Ladataan...
Mainostaulujen takana

Muutama päivä sitten oli avioeron vuosipäivä. Vaikka kaikki se oli väistämätöntä, ja edelleen tuntuu siltä, että näin sen täytyy olla, en todellakaan juhlinut tätä merkkipäivää. Ei käynyt mielessä avata skumppapulloa ja nostaa maljaa keveydelle, vapaudelle ja sinkkuudelle.

Välillä mielen valtaa lähes musertava epäonnistumisen tunne. Olin naimisissa parhaan ystäväni kanssa, sen joka tuntee edelleen minut parhaiten, sen jolle ei tarvitse selittää mitään minusta ja menneisyydestä. Silti annoin kaiken mennä päin helvettiä, hajota ja kadota. Minä olin liian sitä, minä en tehnyt tarpeeksi tätä, miksi tein näin, miksen tehnyt noin.

Mietin, missä ystäväni olivat ja ovat. Ne, joihin kuvittelin luottavani. Kuinka moni on kysynyt, kuinka voin, miten jaksan, tarvitsenko arjessani apua?

Eilen yritin saada yliväsyneenä unenpäästä kiinni ja aloin miettiä kuolemista. Siis ihan sitä konkreettista hetkeä ja sitä, mitä tapahtuu, kun elämä päästää irti. Ja sitä, jos saisin tietää sairastavani jotakin nopeasti etenevää syöpää ilman parannuskeinoa. Miten pystyisin luopumaan tästä kaikesta ja etenkin lapsesta, joka makasi vieressä. Mietin, miten pysyisin järjissäni, jos tietäisin, että minun olisi pakko luopua kaikesta tästä nyt itsestäänselvästä. Mietin, miten pystyisin päästämään irti, luopumaan siitä ihmisestä, joka on tällä hetkellä kaikkein tärkein, välillä ainoa. Mietin, miten yksin sitä olisi, kun ei olisi ketään aikuista pitämässä pinnan yläpuolella. Kukaan ei pitäisi kädestä, tulisi kylkeen kiinni, silittäisi hiuksista, kun pelottaisi, itkettäisi.

Ei kukaan.

Silloin päätin lopettaa ajattelemisen, pistin silmät kiinni ja kuuntelin lapsen rauhallista hengitystä.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Olen suorittaja. Opintopisteitä, työkeikkoja, lenkillä käyntejä. Syksyllä päätin alkaa suorittaa puuttuvia opintoja, jotta saisin yhteiskuntaopin opettajan pätevyyden historian lisäksi. Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon taloustieteen peruskurssille ja maksoin opintomaksun. Sain kaksikymmentä tehtävää ja viisi kuukautta aikaa.

Aloitin. En tajunnut. Tuijotin kirjan sivuja ja tehtäviä. En tajunnut, en motivoitunut, ei kiinnostanut.

Siten pääsin töihin. Viikoksi, toiseksi, kahdeksi viikoksi, kahdeksi kuukaudeksi.

Taloustiede jäi pöydänkulmalle, uusin lähdekirjat eräpäivän lähestyessä, työnsin opiskelutehtäväpaperin mielestäni. Pakko on paras deadline, olen usein ajatellut pakertaessani viime hetkellä jotakin esseetä tai kirjoitelmaa, lukiessani edellisenä iltana tenttiin tai käydessäni läpi junamatkalla opponoitavaa tekstiä. Muutama viikko ennen joulua heräsin horroksesta ja laskeskelin, montako päivää olisi käytettävissä yhtä tehtävää kohti.

Loma haukkasi yhtäkkiä päivän sieltä, toisen täältä. Piti mennä äidille syömään ja veljelle jakamaan lahjoja, laiskotella lapsen kanssa sohvalla lukemassa joululahjakirjoja, mennä uudestaan veljen luo kunnon jouluaterialle. Työt jatkuivat tammikuun toisena päivänä, olen varannut kalenteriin aikoja kahdenkymmenenneljän oppilaan arviointikeskusteluja varten, kolmen vuosiluokan yhdysluokka vaatii kolme kertaa enemmän suunnittelutyötä kuin yhden. Taloustiede painoi ja kiristi ja korvensi jossain silmien takana ja vatsan ympärillä.

Lopulta oli pakko myöntää, ettei nyt voi venyttää itseään enää yhtään ohuemmaksi. Nyt on tehtävä sitä, minkä aika on nyt: töitä. Käytettävä sitä tieto- ja taitomäärää, jota olen suorittanut, kerännyt ja rakentanut kaikki lukemattomat vuodet opiskelemalla, ajattelemalla, lukemalla ja kirjoittamalla. Päätös luovuttaa ja antaa taloustieteen olla tuntuu siltä kuin taakka olisi nostettu hartioilta. Suorittaminen seis. Elämä on aina kantanut ja kuljettanut, tuonut eteen tilaisuuksia, sulkenut ja aukonut ovia, vienyt eteenpäin johonkin suuntaan.

