Ladataan...
Mangomalen


Makaan untuvapeiton alla.

Toisella puolella makaa poika, joka saa kaikki ympärillään nauramaan, toisella puolella tyttö, jolla on lempeä ääni ja olemus. Löhöämme lämpöisenä myttynä peiton alla ja katsomme yhdentekevää elokuvaa. Nukahdan kesken.

Asuin viikon ajan kaveruksilla Hobartissa. En muista, kenen seurassa olisin viimeksi nauranut niin paljon. Koti oli kaunis, samoin merellinen asuinalue ja koko kaupunki. Kiipesimme vuorelle, jossa mylvimme kuin pienet eläimet, ja joimme itsemme hiprakkaan siideribaarissa, jossa poika on töissä. Ajoimme taksilla. Aamuisin kannoimme patjan takapihan aurinkoon ja poika soitti kitaraa. Vatsa oli täynnä halpaa intialaista ja kallista rosesiideriä.

Kävin haikkausretkellä toteamassa, että kipeänä ja sateessa telttailu on paskin kombo ikinä. Olin aivan syväjäässä. Kengät kastuivat, eivätkä edes kaikki vaatteet ja kaksi makuupussia lämmittäneet oloa siedettäväksi. Vihaan telttailua. Aina on liian kylmä tai kuuma.

Sisällä on mukavampaa.

Pari yötä nukuin valokuvaajalla, joka kertoi tarinoita Iranista ja loihti maukkaita burritoja. Kadulla tutustuin hippipoikaan, jonka kanssa poimin simpukoita ja join teetä, ja ruokakaupassa tyttöön, jolla oli Marimekon kangaskassi ja joka vei juhlimaan baariin, jossa oli avonainen katto, pallolyhtyjä ja tiiliseinälle heijastettu kuu.

Oli kaikenkattavan helppo olo ja raikas ilma. Oli toreja, kukkapaitoja ja napakka tuuli.

Pitkällä matkalla on rentouttavaa tavata ihmisiä, joiden seurassa voi relata ja olla täysin oma, hassu ja hauras itsensä.

Ystävät kotona eivät täysin käsitä elämää, jota täällä elän, kun taas täällä olevat ihmiset taas eivät täysin käsitä minua. No, onneksi en itsekään käsitä mistään sen enempää.

Viime aikoja leimaa olotila, jota kutsuisin nimellä iloisesti kuutamolla. Olen aivan pihalla kaikesta. En seuraa uutisia enkä mieti maailmaa tai itseäni. Vain olla körnötän ja annan pallon pyöriä. Sillä pallohan pyörii.

Yksi maapalloon liittyvä ajatus on ilahduttanut minua viime aikoina suuresti. Se kuuluu:

If you ever start taking things too seriously, just remember that we are talking monkeys on an organic spaceship flying through the universe.

Totta joka sana. Niin totta, että olin varma, että sitaatin takana on joku suuri ajattelija. Vonnegut? Bukowski? Kierkegaard?

No ei, vaan suurisuinen Pelkokertain-juontaja Joe Rogan. No, ajatus on tärkein. Ja hyviä ajatuksia Roganilla piisaa:

"If you haven't peed to bed, you haven't taken enough changes."

"Dudes who buy white underwear... Stop it!"

"The balance to life is kale shakes and cup cakes."

Olen löytänyt ihmisen, joka todella ymmärtää.

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

 

Mietin usein, miten onnekas olen, kun olen saanut kasvaa ja viisastua kehitysvammaisen isosiskon opissa. Siksi ajattelin jakaa samaa onnea teillekin ja listata, mitä jokaisen tulisi oppia siskoltani.

1. Armeliaisuus. Jos Emilialle sattuu kämmi, hän parahtaa: "Voi anteeksi, se oli vahinko!" Moisen edessä ei voi kuin leppyä. Ja jos kämmi sattuu jollekin toiselle, hän sanoo: "Ei se mitään. Vahinkoja sattuu - ihan jokaiselle."

2. Rehellisyys. Kun isäni kysyi, haluaisiko Emilia huoneeseensa kuvia perheestämme, vastaus kuului: "Voit laittaa ne hyllylle. Huoneeni ulkopuolelle."

3. Oman tilan otto. Kun Emilia haluaa olla yksin, hän menee huoneeseen ja sulkee oven. Jos joku menee sinne, hän sanoo: "Mene pois. Minä haluan olla rauhassa."

4. Jakaminen. Oli kyseessä sitten Emilian lempisuklaa tai upouusi paita, hän tarjoaa: "Ota sinäkin" tai "Voit lainata tätä, jos tahdot."

5. Pienet ilot. Kun on käyty shoppailemassa, leffassa ja ravintolassa, ja Emilialta kysyy, mikä oli parasta, vastaus kuuluu: "Se, kun käveltiin väärään suuntaan."

6. Laiskottelu. Jos Emilia ei halua tehdä jotakin, kuten voidella leipäänsä, hän sanoo: "Tee sinä. Sinä teet sen paremmin."

