Ladataan...
Mangomalen

Hip hip, hurraa!

Mangomalen täytti juuri vuoden.

En olisi arvannut. Matkablogit tuntuvat usein hiipuvan ensifiilistelyn jälkeen pari kertaa kuussa pikarutistetuiksi kuulumisiksi. Mutta täällä ollaan, ja kohta selviää, ollaanko tulevaisuudessakin.

Kuten jo aiemmin puhuin, minulle on vielä epäselvää, mitä teen jatkon suhteen.

Työkseni en ehdi tällä hetkellä bloggailla, joten tuntuu vähän pöhköltä tehdä ilmaiseksi samaa hommaa, josta ennen sai palkkaa. Toisaalta tykkään tästä niin paljon, etten haluaisi lopettaa ainakaan kokonaan. Vielä on niin paljon sanottavaa reissuista ja elämästä ylipäätään.

Ja tässä vaiheessa kuvaan astutte te, armaat lukijanpökäleet.

Blogeille ei yleensä taideta antaa synttärilahjoja. Mutta miksi ihmeessä ei? Kukapa ei tykkäisi antaa ja saada lahjoja, etenkin nyt, kun lahjatoive on simppeli: kerro ajatuksesi.

Vaikka olen vuoden aikana saanut monta hyödyllistä kommentia ja tavannut monta ihastuttavaa lukijaa, kokonaiskuva on minulle aika epäselvä. Entisen blogini Minimalenin kanssa kävi niin, että palautetta alkoi tulla vasta, kun olin jo päättänyt lopettaa blogin. Luin kymmeniä kommentteja suu auki ja sadattelin, miksi en kuullut niitä jo aiemmin. Siksi yritän tällä kertaa kysyä mielipidettänne ensin ja tehdä päätöksen vasta sitten.

Siis kerro. Mikä Mangomalenissa on hyvää, mikä rasittavaa? Miksi luet tätä blogia? Haluaisitko lukea sitä jatkossa? Millaisia juttuja?

Haluan tietää, millasia tyyppejä siellä kotisohvilla ja maailmalla seikkailee, ja mitä toivoisitte blogilta. Saa kritisoida, saa toivoa yksittäisiä postauksia, saa sanoa vaikka töttöröö-dirlandaa ihan vaan merkiksi siitä, että linjoilla ollaan.

Sokerihumalainen yksivuotias jää odottamaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

"Astutteko ystävällisesti kauemmas, koska minä aion nyt vähän potkia vauhtia tähän elämään."

-Maria Semple

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mangomalen

Talo on 120 vuotta vanha.

Ennen se kuului aristokraattisille hevosystäville, sitten kommunisteille.

Nyt se kuuluu kolmikolle, joka remppasi talosta ekomajapaikan. Lähes kaikki on käsityönä tehtyä tai kierrätettyä. En edes osaa selittää, miten vahva fiilis on paikassa, jossa pienetkin jutut ovat tulleet jonkun käsistä. Puuovet, suihkulaatta, sänky selän alla. Tiedätte kyllä, jos olette käyneet sellaisessa paikassa. Sen kaiken vaivan ja rakkaude vain jotenkin aistii.

Asumukseni Budapestissä oli yksinkertaisesti täydellinen. Laitoin huoneen kotoisaksi, ostin nurkkakaupasta suitsukkeita ja tuoreita vadelmia.

Kuljailin pitkin katuja. Söin jumalaista hummusta, tainnuttavaa vuohenjuustolättyä ja keskivertoa vegaanilounasta.

Eksystelin. Löytyilin.

Kahvilassa juttusille tuli suomalaistyttö. Hän oli juuri menossa miljönäärin asuntonäyttöön katsomaan valtavaa asuntoa, jossa on kristallikruunut ja taidekokoelman palasia. Paikka irtosi naurettavan halvalla hinnalla. Sen kunniaksi menimme maljoille kuppilaan, jossa oli kiero baarimikko. Seuraavana päivänä yllytin tytön ja tämän ystävän mukaan videopläjäykseen, jossa lauloimme ja tanssimme kappaleen Mulanista.

Muutenkin oli jotenkin sellainen hyvä tunne.

Sen on pakko johtua siitä, miten hupaisasti koko Budapest alkoi. Yöjunassa kukaan ei herättänyt, joten heräsin vasta konnarin karjuntaan. En ymmärtänyt sanoja, mutta sanoma tuli selväksi: painu pihalle, juna lähtee! Ja minähän painuin, nyssäkät kainalossa ja suuna päänä. Ulkona satoi kaatamalla. Olin paljain varpain, villapaita rytyssä ja hyvin pöllämystynyt. Ei voinut muuta kuin hihittää.

Pommiin nukuttu aamu sai vastaparikseen yön, jona valvoin aamuun asti. Olin lähtenyt klubille aikeenani vain tanssia. Ja kun sanon tanssia, tarkoitan oikeastaan täyskahelia valloilleen pääsemistä. Kun tanssin, tanssin sekopäisesti. En tarvitse juotavaa, jotta pompin ja pyristelen kuin kolmivuotiaan syleilystä pakoa yrittävä hamsteri. Varsinkin, jos lavalla mouhoaa jamaikalainen räppäri.

Jossain tanssin tuoksinnassa vastaan tuli aussi, jolla oli hattu ja monta tatuointia. Päädyimme ensin puhumaan asioiden pakenemisesta, sitten pakenemaan yöhön.

Ostimme katukojusta maailman kusisinta falafelia ja istuimme kadunreunalle. Pari pusua saattoi vaihtaa omistajaa. Hetken kuluttua kohdalle pysähtyi kaksikko, joka kysyi, saavatko he soittaa meille Beatlesia. Hitto vie! Kuhertelu on aina suloista, mutta erityisesti, jos siihen liittyy Budapestin yö, kiharatukkainen poika ja piirun verran epävireinen kitaramusiikki.

Loppuyön hilluimme pitkin kaupunkia.

Sisäpihalla tuima nainen lakaisi lehtiä. Tai luutusi, jos ääntä oli uskominen. Laahava ääni kaikui pitkin mukulakiviä ja kokoon taitettuja pöytiä.

Kaupunki alkoi valostua. Ihmiset valuivat ulos raitiovaunuista ja kohti töitään tasaisina virtoina, me hekottelimme tyhjänpäiväisyyksille ja villapaitakin katosi. Onneksi löytii rantapenkki, johon kellahdin makaamaan pää sylissä, hattu silmillä. Toinen kääri tupakkaa. Jossain soi viulu.

Hetki oli niitä, kun tuntee olevansa elokuvassa. Kun kysyy, että onko tämä todella minun elämääni.

Ja saman tien vastaa itselleen, että kyllä tämä on. Tietenkin se on. 

Koska on olemassa hetkiä, jotka ovat niin kauniita, että tuntuu särkyvänsä pelkästä ajatuksesta, että ne joskus loppuvat. Mutta niiden lisäksi on myös hetkiä, jotka ovat niin vahvoja, että niiden loppumista ei edes pelkää. Joissa on täysin varma, että juuri näin kuuluu olla, juuri tässä ja nyt.

Elokuvalliset hetket eivät usein ole niitä, jotka ovat kaikkein kauneimpia ja absurdeimpia. Ne ovat niitä, kun hetken ajan kaikki on paikallaan.

Kun jokin aivan vieras synnyttää niin tutun olon. 

Niin ohimenevän kokonaisen.

Share
Ladataan...

Pages