Kesäjoulu: samppanjaa, italialaista huutoa ja pimeässä loistava nenäkoru

Mangomalen

Aina on kiva päästä sanomaan mitäs minä sanoin.

Ja kun sen sanoo itselleen, se ei edes ole ärsyttävää.

Eli oikeassa olin: kyyti Melbourneen jäi tulematta ihan syystä.

On ollut aivan parasta.

(Välihuomio: muiden pyhäpostausten lukeminen on aivan yhtä kiehtovaa kuin jouluevankeliumi. Eli ei sitten yhtään. Samat lätinät joka vuosi. Mutta nyt ei, sillä tämän erilaisemmaksi ei olisi voinut päästä vuoden takaisesta Kenian maaseudusta.)

Oli riehakkain joulu sitten ikinä. Sain kutsun italialais-amerikkalaiseen perheeseen. Kekkereihin sisältyi isoäidin lasagnea, ripulisalaattia ja sekopäistä näyttelemistä.

Kaikki joivat olutta, karjuivat arvausleikissä toistensa päälle ja pitivät kreppipaprukruunuja (ollaan Eeva samiksia, paitsi että teillä oli paremmat arvoitukset. Meillä esimerkiksi sokean dinosauruksen nimeksi paljastui do-you-think-he-saw-us? Öähhm?).

Minä simahdin sohvalle kehitysvammaisen tädin viekkuun.

Ilta jatkui tequila-bibiksien kautta älyttömön upeaan valkoiset huonekalut & taidetta seinillä -taloon, jossa rempseä perhe juhli ystävineen. Rakastan suuresti juhlia, joissa on eri-ikäisiä ihmisiä, koska niissä on aina kaikkein hulvakkainta. Niin nytkin. Vanhat miehet hulluttelivat kitaran kanssa ja seinillä oli valokuvaajaisän vanhoja julkkiskuvia.

Samppanja maistui ihanalta. Pidin pimeässä loistavaa korua nenässä.

Oli niin kaunista ja hauskaa, ihan kuin kotona. Tai no ei kyllä ihan. Ei meillä vaan käytetä neonrillejä tai krebata äidin kavereiden kanssa. On se kesäjoulu vaan ihan oma taiteenlajinsa.

Tätä lisää, ajattelin ennen kuin nukahdin lahjaksi saamani muoviperhoskoru pikkurillissä.

Kuva nenäkorusta kommenttiosiossa. Oli se vaan päheä.

 

Kommentit

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.