Kaikki on yksinkertaista, kun katselee tulta ja tähtiä

Mangomalen

Miten maailma voi olla näin kaunis ja ihana?

Sitä olen ihmetellyt viime päivinä.

Olimme telttaretkellä. Retkikunnan muodostivat minä, ystäväni Alexa ja kaksi poikaa. Neljä tyyppiä ja nelivetoauto, ihan kuin jossain puolivillaisessa novellissa.

Pakattiin kyytiin huopia, ruokaa ja viiniä, ja otettiin suunta kohti rannikkoa.

Kaikki oli niin henkeäsalpaavaa: autiot rannat, sotkuiset aallot ja korvissa pauhaava tuuli. En tiedä, onko aukeus oikea sana, mutta se kuvaa maisemaa parhaiten. Se oli niin laaja ja loputon. Aukea. (Tarkistin. On se sana, ja hyvä sana onkin.)

Kaksi surffaajaa uhmasi hurjia aaltoja. Itse olin lähes yhtä hurjapäinen, kun juoksin hiekalla hiukset hulmuten ja bikinit valuen ja koetin seisoa käsilläni. En osannut, mutta kellumisessa olin aika taitava.

Sidoin bikinit kuivumaan auton katolle. Ne liehuivat ikkunan takana, kun nojasin takapenkillä vieraaseen olkapäähän ja nukahdin.

Tehtiin leiri rannan viereen, tuulensuojaan.

Pistettiin pystyyn teltat ja fiini illallinen.

Ensin hernesoppaa muovimukista, sitten lämmin bataatti-manteli-sinihomejuusto-pinaattisalaatti. Kaikki oli taivaallista, koska ulkoilma on mausteista paras. Suklaata sai, jos osasi vastava nippelikysymyksiin. Tai niin oli ajatus, mutta kaikki olivat aivan pihalla. Milloin Picasso syntyi? 1680. Mikä on Helsingin väkiluku? Kaksi miljoonaa.

Ystävä pudotti banaanileivän nuotioon.

Tuli pimeä ja pirun kylmä.

Puettiin päälle kaikki mahdolliset villapaidat ja kaivauduttiin makuupussien alle, vilttikasan päälle. Käperryttiin mahdollisimman lähelle nuotiota ja toisiamme. Raukeina, unisina. Joku röyhtäisi.

Taivas oli aivan mieletön. Sen kauneus yllättää joka kerta.

Ei päästy yksimielisyyteen tähtitaivaan logiikasta. Sen pitäisi olla ihan selkeä juttu, mutta mitä enemmän miettii, sitä pahemmin menee sekaisin. Mietittiin, miltä näyttää yksivuotias tähti ja missä kuu lymyää, kun sitä ei näe.

Portviini lämmitti. Savu tuoksui. 

Päässä alkoi soida lapsuuden leirikoulun nuotiolaulu: Aatoksemme siirtyy lailla liekkien, kauas vuorten, kauas metsäin taa. Laulu nuotion soi, meidät tänne se toi, hongat uljaina vartioi.

Rakastan sitä oloa, jonka voi kokea vain luonnossa. Että minä olen osa jotakin suurempaa, osa jotakin ikuista ja jatkuvaa. Ja on niin rauhoittavaa tietää, että kaikki maailman ihmiset voivat kokea samoin. Että vaikka olisi kaikesta mahdollisesta eri mieltä, toisen on mahdollista saada kiinni tästä syvästä rauhan tunteesta.

Kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta. Sillä sitä pohjimmiltaan kaikki on, yksinkertaista.

Kuten toinen pojista sanoi, ihminen on kyllä tyhmä. Sitä tekee elämästä niin kiireistä ja vaikeaa, vaikka onnellisin on, kun saa katsella tulta ja tähtiä.

Kommentit

Roosa
Mangomalen

Ää, oon niin huono vastaamaan kommentteihin, jotka sykähdyttävät. Eli oikeastaan kaikkiin, joita blogiin on viime aikoina tullut. Kiitos kun kommentoit.

Käytät sanoja hyvin. Ihana, harvinainen "aukea" on myös mukana, loistavaa. Sen lisäksi halusin sanoa, että oot ihan supernätti tsyby. :)

Roosa
Mangomalen

Hihi, oon ihan hönö, mutta juuri tänään ilahduin kaikkein eniten viimeisestä kehusta. Kiitos!!

Minä taas pohdin miten ihana blogi sulla on <3 

Roosa
Mangomalen

♡ Maailmalle kiitos tällaisista kommenteista, jotka tulevat juuri oikeana hetkenä.

Sykähdyttävä kirjoitus, kiitos! Juuri tuollaiseen yhteyden tunteeseen pyrin meditaatioissani ja se on paras, laajentavin tunne ikinä. Luonnon helmassa sen tosiaan tuntuu tavoittavan helpommin. Henkilökohtaisesti minulla myös toimivat tietyt ääneet kuten rummutus tai laulu. Makasin eilen noin kolmenkymmenen hipin kanssa sound healing:iä olemukseeni imien kipinöivän trance dance -session jälkeen. Mukana oli didgeridoota, samaani rumpua ja jos jonkinlaista kelloa. Koko keho aaltoili leviävien värähtelyjen mukana. Lopuksi ostin raakasuklaa-avokado kakkupalan ja hymyilin täysikuulle koko kävelymatkan kotiin.

Roosa
Mangomalen

Nam kakkupalalle, jee kaikelle muulle!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.