Rinnakkaistodellisuudessa

Mangomalen

Mikään ei ole enää sanoin.

Se on helpottavaa ja hirvittävää.

Ensimmäinen viikko Suomessa ei ollut yhtään sellainen, kuin etukäteen kuvittelin.

Luulin, että kaikki lähtisi käyntiin hitaasti ja varoen. Että lymyilisin kotona ja kävisin hengittämässä pyöräretkillä. Totuttelisin itseeni ja kulmiin itseni ympärillä. Ja niin aloitinkin. Kun saavuin yöllä Suomeen, kentällä odotti perhe kukkakimpun kanssa ja kotona lämmitetty sauna ja karjalanpiirakoita.

Hakkasin vihdalla kaiken tukkoisen pois.

Tai niin luulin.

En voi uskoa, että yhteen viikkoon mahtuu kaikki tämä. Elämä vain otti ja vei mukanaan.

On uusia asioita.

Kotiin näkee kadulta sisään. Vieressä on vankila. Säilytän villapaitoja kaapin päällä ja otan kylpyjä kynttilän valossa. Ikkunalaudalla on kielokimppu, jonka sain tullessani. Nyt se on jo kuihtunut.

On pidetty aamupiknik puutalon lattialla. Kajautettu lauluja kesäyössä. Ääniwallin kirpputorin pihassa soi salsa ja oli maailman oudoimmat välispiikit. Intouduimme hyppytanssimaan.

Kävin Kivinokalla. Auringonlasku on siellä seesteisin ikinä, mutta hyttysiä oli paljon.

Näyttelin lyhytelokuvassa. Otin lautan saareen, lokinpojat kuolivat.

Ja on vanhoja asioita, tavallaan.

Ennen paluutani pelkäsin, että luiskahdan kuin huomaamatta samoihin puuhiin ja ajatuksiin, joissa velloin ennen lähtöäni. Nyt huomaan, että se on mahdotonta. Menneeseen ei ole paluuta, vaan koko elämä on rakennettava alusta. Tai ei alusta, mutta uudelleen. 

Heti ensimmäisinä päivinä minut valtasi olo, joka oli sekoitus helpotusta ja uupumusta. Se olo jatkuu. Olo suhaa mielettömästä riemusta hysteeriseen itkuun. Ensin sitä hihkuu ilosta kaupan näkkileipähyllyllä, sitten tulee kotiin, sulkee sälekaihtimet ja kaivautuu pesemättömässä paidassa peiton alle. 

Tuntuu, kuin olisi saapunut rinnakkaistodellisuuteen. Se näyttää ihan paikalta, jossa on jo ollut. Se tuoksuu tutulta ja tuntuu kotoisalta, mutta ei se ole sama. Minä en ole enää sama. Kaiken ja kaikkien jälleennäkeminen on ihanaa, mutta myös hiton raskasta.

Menen töihin, käyn juhlissa, puen oudot vaatteet. Hiukset tuntuvat kookosöljyltä ja villapaidat sateelta. Pussaan ja kiipeän puuhun. Liukastelen mereen keskiyöllä.

Mutta sisällä on jotenkin irrallinen olo.

Kelluva. Uupunut, turta, väsynyt.

Eikä ihme: reiluun viikkoon on mahtunut enemmän suuria mullistuksia kuin koko reissuun. Silloin kun pää ei ole kiireinen kaikista askareistaan, se alkaa saman tien piipittää. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Milloin tämä väsymys loppuu?

Samaan aikaan on ihan täynnä ja tyhjä.

Ja sehän sopii.

Jos jotain opin matkallani, niin sen, että asiat on hyväksyttävä sellaisinaan. Se on tärkein oppini ikinä. Vastaan pyristely ei auta yhtään mitään. Kaikki menee ihan perseelleen, jos koettaa pakottaa asioita ja komentaa itseään.

Ainoa, mikä pahan olon nujertaa, on lempeys.

On pidettävä itsensä kylläisenä ja kiireisenä.

Heikkona hetkenä sytytettävä kynttilät ja otettava kylpy, hyvänä hetkenä lähetettävä hupsuja tekstiviestejä ja harjoiteltava käsilläseisontaa. Ja kumpanakin uskottava, että asiat tietävät minua paremmin, miten niiden kuuluu mennä.

Sillä kuten joku viisas sen sanoi, meillä on juuri sellaiset vaikeudet kuin kulloinkin tarvitsemme.

 

Kommentit

Tässä tekstissä on jotain sellaista nimenomaan leikittelevää, mutta arvokasta, tärkeää ja merkittävää modernismin ajan naiskirjailijoiden proosaisuutta. Ajattelin, että ehkä Märta Tikkasen tai Aila Meriluodon tuotanto on tätä lähellä kaikessa viisaudessaan, varmuudessaan ja avoimuudessaan. Tämä on hienoin lukemani teksti sinulta. Näin laadukasta tekstiä harvoin näkee Lilyssäkään. Olet selkeästi Lilyn parhaita kirjoittajia. Siitä ihastunut ja vilpitön kiitos.

