Ladataan...
Mangomalen

Tällaisissakin maisemissa on mahdollista olla onneton.

Minä olin.

Jo ennen matkaa tiesin, että tulen varmasti käsittelemään monia asioita. Viime kuukausiin on mahtunut ilojen lisäksi paljon huolta, surua ja univelkaa. Siksi osasin varautua, että kiireen hellittäessä ne puskevat ulos, mutta en siihen, missä muodossa: turtana uupumuksena.

Olo oli monta päivää hyvin yhdentekevä.

Katsoin turkoosia merta tuntematta mitään. Ihmiset näyttivät tylyiltä ja talot mitäänsanomattomilta. Pienetkin asiat, kuten kaupassa käynti ja kartan lukeminen, tuntuivat valtavilta ponnistuksilta. Stressasin aivan kaikkea, kuten sitä, että bussi saattaa ajaa vahingossa väärään kaupunkiin.

Miten maailmaan sokeasti luottavasta huimapäästä saattoi kuoriutua näin kontrollinhaluinen ihmismytty? Sitä mietin, kun en uskaltanut kysyä keneltäkään, miten pesukone toimii.

Koska olo oli niin vaikea, tunsin syvää halua paeta. Tuntui, että olen jumissa maailman perimmäisessä kolkassa, ja ainoa keino lievittää oloa on päästä ihan mihin tahansa muualle.

Ja niin olisin varmasti tehnytkin, jos en olisi jo viime matkalla oppinut, että se ei auta mitään.

Sielunmaisema on paljon tärkeämpi seikka kuin ympäröivät maisemat. Kun silmien takana tapahtuu kauniita asioita, tapahtuu myös niiden edessä. Jokainen, joka on ollut rakastunut marraskuussa, tietää mistä puhun. Sama pätee kääntäen: kun olo on harmaa, myös maailmasta katoavat sävyt.

Tuskainen olo ei ikinä muutu paikkaa vaihtamalla, koska ainoa, mitä oikeasti haluaa karkuun, on oma itse.

Siksi päätin pysyä Albanian rannikkokylässä niin kauan, että tyynyn.

Aamulla herätessäni sanoin itselleni: tänään olen pahalla päällä enkä tee mitään itseni piristämiseksi. Olenpahan vaan.

Vein kiukkuni pitkille kävelyretkille. Ulkoilutin ajatuksiani pitkin rantoja ja linnanraunioita. Piikkioksat repivät jalat naarmuille. Makasin apaattisena riippumatossa.

Hitaasti olo alkoi hellittää.

Niin käy aina. Samalla hetkellä, kun katsoo surkeuttaan silmiin ja antaa sen olla juuri sellainen kuin se on, se alkaa pienetä.

Jos siis koet selittämätöntä pahaa oloa, on aika rauhoittua. Ilottomuus, jatkuva murehtiminen ja oman seuran karttelu ovat siitä selviä merkkejä.

Ihan ensimmäiseksi lopeta psyykkaamasta itseäsi olemaan kiitollinen ja tyytyväinen. Jos et ole, et ole. Millään ei saa itseään helpommin pahalle päälle kuin sillä, että pakottaa itsensä olemaan iloinen.

Sano ääneen: minä olen onneton. Minä VIHAAN elämääni. Minua surettaa ja pelottaa. Ärrygghh. Anna tulla vaan!

Tunteitaan ei pidä muuttaa, niitä pitää ymmärtää.

Istu alas ja ota paperia niistämistä ja kirjoittamista varten. Vuodata pois pettymykset, pelot ja surut. Mistä tämä olo tulee? Mitä pelkään? Mikä sattuu? Tärkeintä on saada kaikki ulos.

Se ei ole helppoa, koska itsensä kohtaaminen on kovaa työtä. Mutta muista, että asioiden käsitteleminen ei ikinä aiheuta meille yhtä pahaa mieltä kuin niiden välttely.

Kun jokin kohtaamaton asia on vasta piilossa pinnan alla, se näyttää suurelta, tummalta ja hirvittävältä kuin tiikerihai.

Mutta kun sitä nappaa kiinni kainaloista, nostaa päivänvaloon ja sanoo: "ai, tällainen sinä nyt olet, ole siinä vaan", tiikerihain sijasta käsissä onkin pienen pieni murhemakrilli.

Ja kukapa nyt makrilleja pelkäisi.

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

"– Onpa se sininen, Juksu sanoi haltioissaan. Mennään vain suoraan eteenpäin ja keinutaan ja nukutaan eikä koskaan tulla minnekään.

– Sinä puhut kuin hattivatti, sanoi Fredrikson.

– Mikä? minä kysyin.

– Hattivatti, sanoi Fredrikson. Etkö ole koskaan nähnyt hattivatteja? Niillä on rauhattomuus veressä. Aina matkalla jonnekin. Kulkevat ja kulkevat sanomatta ikinä sanaakaan."

-Tove Jansson

Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

Mitä voi tehdä kreikkalaisella saarella?

Sukeltaa silmät auki, haahuilla hautausmaalla ja haistella kukkia.

On hupaisaa, että jokin maa voi näyttää aivan samalta kuin kuvissa. Vaikka tiesin, että valkoisten talojen, sinisten ovien ja turkoosin meren yhdistelmän on oltava henkeäsalpaava, en oikeasti uskonut, ennen kuin näin. Nyt uskon.

Lähdin saarelle lievittämään akuuttia merenhimoa. Sen oireita ovat levottomuus ja sitä seuraava päähänpinttymä, ettei oloon ole mitään muuta helpotusta kuin meren katseleminen, koskeminen ja haistaminen. Mieluiten kylmä juoma toisessa ja turhanpäiväinen romaani toisessa käpälässä.

Saari, jolle päädyin paikallisten suosittelemana, on kuin tehty merenimemistä varten. Niin kuin varmasti on jokainen saari näillä suunnilla. Tai no hitto, ehkä ihan jokainen maailman saari. Saarilla on aina mukavaa.

Agistri on kaunis ja hippusen karu paikka.

Oudointa on nudistiranta, jossa vanhat hipinpierut soittavat luolan viileydessä kitaraa ja paljasrintaiset naiset kelluvat meressä kuin riutta papuja. Rannalle pääsee vain pelottavan jyrkkää kalliota laskeutumalla.

Joka paikassa on telttoja. Metsissä, rannoilla ja kallionkiellekkeillä. Telttailu on kiellettyä, mutta kukaan ei piittaa. Tutustuin reissaajapoikiin, joilla on riippumatot, vuokramopot ja kolmen viikon verran loputtomia päiviä. He kuskasivat minut saaren parhaille rannoille omistajan elkein ja yllyttivät hyppäämään alas kymmenen metriä korkealta kalliolta.

En todellakaan meinannut uskaltaa.

Mutta hilluttuani kiven päällä ikuisuuden verran, otin lopulta mallia paikallisesta 15-vuotiaasta. Hän loikkasi ilmaan ja karjaisi täysillä freedom. Niin tein minäkin. Niin on tehtävä aina, kun on mahdollista olla riemuissaan joka solullaan edes parin sekunnin ajan.

Ladataan...

Pages