7. Rakkaista huolehtiminen. Siskoni soittaa joka ikinen ilta ja kysyy, mitä tein ja söin päivän aikana. Lopuksi hän hönkäisee: "Sisko minä rakastan sinua, olet paras siskoni. Hei hei." Saman hän tekee jokaiselle perheestämme.

8. Toiveista puhuminen. "Haluaisin kiinalaista. Voitaisiin mennä vaikka kirpparille tänään." Emilia ei jätä epäselväksi, mitä haluaa. Vaikka toiveet eivät aina toteudu, hyvin usein niin käy. Lopuksi sisko muistaa aina kiittää: "Tänään oli kiva päivä. Hihihi. Oli niin kivaa, kun käytiin Jumbossa."

9. Lepo. Jos Emiliaa väsyttää, hän ei sinnittele, vaan pistää naamalleen paidan ja alkaa nukkua. Oli sitten kotona, kylässä tai autossa. Ja jos uni ei tule hotellihuoneen sängyssä, se voi tulla vessan lattialla. Tärkeintä on, että nukkuu.

10. Rauhan arvostaminen. Kun olimme pieninä kesämökillä, meiltä sisaruksilta kysyttiin, mikä siellä on kaikkein parasta. Minä ja isoveljeni mölisimme yhteen ääneen uimisesta ja jäätelöstä, kun taas noin viisivuotias siskomme totesi tovin mietittyään: "Hiljaisuus."

Välillä mietin, että ehkä kehitysvammaisia olemmekin me, jotka teemme elämästä turhan monimutkaista, ja juuri Emilia kuomineen on ymmärtänyt, miten homma toimii.

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

Olen juuri oikeassa paikassa.

Nämä sanat olette voineet lukea täältä jo monta kertaa, mutta ette hetkeen. Uudessa-Seelannissa sellaista oloa ei ollut. Kaikkialla oli mielettömän kaunista ja tapasin kivoja ihmisiä, mutta jokin oleellinen puuttui. Eräänä yönä heräsin jälleen kerran kalvavaan ahdistukseen, ja lopulta myönsin itselleni, että ei tämä vain tunnu luonnistuvan. Yliopistoystävä oli kysynyt pari päivää aikaisemmin, koenko ehtiväni tehdä reissulla kaiken, minkä halusinkin.

No en. En kokenut.

Niinpä oli taas aika muuttaa kurssia. Aikaistin lentoja monella viikolla ja otin suunnan kohti Tasmaniaa.

Se oli  oikea päätös.

Ensi hetkestä asti on ollut hyvä olo.

Lentokentällä kärvistellyn yön ja Melbournessa kierrellyn päivän jälkeen saavuin Launcestoniin. Liftasin kaupunkiin neljän kikattavan kiinalaisen kyydissä. Satoi. Vieraassa osoitteessa odotti iso puutalo, kolme surffaria ja kasa höyryäviä burritoja. Surffilautoja oli niin parvekkeella, olohuoneessa kuin pyykkinarulla. Istuin unenpöppöröisenä pöytään ja huokasin helpotuksesta. Kaikki oli taas raiteillaan. 

Loppuilta kului mielettömän musiikin ja pelottavan syvällisten keskustelujen parissa, ja vaihtui aamumysliin rantakahvilassa, ja taas illaksi, jolloin pidettiin grillijuhlat.

Ne pitivät sisällään paljon melua ja kepposia. Hölmöhattuinen poikajoukko ampui lingolla omenia, sipuleita ja kermaviiliä naapureiden katoille, ja sai ruohotrimmerillä koko olohuoneen täyteen sipulisohjoa.

Seuraavat päivät kulutin kallioilla juoksun, torkkumisen ja taateleiden parissa. Laiva-arkkitehdeiksi opiskelevat pojat rakensivat robotteja. Iltaisin istuin valmiiseen pöytään ja katselin kainalossa jättikankaalta Aki Kaurismäkeä.

Nautin laiskottelusta täysin (chain ja punaviinin makuisin) siemauksin.

Ystävä sanoi viestissään, että hän oli miettinyt toisen ystävämme kanssa roosantuuria eli sitä, miten minulla tuntuu kuulemma menevän aina kaikki putkeen. En itse osannut vastata mitään fiksua, niin hölmöltä ja todelta kommentti tuntui, mutta onneksi halpa meditaatiokirja osasi.

Ensin se sanoi W. Somerset Maughamin sanoin:

"It is a funny thing about life, that if you refuge to accept anything but the best, you very often get it."

Ja sitten:

"Things always turn out best for those who make the best of how things turn out."

Juuri noiden kombolla elän. Pyrin täyttämään elämäni kaikkein parhaimmilla asioilla, mutta samalla myös tekemään kaikista asioista maailman parhaita.

Ainakin toistaiseksi se toimii hyvin.

Ladataan...

Pages