättehän uinnin jälkeisen nälän? Se on kiljuva.

Ja lauantai: se on alkanut parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä ihan alussa.

Share
Ladataan...

Pages