Ladataan...
Mainostaulujen takana

Kerran eräässä työhaastattelussa kuulin olevani ylikoulutettu. Kouluun haettiin käsityön opettamiseen kykenevää luokanopettajaa, muodollisesti epäpätevät otettiin huomioon ja sijaisuus taisi kestää muutaman kuukauden. Rehtori selasi työtodistuksiani ja päivitteli, kuinka paljon olin koulunpenkkiä kuluttanut. Muodollista pätevyyttä ei ollut eikä silloin edes aineenopettajan opintoja.

Lauantaina juttelin yhden ihmisen kanssa paikallisen yökerhon baaritiskillä. Nojailtiin siinä molemmat pikkutunneilla, minä join enää vettä. Hän kertoi olevansa raksamies, ihan sellainen tavallinen. Käsivarressa oli paljon viestivä tatuointi, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kiltti ja hyvätapainen. Minä kerroin, mitä itse teen työkseni. Ei häntä tuntunut kiinnostavan, mutta kerroin silti.

Pieni marttyyri sieltä putkahti esiin. Tai jonkinlainen itseään alaspainavalla tavalla minutkin lyttäävä. Kun hän ei tee merkittävää työtä toisin kuin minä, kun hän on vain tavallinen raksamies, jonka tekemisillä ei ole mitään merkitystä. Minä sanoin, että minun isäni on kirvesmies. Ettei kyse ole siitä, mitä kukakin tekee työkseen ja millä koulutustaustalla. Kunhan on ylpeä siitä, mitä tekee ja kuka on. Sanoin olevani ylpeä siitä mitä teen. Ei sillä ollut mitään merkitystä. Ei opettaja voi olla kiinnostunut raksamiehestä, tavallisesta pulliaisesta.

Ei sitten.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Muutama päivä sitten oli avioeron vuosipäivä. Vaikka kaikki se oli väistämätöntä, ja edelleen tuntuu siltä, että näin sen täytyy olla, en todellakaan juhlinut tätä merkkipäivää. Ei käynyt mielessä avata skumppapulloa ja nostaa maljaa keveydelle, vapaudelle ja sinkkuudelle.

Välillä mielen valtaa lähes musertava epäonnistumisen tunne. Olin naimisissa parhaan ystäväni kanssa, sen joka tuntee edelleen minut parhaiten, sen jolle ei tarvitse selittää mitään minusta ja menneisyydestä. Silti annoin kaiken mennä päin helvettiä, hajota ja kadota. Minä olin liian sitä, minä en tehnyt tarpeeksi tätä, miksi tein näin, miksen tehnyt noin.

Mietin, missä ystäväni olivat ja ovat. Ne, joihin kuvittelin luottavani. Kuinka moni on kysynyt, kuinka voin, miten jaksan, tarvitsenko arjessani apua?

Eilen yritin saada yliväsyneenä unenpäästä kiinni ja aloin miettiä kuolemista. Siis ihan sitä konkreettista hetkeä ja sitä, mitä tapahtuu, kun elämä päästää irti. Ja sitä, jos saisin tietää sairastavani jotakin nopeasti etenevää syöpää ilman parannuskeinoa. Miten pystyisin luopumaan tästä kaikesta ja etenkin lapsesta, joka makasi vieressä. Mietin, miten pysyisin järjissäni, jos tietäisin, että minun olisi pakko luopua kaikesta tästä nyt itsestäänselvästä. Mietin, miten pystyisin päästämään irti, luopumaan siitä ihmisestä, joka on tällä hetkellä kaikkein tärkein, välillä ainoa. Mietin, miten yksin sitä olisi, kun ei olisi ketään aikuista pitämässä pinnan yläpuolella. Kukaan ei pitäisi kädestä, tulisi kylkeen kiinni, silittäisi hiuksista, kun pelottaisi, itkettäisi.

Ei kukaan.

Silloin päätin lopettaa ajattelemisen, pistin silmät kiinni ja kuuntelin lapsen rauhallista hengitystä.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Olen suorittaja. Opintopisteitä, työkeikkoja, lenkillä käyntejä. Syksyllä päätin alkaa suorittaa puuttuvia opintoja, jotta saisin yhteiskuntaopin opettajan pätevyyden historian lisäksi. Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon taloustieteen peruskurssille ja maksoin opintomaksun. Sain kaksikymmentä tehtävää ja viisi kuukautta aikaa.

Aloitin. En tajunnut. Tuijotin kirjan sivuja ja tehtäviä. En tajunnut, en motivoitunut, ei kiinnostanut.

Siten pääsin töihin. Viikoksi, toiseksi, kahdeksi viikoksi, kahdeksi kuukaudeksi.

Taloustiede jäi pöydänkulmalle, uusin lähdekirjat eräpäivän lähestyessä, työnsin opiskelutehtäväpaperin mielestäni. Pakko on paras deadline, olen usein ajatellut pakertaessani viime hetkellä jotakin esseetä tai kirjoitelmaa, lukiessani edellisenä iltana tenttiin tai käydessäni läpi junamatkalla opponoitavaa tekstiä. Muutama viikko ennen joulua heräsin horroksesta ja laskeskelin, montako päivää olisi käytettävissä yhtä tehtävää kohti.