Niin se tekee nytkin.

 

Mainostaulujen takana on Facebookissa.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Niillä on jokaisella leima kämmenselässä. Ne juovat olutta, siideriä, teräviä, vettä. Ne etsivät jotain, eivät tiedä mitä, mutta jotain. Joillakin on sormus nimettömässä, jotkut ovat ottaneet sen pois laittaakseen taksimatkalla takaisin sormeensa, jotkut ovat laittaneet sen jonnekin laatikon pohjalle, piilottaneet sinne todisteena epäonnistumisistaan.

Ne odottavat ja humaltuvat, ne eivät uskalla tulla lähelle, tai jos tulevat, haisevat nautituille alkoholiannoksille, sanovat asiat terävinä, ottavat sanat vääristyneinä, kävelevät pois, ohi. Ne sanovat jotain mennessään, jatkavat matkaansa pysähtymättä ja huomaamatta vastakaikua, joka jää leijumaan ilmaan.

Sitten ne kysyvät viimeisen hitaan jälkeen, minne olet menossa. Kotiin, sanon ja menen. Kävelen ensimmäiselle taksitolpalle ja ensimmäiseen taksiin, ajan sillä kotiin. Pesen meikit kasvoista ja menen nukkumaan. Herään aamulla hirvittävään päänsärkyyn ja tajuan syöneeni yli kaksitoista tuntia aikaisemmin edellisen kerran. Makaan kylmissäni kahden peiton alla lapsen pehmolelujen ympäröimänä.

Kaikki ne jotka etsivät rakkautta.

Ne kirjoittavat nettideittipalveluissa kylmistä suhteistaan ja yksinäisistä illoistaan kun lapset ovat äidillään ja olisi aikaa ottaa toinen ihminen lähelle. Ne tekevät listoja ja vaatimuksista ruumiinrakenteesta, etnisestä taustasta, arvomaailmasta ja yhteisistä harrastuksista. Ne etsivät itsensä kopiota tai vastakohtaa, jotakin ja jotakuta, jota eivät osaa kuvailla eivätkä lokeroida, mutta yrittävät silti.

Ne eivät katso syvemmälle.

Kunpa joku katsoisi ja kuulisi, ne toivovat. Kunpa joku katsoisi ja kuulisi, kuuntelisi ja näkisi. Tulisi ruudun takaa ja hymyilisi. Katsoisi siten, että hyväksyy, ihailee, arvostaa.

Kaikki me jotka etsimme rakkautta.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Olen ollut töissä. Syksy meni puoliväliin saakka pätkissä ja silpussa: viikko siellä, toinen täällä, päivä tuolla. Nyt olen ollut reilun kolme viikkoa samassa paikassa ja olen siellä joululomaan asti.

Minulla on kaksikymmentäneljä omaa, ihanaa oppilasta. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa blogia, vaan suunnitella opetusta, korjata kokeita, selailla opeoppaita, kirjoitella viestejä koteihin, jutella rumista ja kauniista sanoista. Tsempata, laittaa rajoja, lohduttaa, kieltää, nauraa, kehua, kulkea mukana, ohjata, auttaa, rohkaista, ojentaa, vastata hymyyn, olla ylpeä, pidätellä ilon kyyneleitä.

Tämä on ihan parasta, kun sunnuntaina ei ahdista seuraava päivä, vaan sitä odottaa innolla.

Share

Ladataan...
Mainostaulujen takana

Tuolla maailmalla huhutaan naisesta, joka ihastelee saunassa pyöreitä reisiään. Sen mielestä ne ovat ihanimmat, kauneimmat, herkullisimmat reidet, vaikka ne eivät olekaan sillä tavalla timmit ja hoikat kuin monet ihannoivat. Se ei välitä siitä, mitä muut niistä ajattelevat, sen mielestä ne ovat parhaat reidet, jotka mahdollistavat maailmassa kaiken, minkä hoikatkin reidet mahdollistavat.

Tuolla maailmalla kerrotaan naisesta, joka vuosien itsesyytösten, huonon omatunnon, jojoilun ja itsensä haukkumisen jälkeen päätti viheltää pelin poikki ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kiloineen kaikkineen. Hän on yksi kauneimmista ihmisistä jonka tunnen, viisas, hymyilevä, tunteva nainen, jolla on selvästi yhteys johonkin korkeampaan voimaan. Näkisitpä kun hän tanssii! Hän on täynnä valoa ja nautintoa musiikista, liikkeestä, toisesta ihmisestä.

