Silmät naurusta ja auringosta sirrissä

Mangomalen

Kolmas kerta toden sanoo.

Adelaide sanoi sen kyllä napakasti jo ihan ensimmäisellä kerralla, ja olo sen kuin vahvistui kaupunkiin palatessa.

Tovi sitten puntaroin, missä haluan viettää viimeiset Australian-päiväni. Tavallaan halusin kokea jotakin uutta ja painua länsirannikolle. Toisaalta sydän teki selväksi, että etelässä olisi hyvä. Ajattelin, että uusiin seikkailuihin pääsee aina, mutta tämä arki ja elämä, jota nyt minulle tärkeät ihmiset elävät, ei kestä ikuisesti.

Olen onnellinen, että tulin.

Syksy tarkoittaa täällä paljaita sääriä ja rantaretkiä.

Ollaan kierretty pikkukyliä ja pidetty nukkavierussa hotelliravintolassa mahtava kasvisfiesta. Kerran autonrenkaasta kuoritui kokonainen kerros pois.

Ollaan tanssittu, kerrottu turhamaisia salaisuuksia ja tehty pinaattisoppaa kynttilänvalossa. Juhlittu, uitu isoissa aalloissa, otettu kuvia silmät naurusta ja auringosta sirrissä.

Kun sanon me, tarkoitan lempityyppejäni.

Valokuviani valloittavaa tyttöä, joka on paras ihminen, jonka olen yhdelläkään matkallani tavannut.

Hän on jalo, hauska ja ihana. Hänen seinällään on upea Frida Kahlo –kalenteri ja hyllyllä kaikkia mahdollisia pähkinöitä.

Ja poikaa, jonka luona asustan. Iltaisin tehdään burritoja.

Poika on oppinut lausumaan haperoivalla suomella, että hyvä yötä, jiisus myötä, kitos tästä päivästä. SE OLI KIVA! Muuten hänen sanavarastonsa on kypän kolmevuotiaan tasolla: ei, älä, söpöliini, suksi vuttuun, ihana.

Koska hän pelaa lacrossea, menin kerran matsiin. Vasta ottelun päätyttyä kävi ilmi, että kannatin väärää joukkuetta koko pelin ajan. Ilmankos en tunnistanut, mikä sääripari ja kypärä kuului kamulleni.

Kun lempityyppini ovat kiireisiä puuhissaan, viihdytän itseäni kirjoittamalla, kävelemällä ja syömällä sokerimuroja tai kikherne-salsasotkua. Harjoittelen käsilläseisontaa ja juoksen rannalla auringonlaskussa.

Näen nuoren pojan, jolta puuttuu jalka.

Tuon kirpparilta kotiin omituisen puupatsaan. Juttelen tuntemattomille.

Yksi ilta mentiin kahvilaan, jossa kaikki alkoi, jossa tapasin viisi kuukautta sitten ihmiset, joita ilman tämä kaupunki olisi toinen. Riemukas musiikki soi, ihmiset paritanssivat ja pikkukoira sekosi jaloissaan. Oli samaan aikaan oudon ontto ja kiitollinen olo.

Toinen ilta oli ristiinpukeutusbileet, tai Trannyfest, kuten puutarhaan taiteiltu kyltti kertoi. Värikkäät lyhdyt ja nuotio valaisivat juhlakansaa, johon kuului parrakkaita naisia, nahkahameita ja ilmapallorintoja. Itse olin lihaksikas fruittari. Sain iskuvinkkejä ja suukon pojalta, jolla oli rintaliivit ja revenneet sukkahousut, ja upposin antoisaan väittelyyn Itä-Timorista niin, että unohdin naureskella vastapuolen peruukille.

Rakastan, miten helppo, rento ja maanläheinen kaupunki tämä on. Rakastan sen pitkiä rantoja, halpoja kirkkojen opshoppeja ja kiireetöntä rytmiä.

Vaikka kello ja sähköpostiin putoavat lentomuistutukset ovat koko ajan tikittäneet tosiasiaa, että vietän täällä vain reilun viikon, olen osannut olla aika huoleton.

Muutaman kerran todellisuus on iskenyt.

Olen puhjennut lohduttomaan itkuun. Väännellyt käsiäni ja maannut mahtipontisesti lattialla. Saanut lohtua laulujen laulusta, One Republicin Counting Starista. Siinä on paljon totuutta. 

Kuten että ei pidä laskea dollareita, vaan tähtiä. Tai että kaikki mikä hukuttaa, saa lentämään. (Okei, kuulostaa ihan kammottavalta).

Mutta ennen kaikkea, että I feel something so right by doing the wrong thing and I feel something so wrong by doing the right thing.

Juuri niin. Kliseistä ja alkeellista, toki, mutta ehdottoman totta.

Kommentit

Renja (Ei varmistettu) http://likeacolorscheme.blogspot.com

Mulla on ongelma: en kehtaa painaa bloglovinissa like-nappia jokaisesta sun postauksesta. Joka kerta on niin ihanaa tekstiä, että oi!

Roosa
Mangomalen

Ihana kommentti!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.