Ladataan...

Tänään se taas tunnettiin, nimittäin maan tärinä. 7.2 magnitudin voimakkuudella. Olimme tyttäreni kanssa juuri nousemassa portaita ja luulin pyörtyväni, kun tunsin maan liukuvan alla. Tajusin vasta kun olimme nousseet portaat, että puut ja sähkökaapelit liikkuu kauheeta vauhtia, ai tämä onkin maanjäristys. Onneksi järinä oli lyhyt ja ohi jo muutamassa sekunnissa. Jälkijäristyksiä tuli paljon ja edelleen tulee. Tässä tätä kirjoittaessani tuli juuri yksi 5.0 voimakkuuden, onneksi meni nopeasti oli. Pinotepan alueella eli missä järistyskeskus sijaitsi (näille 7.2 voimakkuudeltaan) on kuulemma tullut pahoja tuhoja. Minkälaisia niin se selviää sitten huomenna uutisista...

kuva: Earthquake app

Nyt on jostain syystä järissyt Meksikossa vuoden aikana paljon ja kovaa. Normaalisti meksikossa tapahtuu useita pieniä melkein kuukausittain. Yli 4.0 magnitudin luokkaa alkaa tuntemaan. Melkein joka vuosi olen tuntenut pieniä, mutta nyt on ollut liian voimakkaita, liian usein.

 

kuva: Earthquake app

Viime vuonna 8.2 magnitudin maanjäristys tapahtui keskiyöllä, olimme juuri menneet nukkumaan mieheni kanssa ja tyttäreni nukkui omassa sängyssään. Hetken aikaa ”kuuntelimme” eli emme liikkuneet sängystä mutta kun tärinä paheni eikä loppunut juoksimme ulos tytär sylissä ja sydän kurkussa. Muistan kuinka kaasutankit osuivat toisiinsa ja oli kauhea meteli muutenkin. Sitä on vaikea selittää sen tärinän ikäänkuin kuulee kun tärinä kestää pidempään. Katselin vain tähtiä, yritin keskittyä muuhun ja puristin tytärtä sylissä. Lopulta siihen tuli loppu vaikka ei uskaltanutkaan uskoa. Mieheni kuuluu niihin ihmisiin, jotka monesti heräävät yöllä maanjäristyksen ääneen. Eli kun se on alkamassa siitä kuuluu vähän niinkuin kova rekan jarrutusääni, tälläkin kertaa hän oli herännyt tähän ääneen. Tämän maanjäristyksen jälkeen Puerto Escondidoon ja lähirannoille annettiin tsunami varoitus. Me asumme korkeammalla eikä tsunami olisi tullut meidän luokse. Eikä tsunamia koskaan onneksi tullut. Meni varmaan 5 tuntia, että uskalsin nukahtaa tämän järistyksen jälkeen. Maanjäristys aiheutti paljon tuhoa pienessä kaupungissa (Juchitan) tästä vähän etelään päin, lähempänä järistyskeskusta. Talot murenivat kuin tulitikkutalot. Monet lähtivätkin auttamaan ruoka, vesi ja vaate autoineen ihmisiä hädässä. Surullinen puoli tässä oli se, että myös rikolliset tajusivat tämän ja alkoivat ryöstämään kuljetuksia teiden varrella aseilla uhaten. Tälle hyvää selitystä ei löydy kuin se ,että ihmiset ovat köyhiä ja rikollisuutta on paljon. Monet pelkäsivätkin juchitaniin menoa ja turvallisempaa oli lähteä keskellä päivää. Itse lähetin tyttärelleni jo pieneksi jääneitä vaatteita. 

Meillä ei onneksi tullut sen kummempia tuhoja. Ratkeamia seiniin ja kattoon. Järistys tuntui siis voimakkaana, mutta olimme onneksihyvän matkaa keskuksesta. 

Nyt toivotaan, että järistykset olisivat tässä ja uskaltaisin nukkua. Niin se paratiisikin näyttää huonot puolensa aika ajoin. 

-‭Elina

 

 

Share

Ladataan...

