Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Onkohan siellä enää ketään lukijaa? Ymmärrän, jos ei ole.

Huomasitte varmaan, että viime kesänä palstani hiljeni. Intoa kirjoittamiseen oli, kunnes tapahtui jotain kaiken täysin mullistavaa.

 

 

Meistä tulee vanhempia, ehkä jo reilun kuukauden päästä.

Se on taatusti suurin muutos, mitä olen koskaan kokenut. Aluksi olin niin sekaisin, etten oikein osannut enää kirjoittaa tänne mitään. Sitten alkoivat valtaisat pahoinvointi ja väsymys.

Alussa toivoin vertaistukea, anonyymina. Niinpä perustin vauvablogin, jonne bloggailuni on siirtynyt. Enää se ei tosin ole niin anonyymi, eikä sen tarvitsekaan olla.

En tiedä, mitä tälle palstalle tapahtuu. Jätän sen toistaiseksi tänne, koska tunnuksillani on kätevää seurata Lilyn blogeja.

Minun ajatuksiani voi lukea Vauvanukkeleikistä. Ehkä joskus palaan tänne kirjoittelemaan.

Voikaa siis hyvin! Minua raskaus on kohdellut varsin lempeästi pahoinvoivan ja väsyneen alun jälkeen.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

13.10.2013... epäonnistumisen päivä... Heeetkinen, palstani syntymäpäivä!

Ajatus palstani 2-vuotispäivästä iski tajuntaan vasta illalla. Onneksi se ehti iskeä oikean vuorokauden puolella.

Epäonnistumisen päivä on hyvä syntymäpäivä blogille. En pidä epäonnistumista varsinaisesti mitenkään tavoiteltavana, mutta mielestäni epäonnistumista pelätään liikaa. Tärkeintä on yrittää ilman pelkoa siitä, ettei kaikki menekään hyvin. Aivan taatusti aina ei menekään. Jos ei yritä, ei voi onnistua.

Yrittämisestä ja epäonnistumisesta on blogin vuosipäivänä hyvä lainata aiempia kirjoituksiani, joissa on hyviä ajatuksia Mikael Pentikäiseltä, Mika Waltarilta, joltain tuntemattomaksi jäävältä kasvatustieteen professorilta ja, noh, minulta myös:

 

""Tar­tu si­nä mou­ka­riin ja tao omaa ai­kaa­si kuin heh­ku­vaa rau­taa. Älä pel­kää suu­ria ai­hei­ta, sil­lä ih­mi­nen kas­vaa työn­sä mu­ka­na. Ole roh­kea. Si­nul­la täy­tyy ol­la us­kal­lus­ta myös epäon­nis­tua. – – En­nen kaik­kea, älä ma­sen­nu, älä kat­ke­roi­du, älä kos­kaan vi­haa ih­mis­tä."

- Mika Waltari

- - Ihminen kasvaa työnsä mukana. Kehittyminen tapahtuu aina epämukavuusalueella. Se tapahtuu siellä, minne ei ehkä ensin uskaltaisi mennä - mutta samalla siellä, jossa käymistä arvostaa myöhemmin."

Mansi- ja mustikat 19.11.2012: Ole rohkea, uskalla epäonnistua, älä katkeroidu

"Olen äärirealisti, joka pelkää toisinaan lähes hysteerisesti epäonnistumista. Iän karttuessa pahin perfektionismi on alkanut kadota, mutta tunnen edelleen sietämätöntä onnistumisen pakkoa. Jätän tekemättä asioita, joiden en usko sujuvan hyvin. - -

Ei riskinotto tarkoita välttämättä kaiken myymistä ja Bahamasaarille muuttamista. Minulle se voisi olla vaikka englanninkieliseen keskustelupiirin meneminen. En ehkä en ehkä tajua siellä mitään ja kuulosta intialaissuomalaiselta, mutta hei, olenpa sentään yrittänyt. - -

Olin muutama kuukausi takaperin kasvatusalan seminaarissa, jossa eräs professori kritikoi Suomen peruskoulua epäonnistumisten sallimattomuudesta. Hänen mukaansa koulussa pitäisi olla vapaus epäonnistua ilman leimaamista. - -

Eikä maailma lopu epäonnistumiseen. Olen saanut huonoja ja järkyttävän huonoja arvosanoja, mutta sitten on pitänyt yrittään enemmän seuraavalla kerralla. Joskus pelkään jonkun leimaavan minut jonkin epäonnistumisen takia. Jos joku joku jää muistelemaan minun epäonnistuneita hetkiäni, ei hänen oma elämänsä liene kovin, noh, onnistunut."

