Kuuntele pälli itseäsi

Mangomalen

 

“As time goes on, you'll understand. What lasts, lasts; what doesn't, doesn't. Time solves most things. And what time can't solve, you have to solve yourself.”
Haruki Murakami

 

Minulla on ystävä, joka ei kestä lainkaan olla itsensä kanssa.

Hän hukuttautuu töihin ja kiireisiin, jotta ei tarvitsisi olla yksin. Koska jos on hetkenkin hiljaa ja paikallaan, paniikki vyöryy päälle.

Varmaan jokaisella meistä on välillä sellainen olo. Että on helpompi pakoilla kuin miettiä elämäänsä. Mutta aina se kostautuu ja tulee jotenkin oudosti ulos. Miten kullakin. Ahdistuksena, vihana, väsymyksenä. Syömispelleilyillä, puhelimen jatkuvalla hiplaamisella, salimanialla. Ja vaikka päivistä selviäisi, öitä ei voi huijata.

Olisi ihana sanoa, etten ikinä itse sorru samaan. Mutta kyllä vain, nyt olen pakoillut itseäni.

Vaikka yritin viime postauksen jeesustelujeni mukaisesti elellä hetkessä ja ihastella auringonlaskua, ontto olo ei suostunut katoamaan. Ihmettelin, mikä hitto on, kun jo neljättä yötä putkeen heräsin painajaisiin, ja päivisin tuntui valjulta. Ei huvittanut olla yksin eikä kenenkään kanssa.

Tänään tuli hetki, kun hoitovauva nukahti kaupungilla aikomaani aiemmin, ja jäin ilman tekemistä. Heti iski hätä. Halusin äkkiä nettiin tai jotain makeaa suuhuni. Halusin tehdä mitä tahansa muuta kuin istua alas ja olla itseni kanssa.

Joten juuri niin oli tehtävä.

Pakotin itseni puistoon, suuren puun alle, meren ääreen. Ajatusten välttelyn sijasta ja otin päiväkirjan ja kysyin, mikä mättää.

Oli aivan kuin jokainen soluni olisi huutanut, että oletko ihan sokea tyhmä idiootti. Että eräs päätös, jonka suunnittelin tekeväni, ei olekaan yhtään sitä, mitä haluan. Kun viimein suostuin kuuntelemaan itseäni, viesti ei voinut jäädä epäselväksi.

Helpotus tuntui ihan fyysisenä keveytenä. Koko vartalo rentoutui ja alkoi naurattaa. Se oli ihmeellistä. Ja vähän noloakin: näinkö vähän todella vaadittiin, että jo tovin piinannut nuhjutunne häipyi. Viisi minuuttia puun alla.

Päiväni neuvo on siis selvä: kuuntele pälli itseäsi.

Se on ahdistavaa, mutta ainoa kestävä tapa elää. Etsi mikä tahansa paikka, missä ei ole muita ihmisiä tai puuhaa, johon ajatukset upottaa. Hengitä ja hengaile. Jos pintaan ei nouse mitään, onneksi olkoon! Ansaitset aplodit ja kermakakun. Ja jos nousee, ansaitset ne vieläkin enemmän.

Ajattelin ennen, että ihmisten tyytymättömyys johtuu siitä, etteivät he seuraa unelmiaan. Mutta ei, harva pääsee toteuttamiskynnyksellekään. Sillä aika vaikea sitä on saada mitään aikaan, jos ei edes suostu uskomaan toiveen olemassaoloon.

Jokainen kyllä tietää, mitä haluaa. Ihan toinen juttu vain on, myöntääkö sen itselleen.

Kommentit

kysymyskymmenen (Ei varmistettu)

Moikka,
Selailin vanhaa blogiasi, joka oli mun lempiblogi. Toki tää nykyinenkin on tosi hyvä. Sieltä tuli mieleen: Ootko edelleen poissa Facebookista vai ootko liittynyt takaisin?

Roosa
Mangomalen

Kiva kun selailit vanhaakin blogia. Siella oli kylla paljon hyvaa, mita tasta reissublogista puuttuu, etenkin mielipidetykistysta. Mutta se on tama lomamieli, josta ei moisia vaan irtoa. Ja siella ollaan takaisin. Eika ahdista piiruakaan, painvastoin.