Miten elämä on jatkunut maanjäristysten jälkeen? No ensinnäkin järistyksiä tulee edelleen päivittäin, ei onneksi enää niin voimakkaita, mutta järisee kuitenkin. Viime perjantaisen jälkeen olen nukkunut varmaan yhden yön heräämättä ja pelkäämättä järistyksiä. Monena iltana huomasin stressaavani nukkumaan mennessä enkä saanut unta. Tuntuu, että kaikessa nykyään ajattelee järistyksiä. Vaikka elämä jatkuu ja ei pitäisi stressata, silti stressaan. Esimerkiksi pitää miettiä mitä on päällä nukkuessa kun koskaan ei tiedä, jos täytyy juosta ulos keskellä yötä. Ei siinä tule ajatelleeksi mitä on päällä. En itse ainakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka pitävät pitkähihaisia paitoja ja housuja nukkuessaan. Eli nyt joudun miettimään minkälaiset vaatteet on päällä nukkumaan mennessäni. 

 

 
Pelkkä ajatus ja luulet maan tärisevän. Tästä on ollut puhetta muidenkin kanssa. Kun sitä tuntee monta kertaa päivässä ja monta päivää putkeen alkaa pää jollain tapaa sekoilemaan ja tunnet tärinää vaikka mitään tärinää ei olisikaan. Esimerkiksi viime yönä heräsin hädissäni että tärisee mutta ilmeisesti tämä olikin painajainen sillä aamulla katoin eikä tähän aikaan kun heräsin mitään maanjäristystä ollut. Viime perjantaina kun 7.2 järistys tapahtui olimme nousemassa portaita tyttäreni kanssa. Nyt kun nousen portaita tunnen saman tunteen kuin sillon, niinkuin maa vajoaisi altani. Siltä se tuntui ja jollain tapaa se jätti jäljen päähän ja nyt en pysty nousemaan portaita ilman tätä tunnetta. Tänään onnistuin ekaa kertaa ehkä hieman lieventämään tunnetta kun keskityin ja hengitin syvään. 
 
 

 
Sinä ainoana yönä kun olen tämän viikon aikana nukkunut hyvin oli 6.0 maanjäristys, joka oli tuntunut kovasti. Meikäläinen nukkui niin sikeästi, että mieheni joutui herättämään. Onneksi se oli jo siinä vaiheessa loppumassa eikä tarvinnut juosta ulos. Sain jatkaa unia normaaliin tapaan. 
 

 
Elämä jatkuu ja toivottavasti stressaamiset loppuu pikkuhiljaa.
 
-Elina

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

 

 

Pitää olla valmis uhraamaan, jotta voi saada jotain pysyvää. Näin ajattelin ja onneksi, sillä jaksoimme melkein 3 vuotta etäsuhdetta. Miten onnistuimme? No aloitetaan vaikka siitä kuinka molempien pitää olla täysillä mukana. Monet sanoivatkin että ”ei tule onnistumaan”, ”en koskaan pystyisi elää etäsuhteessa”, ”etäsuhteet eivät toimi”. No ei tuollaisella ajatusmaailmalla toimikaan.

Täytyy olla tavoite. Tavoite yhdessä elosta. Jos ei tiedä tai luota siihen, että elämme yhdessä tulevaisuudessa, ei suhde tule kestämään. Minulla oli ollut jo pitkään palo lähteä ulkomaille asumaan. Joten tiesin että vaihtoehto muuttamisesta Meksikoon voisi olla mahdollista. Kävimme näistä asioista heti keskustelua, jotta turhalta etäsuhteelta vältyttäisiin. Täytyi olla samanlaisia haaveita ja myös kykyä matkustaa edestakaisin. Mieheni matkusti vähintään kerran vuodessa Suomeen ja minä lomillani Meksikoon. Monesti toisella oli jo lentoliput tai vähintään ajankohta tiedossa koska seuraavan kerran näemme. Tämä auttoi sillä tiesi konkreettisesti koska ollaan taas yhdessä. Aika nopeasti huomasi, että erossa olo ajan lähestyessä 4 kuukautta alkoi olla vaikeaa. Tähän asti sitä jotenkin kesti, mutta neljän kuukauden rajapyykin saapuessa kaikki tuntui vaikealta. Kuitenkin kun tämän tiedosti tulevan sitä oppi käsittelemään.

