Ladataan...
Mangomalen

Sadekausi on alkanut.

Välillä on niin sumuista, että ei näe eteensä ja vuoret katoavat.

Tee on sokerisakeaa ja isosta vilttikasasta huolimatta paleltaa. Maan tuoksu tuo mieleen mökkimme Kainuussa.

Ja se siitä runollisuudesta. Oikeasti olen tänään vähän pahalla päällä.

Tipu tipu tipu, uusi perhe kutsuu minua. Täällä se tarkoittaa valetta, mutta heistä on hauskaa, että meille se on pikkulintu ja kullanmuru. Tipuseni, he nauravat ja lappavat lisää riisiä lautaselle. Ihmiset huolehtivat minusta, liikaakiin. He tuntuvat ajattelevan, että vaikka olen selvinnyt maailman halki tänne saakka, en missään nimessä selviä yksin tien yli tai seuraavaan kaupunkiin. Taitaa olla niin, että matkusti sitten miten kauas tahansa, aina löytyy äidillinen tai isällinen ääni murehtimaan, olethan syönyt tarpeeksi.

Välillä se turhauttaa.

Ihmisiä on ympärilla koko ajan, ja kaikkia kiinnostaa aivan hirveästi, kuka olen ja minne olen menossa. Heille on täysin käsittämätön ajatus, että joku haluaa olla joskus yksin. Sama homma on tietenkin ollut joka reissullani, mutta pelkästään paikallisten luona asuessa se korostuu. Vaikka valtaosan ajasta kestän hälinää hyvin, välillä tulee hetkiä, jolloin en vain jaksa. Tanaan on sellainen päivä. Olen väsynyt jatkuvaan jumputukseen, meluun ja pulinaan. Suoraan sanottuna vituttaa.

Mister mister mister -huudot.

Maaninen pilipalijumputus, joka soi täysillä aamusta iltaan.

Tööttäykset. Kailotukset. Jatkuva punkeminen juttusille.

Antakaa minun olla rauhassa, kävellä yksin ja lukittautua huoneeseen lukemaan kirjaa ja olkaa edes yksi pirun minuutti hiljaa, haluaisin huutaa.

Mutta eivät he anna, vaan vääntävät musiikkia kovemmalle. Nuapurista kuulu se polokan tahti, alkaa pumputtaa suomalainen perinnepolkka indonesialaisen maalaiskaupungin olkkarissa. Kappale on teknoversio Ievan polkasta. Huone on täynnä tupakansavua. Lapset läpsivät toisiaan ja ihmiset sulloutuvat vierekkäin kapealle patjalle, vaikka viereisellä sohvalla olisi vaikka kuinka paljon tilaa.

Hetki on Aasiaa aidoimmillaan: niin absurdi, ristiriitainen ja typerä.

Niin rasittavalla tavalla kotoisa.

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

On myös tullut tummia sävyjä.

Viime viikolla iski rankkasade. Kun makasimme paikallisen tytön kanssa pimeässä huoneessa, sain kuulla muistoja sodan ajalta. Sade rummutti kattoon ja itkin.

Muistot olivat niin raakoja, surullisia ja järkyttäviä, että heräsin seuraavat yöt omaan huutooni ja painajaisiin.

Ne ovat asioita, joista en voi enkä halua kirjoittaa täällä, mutta haluan vain sanoa, että matkustus on tätäkin: ensin näkee paikan kauneuden, mutta pian näkee myös, miten läsnä ja lähellä menneisyys on. Palohaavoissa. Siinä äänessä, jolla puhutaan ihmisistä, jotka on menettänyt. Hautariveissä, joissa on kaikissa sama päivämäära.

Mutta onneksi aina, kun kuulee ihmisen julmuudesta, kuulee myös rohkeudesta.

En siis ole mitenkään ahdistunut, päinvastoin. Olen kiitollinen ja syvästi vaikuttunut. Syvien ajatusten ja tunteiden läpikäyminen vain nielaisee niin kokonaan, että kaikki muu tuntuu niin kovin kaukaiselta. Siksi pahoittelut kaikille, joiden viestit odottavat yhä vastausta: kirjoitan pian. Tai sen jälkeen.

Minulla on Itä-Timorista vielä loputtomasti sanoja ja kuvia, mutta nyt pitää elää.

Seuraavaksi tie vie Floresin saarelle.

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

Todisteeksi, ettei pikkuväki ole kaapannut minua vuoteen 2Q13:

tässä kaksi kuvaa minusta.

Molemmat on otettu Maubissessa, joka on kaunis, juureva ja yllättävä vuoristokylä. Uusin lempipaikkani maailmassa.

Pidän näistä kuvista. Olen likainen, mustelmilla, nälkäinen ja paljas, nauravainen ja levollinen, päivä päivältä ruskeampi ja pisamaisempi. Eli kauniimpi kuin koskaan. Vaikka ei sillä, että kauneudella olisi mitään väliä. Juuri nyt vain ilolla on.

Ja sitä piisaa.

Ladataan...

Pages