Vierailija (Ei varmistettu)

Amen!

Roosa
Mangomalen

Pus.

Roosa
Mangomalen

Tämä on yksi kauneimmista kommenteista, joita olen ikinä saanut. Siksi en tiedä yhtään, mitä sanoisin. Joten sanon: kiitos. Kunpa tietäisit, miten liikuttunut olen.

What else is there?

Olen taas yhtä sydäntä kun luen tätä. :) Kunpa osaisin itsekin pukea ajatukset sanoiksi tällä tavalla. Ihanaa kun ei meinaa edes huomata että maa on vaihtunut kun huomaat silti samanlaisia asioita ja kuvatkin on tosi samantyylisiä!

Roosa
Mangomalen

Mahtava kehu. Pelkäsin, että kaikki muuttuu, kun tulee Suomeen, mutta samaa elämäähän tämä kaikki on. Nyt kyllä odotan vähän kauhulla, miten käy, kun kuvia ei saa päivänvalossa. Mutta se on sen ajan murhe.

hanne_tasteofhoney

Tätä tunnetta olen yrittänyt tuloksetta selittää perheelle ja ystäville, kun nyt lähes vuosi ulkomaille muuton jälkeen tulin Suomeen käymään. Kaikki on samaan aikaan tuttua mutta silti vierasta, on vaikeaa uskaltaa elää hetkessä, kun tiedän että kuukauden päästä palaan jo kotiin Atlantin toiselle puolelle. Siellä varmaan käyn taas nämä samat tunteet uudestaan läpi.

Roosa
Mangomalen

Niinpä! Nimenomaan. Tsemppiä tunnemyllyyn, se vahvistaa.

a_a (Ei varmistettu)

Olen aivan koukussa blogiisi. Olet taitava kirjoittaja ja uppoudut asioihin niin sydämellä, että voisin lukea samoja ajatuksia kerrasta toiseen kyllästymättä. Voin vain todeta, että juuri näinhän se on. Salaa toivon joskus oikeasti törmääväni sinuun :). Olisi hauskaa kuulla juttujasi livenä.

Roosa
Mangomalen

Olet mahtava! Tule sanomaan moi, jos (ja kun) törmätään.

Hanna-Maija (Ei varmistettu) http://hansumaista.blogspot.fi/

eksyin pari päivää sitten blogiisi sattumalta ja olen niin iloinen siittä. olen selaillut näinä päivinä blogiasi ja olen täyttynyt ihastuksesta. tekstisi ovat niin ihania, syvällisiä ja kauniita. ja kuvat - oi sinun kuvasi! jokaisessa kuvassa on oma fiiliksensä, joka välittyy niin hyvin. kuvasi ovat niin kauniita. niin, niin, niin kovin kauniita. sinäkin olet kaunis.

Roosa
Mangomalen

ÄÄÄÄÄ-ÄÄ. Snif. Mistä teitä mahtityyppejä oikein tulee?

ihastunut (Ei varmistettu)

Uskomatonta, miten myös sun tekstit ovat aina juuri sitä, mitä tarvitsen. Tää teksti oli niin kaunis ja upposi niin syvälle sieluuni, että täytyi vähän itkeä. Sydän.

Roosa
Mangomalen

Sata sydäntä ja vielä pari kiellon päälle.

pinja_p
Kun elämä hymyilee

"Kuka minä olen? Mitä minä haluan?"

Noita kahta kysymystä oon pyöritelly niin pitkään. Ja ajattelin, et ehkäpä syksyllä lennähdän maapallon toiselle puolelle, jos sieltä löytyisi vastaus. Asuisin jossain isommassa kaupungissa, opettelisin sen uudet kadut, löytäisin parhaimmat kahvilat, välillä nauttisin valtamerestä. Mikä kaupunki sun mielestä Australiassa sopisi tälläiseen parhaiten? 

 

Ja niin kiitos tästä blogista. Se on aarre. Välillä kun sun juttuja luen ni nauran, toisinaan itken, mutta ennen kaikkea ajattelen uusilta näkökannoilta. :)

Roosa
Mangomalen

Suosittelen Sydneytä. Ja sieltä ylös itärannikkoa Byron Bayhyn ja Sunshine Coastille. Mutta ykkösrakkauteni on kuitenkin pikkuinen Tasmania. Hobartin kahvilat ja rannikon kirkkaat vedet. Ah. Olisinpa itsekin menossa taas. Nauti.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.