Aina jotain jää

Mangomalen

"How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." 

- A. A. Milne

 

Snif.

Heippa Darwin!

Tänään alkaa uusi seikkailu, 3000 kilometriä maan halki etelään.

En ole varma, milloin matkaa saa tituleerata road tripiksi, mutta jos kilometrejä on noin monta ja autossa pari aussia, kitara ja kaljaa ja yöt nukutaan ulkosalla, kyllä se ainakin minulla täyttää kriteerit. Loputtomasti aikaa ei ole tarkoitus käyttää sisämaan koluamiseen, koska haluamme kaikki päästä rannikolle ennen joulua. 

Eilen oli klassinen viimeinen, taianomainen ilta.

Sellainen, kun tapaa mahtavia tyyppejä ja nukkuu tuskin tuntiakaan.

Oli kunnon myräkkä, ukkosti ja vihmoi, joten ajatus satamaraflasta kariutui. Lennokas take two piti sisällään pienen baarin, jossa muut asiakkaat koostuivat miehistä mekoissa ja peruukeissa ja supermiehistä ja jättijäniksistä ja pariskunnasta yhteisessä venehaarniskassa ja sekä muista naamiaisasuisista sankareista. Join Somersbyta ja nauroin. Ilta jatkui aamuun asti ja piti sisällään jääjogurttia, läpimärät vaatteet ja jasmiiniteetä.

Aina on kummasti niin, että vaikka olisi jo pitkään ollut valmis lähtemään, hyvästien koittaessa keksiikin miljoona asiaa, jotka jäivät tekemättä ja sanomatta ja näkemättä. Tai tapaa tyypin, josta miettii, miksi hemmetissä tavattiin vasta nyt eikä jo silloin, kun yhteistä aikaa olisi vielä ollut.

Luopuminen onkin yksi osa matkantekoa, joita vihaan ja rakastan.

Vihaan, koska harmittaa, miten kaikki loppuu ennen kuin ehti edes alkaa, ja koska välillä ei jaksaisi enää yksiäkään hyvästejä.

Rakastan, koska oikeasti tiedän, että paikkaan ikuisesti jääminen tietäisi vain kyllästymistä ja viimeisen illan ystävä ei tuntuisi lainkaan niin spesiaalilta, jos edessä olisi loputtomasti aikaa.

Koska juuri se on lähdön luonne.

Haikeansuloinen.

Nyt pesen porkkanoita lavuaarissa ja kirjoitan kiitoskorttiin Milnen lausahdusta. Paras ystäväni lähetti lauseen minulle muuttaessaan Lontooseen, ja se palaa mieleeni usein. On todellinen onnenpekka, jos saa lähdön hetkellä rukoilla, ettei tarvitsisi lähteä.

Kun halaa ihmistä viimeisen kerran ja lähtee kävelemään eri suuntaan, päässä soi Plutonium74:n niin rakas Loppulaulu.

Tämä on loppulaulu, mutta kaiken loppua se ei suinkaan merkitse, aina jotain jää.

Niin jää. Aina jotain jää.

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.