Loma haukkasi yhtäkkiä päivän sieltä, toisen täältä. Piti mennä äidille syömään ja veljelle jakamaan lahjoja, laiskotella lapsen kanssa sohvalla lukemassa joululahjakirjoja, mennä uudestaan veljen luo kunnon jouluaterialle. Työt jatkuivat tammikuun toisena päivänä, olen varannut kalenteriin aikoja kahdenkymmenenneljän oppilaan arviointikeskusteluja varten, kolmen vuosiluokan yhdysluokka vaatii kolme kertaa enemmän suunnittelutyötä kuin yhden. Taloustiede painoi ja kiristi ja korvensi jossain silmien takana ja vatsan ympärillä.

Lopulta oli pakko myöntää, ettei nyt voi venyttää itseään enää yhtään ohuemmaksi. Nyt on tehtävä sitä, minkä aika on nyt: töitä. Käytettävä sitä tieto- ja taitomäärää, jota olen suorittanut, kerännyt ja rakentanut kaikki lukemattomat vuodet opiskelemalla, ajattelemalla, lukemalla ja kirjoittamalla. Päätös luovuttaa ja antaa taloustieteen olla tuntuu siltä kuin taakka olisi nostettu hartioilta. Suorittaminen seis. Elämä on aina kantanut ja kuljettanut, tuonut eteen tilaisuuksia, sulkenut ja aukonut ovia, vienyt eteenpäin johonkin suuntaan.

Niin se tekee nytkin.

 

Mainostaulujen takana on Facebookissa.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Niillä on jokaisella leima kämmenselässä. Ne juovat olutta, siideriä, teräviä, vettä. Ne etsivät jotain, eivät tiedä mitä, mutta jotain. Joillakin on sormus nimettömässä, jotkut ovat ottaneet sen pois laittaakseen taksimatkalla takaisin sormeensa, jotkut ovat laittaneet sen jonnekin laatikon pohjalle, piilottaneet sinne todisteena epäonnistumisistaan.

Ne odottavat ja humaltuvat, ne eivät uskalla tulla lähelle, tai jos tulevat, haisevat nautituille alkoholiannoksille, sanovat asiat terävinä, ottavat sanat vääristyneinä, kävelevät pois, ohi. Ne sanovat jotain mennessään, jatkavat matkaansa pysähtymättä ja huomaamatta vastakaikua, joka jää leijumaan ilmaan.

Sitten ne kysyvät viimeisen hitaan jälkeen, minne olet menossa. Kotiin, sanon ja menen. Kävelen ensimmäiselle taksitolpalle ja ensimmäiseen taksiin, ajan sillä kotiin. Pesen meikit kasvoista ja menen nukkumaan. Herään aamulla hirvittävään päänsärkyyn ja tajuan syöneeni yli kaksitoista tuntia aikaisemmin edellisen kerran. Makaan kylmissäni kahden peiton alla lapsen pehmolelujen ympäröimänä.

Kaikki ne jotka etsivät rakkautta.

Ne kirjoittavat nettideittipalveluissa kylmistä suhteistaan ja yksinäisistä illoistaan kun lapset ovat äidillään ja olisi aikaa ottaa toinen ihminen lähelle. Ne tekevät listoja ja vaatimuksista ruumiinrakenteesta, etnisestä taustasta, arvomaailmasta ja yhteisistä harrastuksista. Ne etsivät itsensä kopiota tai vastakohtaa, jotakin ja jotakuta, jota eivät osaa kuvailla eivätkä lokeroida, mutta yrittävät silti.

Ne eivät katso syvemmälle.

Kunpa joku katsoisi ja kuulisi, ne toivovat. Kunpa joku katsoisi ja kuulisi, kuuntelisi ja näkisi. Tulisi ruudun takaa ja hymyilisi. Katsoisi siten, että hyväksyy, ihailee, arvostaa.

Kaikki me jotka etsimme rakkautta.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Olen ollut töissä. Syksy meni puoliväliin saakka pätkissä ja silpussa: viikko siellä, toinen täällä, päivä tuolla. Nyt olen ollut reilun kolme viikkoa samassa paikassa ja olen siellä joululomaan asti.

Minulla on kaksikymmentäneljä omaa, ihanaa oppilasta. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa blogia, vaan suunnitella opetusta, korjata kokeita, selailla opeoppaita, kirjoitella viestejä koteihin, jutella rumista ja kauniista sanoista. Tsempata, laittaa rajoja, lohduttaa, kieltää, nauraa, kehua, kulkea mukana, ohjata, auttaa, rohkaista, ojentaa, vastata hymyyn, olla ylpeä, pidätellä ilon kyyneleitä.

Tämä on ihan parasta, kun sunnuntaina ei ahdista seuraava päivä, vaan sitä odottaa innolla.

Share

Pages