Päivittäin satoja tekstareita ja melkein päivittäin FaceTime puhelu. Pienimmistä asioista kertominen, toisen kuuntelu ja hellyydenosoitukset olivat tärkeitä. Päivittäin kerroimme kuinka ikävöimme tai kuinka rakastamme. Siihenkin asti, että siitä tuli rutiinia. Huomasin kuitenkin jos niitä sanoja ei tullut, niitä kaipasi. Välillä saatoimme katsoa samaa ohjelmaa FaceTimen välityksellä tai muuten vaan olla että facetime päällä eikä edes puhuttu. Ihan vaan olemista mitä normaalistikin olisi ollut. Jos emme kerinneet jutella Facetimessa, sen huomasi. Olo oli hieman yksinäinen. Mitä se tietenkin oli kokoajan muutenkin, mutta ilman puhelua ei ollut mitään. 

Monesti kysyin itseltäni, miten jaksan, miksi olen suhteessa vaikka en voi koskettaa, olla sylissä halattavana tai ei ole ketään joka odottaa kotona kun tulet töistä kotiin. Ei. Joka päivä sama juttu tulet kotiin töiden ja salin jälkeen. Tyhjään kotiin. Teet ruokaa yksin, syöt yksin, puhut yksin. Kunnes puhuitte puhelimessa. Miten kestin kaiken? Vaikeasti, mutta kestin. Kestin, kun mietin minkälaista meillä on yhdessä, kuinka luontevaa ja kuinka kemiat vaan kohtasivat aivan jollain uudella ulottuvuudella. Sellaista ei ollut ennen kokenut, eikä siitä halunnut menettää. 

 

Täytyy pystyä luottamaan. Ilman luottamusta ei ole mitään. Oli se vaikeaa, mutta juuri niillä päivittäisillä puheluilla ja viesteillä luottamus pysyi kunnossa. Silloin tunsi olevan toisen ajatuksissa vaikka ei ollut vieressä. 

Elämä on muuttunut paljon. Rakkaus on muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut. Nyt sen ymmärtää mitä ihmiset sanovat naimisissa olevista pariskunnista, kuinka se muuttuu. Ei huonolla tavalla vaan erilaiseksi. Äitinä ja vaimona oleminen on välillä haastavaa varsinkin, kun ei ole vielä omaa taloa mutta tässäkin tavoite sana kantaa pitkälle. Tämän vuoden lopussa toivottavasti nautimme jo kauniista auringonlaskuista omalta terasiltamme. Helmikuu on monelta osin meidän kuukausi vaikka hääpäivä onkin marraskuussa. Häät tullaan toivottavasti järjestämään helmikuussa joku lähi vuosi. 

Summa summarum, luottamus, yhteiset haaveet, ja tavoite yhteisestä elämästä pitivät meidät yhdessä. Etäsuhteessa eläminen luultavasti vahvisti suhdettamme. Kun jostain vaikeasta on päässyt yli, ei pienet asiat vaikuta samalla tavalla. Vaikea sanoa oltaisiinko yhdessä jos oltaisiin seurusteltu alusta asti samassa maassa, lähellä toisiamme. Kuitenkin huomenna tulee 4 vuotta yhteistä matkaa ja varmasti vielä monta edessä. Onhan tässä jo legendaarisesta vauva vuodestakin selvitty. Seuraava koettelemus onkin oman talon rakentaminen, jossa kuulemma myös mitataan parisuhteen vakaus. 
 

El éxito es logrado después de un largo sacrificio. Felicidades!

Hyvää viikonloppua. Meillä alkaa tyttö olemaan terveempään päin, kun jaksaa kiukutellakin jo äitille. Hahha parempi näin.

-Elina

kuvat: Edwin Morales

Share

Pages