Tuolla maailmalla huhutaan naisesta, joka on pitkä ja painoindeksiltään lievästi ylipainoinen. Hän ei ole pitkään aikaan lähennellyt normaalin rajaa eikä hän haluakaan lähennellä. Parikymppisenä hän oli alle sen, mutta tunsi itsensä isoksi ja lihavaksi, vaikka valokuvissa näyttää hoikalta ja kauniilta nuorelta naiselta. Hän ei enää halua olla hoikka. Hän ei halua laihduttaa "ylimääräisiä" kiloja. Hän haluaa ison takamuksen ja rinnat, vahvat reidet joihin luottaa ja käsivarret joilla kantaa kauppakasseja.

Huolessa muiden kiloista ja syömisistä on aina mukana isompi tai pienempi ripaus holhoamista. Ei oikein pidetä isokokoisempia ihan täysivaltaisina ihmisinä, jotka kenties haluavat olla sellaisia kuin ovat, jotka pitävät peilikuvastaan ja jotka valitsevat aktiivisina toimijoina jokaisen syömänsä suupalan. Kytätään toisten syömisiä lounaspaikoissa ja ostoksia markettien kassoilla, taivastellaan, kun kaikki eivät haluakaan ostaa superfoodeja tai kieltäytyä syömästä punaista lihaa. Ollaan muka huolissaan kasvavasta ylipainoisten määrästä, mutta ollaan samalla hyvin tyytyväisiä ettei olla tuollaisia ja sellaisia ja ajatellaan omassa mielessään, että kyse on itsekurista. Vartalon suuruus ja pienuus, kiinteys ja löysyys ovat kiinni itsekurista, siitä, miten voi vastustaa mielen heikkoutta ja haluja, pakottaa itsensä salille tai lenkkipolulle vaikka keho kaipaisi sohvaa ja suklaata.

Jos ei ole itsekuria syömisten ja liikkumisten suhteen, ei sitä ole kenties työelämässä, lastenkasvatuksessa, rahankäytössä.

Jos ei ole itsekuria, jos asiat vain valuvat käsistä, tarvitaan valistusta, holhoamista, huolehtimista, syyllistämistä. Ja ihmettelyä, miksi ne eivät tajua omaa parastaan.

*

Kuubalaisessa rumbassa takapuolta pitää liikuttaa ja keinuttaa sitä enemmän, mitä pienempi takamus on. Suurta takapuolta ei tarvitse korostaa, se huomataan muutenkin. Sambassa tai tverkatessa suuri takapuoli värisee herkullisemmin kuin pieni.

On voimaannuttavaa seisoa vahvan naisen asennossa molemmilla paksuilla jaloillaan ja tietää, ettei minua tästä liikauta kukaan jos en niin tahdo. On voimaannuttavaa ottaa isona naisena tila haltuun ja lakata yrittämästä olla pieni, hento ja siro, lakata käyttäytymästä siten kuin ison naisen odotetaan käyttäytyvän.

Ihminen ei ole tyhmä, vaikka hän olisi ylipainoinen. Minä en ole tyhmä, vaikka painoindeksini ei olekaan 18,5-24,9. (Mikä on aivan naurettavaa ylipäätään, on se miten tiukasti tähän keinotekoiseen ja vääristävään mittaustapaan tuijotetaan. Ja villit huhut kertovat että johonkin maailmanaikaan normaalipainorajaa laskettiin amerikkalaisten lääkevalmistajien vaatimuksesta, laihdutuslääkkeitä piti saada myydyksi nimittäin.) Minä valitsen syödä suklaalevyn, jos haluan. Minä valitsen lenkkipolun, jos haluan. Minä tiedän, mitä ravintosuositukset sanovat. Minä tiedän, mitä eräät televisio-ohjelmat minulle tuputtavat. Minä tiedän. Mutta valitsen silti sen, mikä minusta tuntuu parhaalta. Joskus se on hikiliikunta, joskus tonnikalasalaatti, joskus korvapuusti, joskus pakastepitsa. Minä en ole vahingossa sen kokoinen kuin olen, enkä tarvitse holhoamista siitä, miten minä voisin paremmin jos söisin toisin kuin syön nyt.

Minä tiedän. Ja uskon, että niin tietää suurin osa muistakin ihmisistä, joita ylipainoisiksi nimitetään. Tässä ajassa on erittäin vaikea olla tietämättä. Välittäminen on sitten aivan eri asia.

Aktiivinen toimija valitsee itse eikä tarvitse ketään vertaista kertomaan, miten pitäisi syödä, liikkua, kasvattaa lapset, harrastaa seksiä, nukkua, käyttää rahaa. Se, mikä toisesta näyttää ylimääräiseltä läskiltä josta pitäisi päästä eroon, voi toisesta näyttää maailman kauneimmalta ja ihanan pyöreältä reideltä, vatsalta, takapuolelta. Sellaiselta, jonka itse hyväksyy ja jota rakastaa enemmän kuin minkään muunlaista reittä, vatsaa tai takapuolta rakastaisi.

 

Mainosaulujen takana on myös Facebookissa.

Share

Pages