Roosa
Mangomalen

Hihi, ihana! Ja todellakin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi kuule, oon pitkään kadehtinut ihmisiä, jotka tietää mitä haluaa (ja toimii niin, sen eteen). Enkä usko, että jokainen tietää mitä haluaa, minen ainakaan, hemmetti.
Lukiossa, lukion jälkeen ja kahdenkympin ensimmäisinä vuosina ajattelin, että on ihan ok, vaikkei tiedäkään, mulla on aikaa kokeilla, harhailla, etsiä ja miettiä mitä haluan. No, nyt alan lähestyä kolmeakymmentä (no en ihan vielä, mutta silti se jo jäytää takaraivossa) ja oon vähän hädissäni ja turhautunut siitä, etten vieläkään tiedä sen paremmin mitä haluan (ja etten ookaan ikuisesti se parikymppinen, joten pikkuhiljaa pitäis ehkä tulla muutos). Kun joillekin se tuntuu olevan elämässä niin paljon selkeämpää.
Enkä siis nyt pelkästään puhu työelämästä, urasta tms., vaikka paljon siitäkin, vaan oikeastaan kaikkea elämää.
Okei, tiedän, että haluan nähdä ja kokea maailmasta niin paljon kuin mahdollista ennen kuin kuolen, mutta ois myös kiva/toivottavaa löytää muutakin, jotain mitä minä haluan tehdä täällä, tässä elämässä. (Varsinkin, kun matkustamiseen tarvitaan myös rahaa, jota on rajallisesti. Enkä halua vain sen päälle jäädä.)
Voi ei, anteeksi tämä avautuminen! Nuo tekstisi kaksi viimeistä lausetta vain pisti ärsyttämään, kun itse on edelleen jumiutuneena.

Tästä huolimatta: oot ihana, ja nää sun kirjotukset antaa paljon. x

Roosa
Mangomalen

Anteeksi, kun kesti vastata! Jain miettimaan sun kommenttia paljon.

Ja tietamisella en missaan nimessa viitannut siihen, etta jokainen tietaisi, mita haluaa esimerkiksi uraltaan tai elamanvalinnoiltaan. Tai tulevaisuudelta. Eika minusta kuulukaan! Itse olin viela pari vuotta sitten aivan jumalattamon varma kaikesta ja todellakin tiesin, mita haluan. Enaa ei ole hajuakaan. Ja se on aivan vapauttavaa. Minusta se on paljon onnellisempaa elamaa.

Mutta joo, myonnetaan: minun on todella vaikea saada kiinni tunteesta, ettei tieda, mita haluaa tehda juuri nyt. Tai ei edes, mita tehda, vaan miten haluaa elaa ja olla. Ehka olen sitten niita, keille se on helppoa ja selkeaa, mutta niin se vain on. Jos jokin asia vain tuntuu oikealta ja saa aikaan innostuneen olon, haluan tehda sita. Ja jos se ei enaa tunnukaan, keksin jotain uutta. Eihan sinun tarvitse tietaa, mita haluat isossa mittakaavassa tehda, vaan etta mita haluat tehda juuri nyt. Kun aina tekee oikealta tuntuvia ja onnelliseksi tekevia asioita, miten voisi menna vikaan?

Juuri matkustus usein auttaa selkeyttamaan, mita haluaa ja mita arvostaa. Ja se myos nayttaa niin monia tapoja elaa, etta pikemminkin tulee valinnanvaikeus, kun kaikki kiehtoo. Eihan sita tarvitse loputtomiin tehda, ja aika harva tekeekaan. Eihan se nyt ole, etta ura tai reissut, vaan omannakoinen kokonaisuus sita kaikkea.

Oletko lukenut Sara Karlssonin blogia? Suosittelen hurjan lampimasti! Han on kirjoittanut juuri esimerkiksi tuosta jumiutumisen tunteesta, etta sitahan se on: tunne. Oikeasti kaikki muuttuu koko ajan, mutta jos pitaa kiinni samoista ajatuksista, ei anna tilaa uudelle. Sara osaa muotoilla kaiken paremmin, eli todellakin kannattaa selailla arkistoja lapi.

Ihana kun kommentoit.

hanne_tasteofhoney

Ihania, viisaita sanoja juuri sopivaan hetkeen. Tunnistan itseni monestakin kohdasta. Pidän ratkaisukeskeisestä ajattelutavastasi: härkää sarvista vaan eikä jäädä turhia märehtimään! (Oho, no pun intended.) Kiitos ajatuksia herättävistä kirjoituksistasi, jäin koukkuun :)

Roosa
Mangomalen

Mahtavasti sanottu, silla juuri sellainen taidan olla. Kissat poydalle ja harkaa sarvista ja itkut pois markkinoilta ja sita rataa. Mahtavaa, kun loysit tanne!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.