Ladataan...
Mangomalen

Tämä on juuri niin kankeaa kuin pelkäsinkin.

Matkalta kirjoittaminen.

Ymmärrän nyt paljon paremmin, miksi iso osa reissublogeista on niin pirun unettavia. Kun tekee ja kokee paljon, kaiken pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Syvällisempi jäsentely vaatisi aikaa, mutta aikansa käyttää mieluummin viilettämiseen ja pakahtumiseen.

Koska kaiken kattava kirjoittaminen on selvästi mahdotonta, koetan nyt kertoa edes pieniä palasia siitä, mitä olen viime viikkoina puuhaillut.

Olen hengittänyt.

Istunut veneessä, jonka vierellä krokotiilit laitetaan hyppäämään lihapalan perässä.

Popsinut herkkuja aamu-unisena ruokatorilla, joissa nauravat aasialaiset ja auringon kuivattamat parta-aussit myyvät pähkinöitä, vietnamilaisia rullia, hedelmiä, afrikkamekkoja ja hippikoruja.

Farmilta on ollut paljon vapaata, koska mangojen toinen kukinta ei ole vielä kypsä. Se on hyvä. Olen tutustunut seutuihin pyöräilemällä yksinäisillä teillä, joissa kohtaa vain palaneita autonraatoja, ja nauttinut viileästä ilmasta, joka virtaa vieraiden autojen etupenkeille.

Saan jo kaksi ei-fuskattua leukaa.

Taidemuseossa tuli tuttu, seesteinen olo.

Olen uinut solassa vesiputouksen alla ja pysähtynyt silittämään hevosten sametinpehmeitä turpia. Löytänyt piirtämisen uudelleen ja kirpparilta paidan, jota hienompaa ei voi kuvitella.

Ja kyläillyt kaksikolla, jonka luona tuntuu kuin olisi tullut kotiin: on lyhtyjä, kiinalaista teetä ja kaikki nurkat kiehtovaa roinaa täynnä. Nainen on taiteilija, joka tekee upeita lasiteoksia ja vegaaniruokaa. Miehen nimi on Herb. Mikä hieno nimi. Pariskunnan sohvalla majailee tyyppi, joka osoittautui kiipeilijäksi. Jos sadekausi ei iske voimalla päälle, lähdemme ulos kiipeämään. Sisäpaikassa kävin jo, sukkasilla.

Taivas tuntuu jatkuvan loputtomiin ja on öisin täynnä tähtipölyä.

Sain lahjaksi maailman kauneimman myskisaippuan, jota en raaski kuluttaa. Nuuskuttelen vain.

Välillä olen niin turhautunut, että haluan kirkua.

Ja usein niin kiitollinen, että tanssahtelen.

Ladataan...
Mangomalen

Mitä järkevä reissaaja tekee pitkän matkansa alussa?

Ei ainakaan mene ja osta kerralla lempilehtensä kahden viime vuoden numeroita.

Ei, vaikka se lehti olisi Frankie ja hinta tosi halpa.

Tekoa ei voi puolustella järjellä, mutta onnella voi. Aussilehteä ei myydä Suomessa, joten yleensä saan sen vain piipahtaessani Köpiksessä tai Stokiksessa.

Jos siis australialaisen nettikirppiksen ainoa Frankie-myyjä sattuu sijaitsemaan juuri tässä pohjoisessa pikkukaupungissa, sen on oltava kohtalo. Niin ajattelin, kun kannoin autoon kahdentoista lehden painavaa pinoa. Mutta hei: 40 dollaria. Se ei ole mitään.

Isäni on varmaankin eri mieltä. Viime muutossa hän suositteli minulle asuntosijoittamista, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan osallistua lehtikasojeni roudaamiseen. Sitten hän tiedusteli, voisiko nämä lippuset ja lappuset nakata roskikseen.

Voi sitä riemua, kun hän saa vastaanottaa paketillisen lisää.

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

"Nyt on hyvä sauma. Tai ei hyvä, vaan ainoa mahdollinen."

- Pyry Kääriä

 

Voi tätä iloa.

Viimeinen Hesari-juttuni tuli tänään ulos.

Oli sitä odotettukin.

Elokuussa luin Puutalobabysta kahdesta sirkustelijasta, jotka aikovat ostaa tuk tukin ja huristaa sillä Suomeen.

Ihastuin ikihyviksi.

Olin viimeistä viikkoa kulttuuritoimituksessa ja mietin, että jumankeikka, näistä tyypeistä on kirjoitettava. Pomo sanoi joo, pojat itse sanoivat joo, ja pian treffattiin Juho Sarnon ja Pyry Kääriän kanssa Kiasman nurmikolla. Oli helle. Esitin outoja kysymyksiä, joiden perässä en itsekään pysynyt ja ystävykset puhuivat toistensa päälle.

Sitten oli kuvauksen aika.

Rekvisiittana toimi kasa eksoottisia hedelmiä, joita kaksikko jongleerasi ja tasapainotteli milloin käsilläseisonnassa, milloin kaarisillassa. Ohikulkijat nauroivat, ja ananas liiskaantui maahan. Minä onneksi en.

Toivoin, että juttu julkaistaisiin mahdollisimman pian, koska Sarno ja Kääriä keräsivät projektiin rahaa joukkorahoituksella. Silloin 18 000 eurosta oli kasassa nipin napin 4000 euroa. Minusta se vaikutti aika surkealta, mutta heistä lupaavalta. Kaksikko oli oikeassa, ja potti saatiin kasaan ilman hesarihuomiotakin.

Olen siitä hurjan, hurjan iloinen.

Tuktuk-sankareista huokuu sellaista elämänriemua ja vilpittömyyttä, ettei tosikaan.

En malta odottaa heidän matkansa alkua.

Lisäyksenä Tuk Tuk Travellersin kampanjasivu, tattadaa.

Kuva: Ville Männikkö

 

 

Pages