Mansi- ja mustikat 13.10.2011: Kuollaan me kuitenkin

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Syrjäytynyt, pummi, loinen, yhteiskunnan elätti, vapaamatkustaja, sossun ruokittava.

Arkisen aherruksen ulkopuolella olevalla on monta nimeä. Jokaisella tuntuu olevan heistä mielipide. Se ei ole kovin mairitteleva.

Ymmärrän sen enkä itsekään pidä loisimista järkevänä. Minusta jokaisen velvollisuus on osallistua yhteiskunnan rakentamiseen, vointinsa rajoissa toki.

Silti mielestäni keskustelu syrjäytyneistä on joskus kammottavaa. Se on niin mustavalkoista ja tuomitsevaa. Ei nähdä itseä ehkä heikommalta vaikuttavan yksilön taustaa. Tuomitaan pummiminen ja samalla korostetaan, kuinka itse on sentään tehnyt töitä 12-vuotiaasta alkaen eikä ole ollut päivääkään työttömänä.

Suomessa elää työttä, nähtävästi. En tiedä, miten yltäkylläistä ja tyydyttävää sellainen elämä olisi. Epäilen, ettei se ehkä ole kumpaakaan.

Tiedän olevani suunnattoman etuoikeutettu. Minun olisi helppo tuomita alkoholistikodissa kasvanut elämäntapatyötön, mutta pyrin miettimään lähtökohtiemme erilaisuutta. Minua on aina kannustettu. Vanhemmat ja muut aikuiset ovat aina uskoneet minuun. Minulla ei ole diagnosoitu keskittymishäiriötä tai oppimisvaikeuksia. Uskon, että minut olisi viety lääkäriin, jos olisi ollut syytä epäillä.

Kuinka monella syrjäytyneellä on ollut näin? Kuinka monta on kannustettu kotona? Kuinka monella on aivokemia tasapainossa?

Varmasti osa pummii pummimisen ilosta. On silti syytä muistaa, että toiset ponnistavat huomattavasti matalammalta.

Toisten tuomitseminen on helppoa, mutta mitä jos tukisit ja kannustaisit sivuun joutunutta? Se voisit olla sinä, kuten Arno Kotro ansiokkaasti muistutti.

P.S. Pahoittelen hiljaiseloani. Lupaan, että minulla on ollut hyvä syy. Siitä ehkä lisää tuonnempana.

kuva

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Eletään 14-vuotiaan naisenalun suurten tunteiden aikaa, huhtikuuta 2003. Olen kahdeksannella luokalla yläkoulussa, jossa todennäköisesti on hometta. Koulu ei oikein kiinnosta. En tahtoisi lukea tai ajatella tulevaisuutta.

Minulle on aina sanottu, että kannattaisi mennä lukioon - nyt päätän alkaa kapinoida. Harkitsen vakavasti lähihoitajakouluun hakeutumista. Sieltä saisi oikean ammatin. Aikaa ei kuluisi miettiessä, mitä isona tahtoo tehdä.

Yläkoulun kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevassa lukiossa jatkaminen tuntuu kaamealta ajatukselta. Ajattelin oikeasti, että minusta olisi hoivaamaan vanhuksia.

Vähänpä tiesin. Sinne huipputylsältä vaikuttavaan lukioonhan minä vuoden päästä hain ja pääsin. Onneksi.

Kahdeksas luokka on jäänyt mieleen aikana, jolloin en oikein saanut otetta mistään. Koulu ei kiinnostanut, ja arvosanat laskivat. Pidin koulussa englannista ja äidinkielestä. Muita oppiaineita suorastaan inhosin.

Paino nousi. Se kohosi varmaan siksi, että söin edelleen kuin kasvuikäinen. Pituuskasvuni oli kuitenkin jo pysähtynyt tasan 160,00 senttimetriin.

Kavereiden kanssa oleskelu kiinnosti. Käymme usein kaupungilla katselemassa meikkejä ja kaakaolla S-ryhmän Coffee Housessa. Koulussa minulla on tiivihkö kaveriporukka, mutta vapaa-aikaa vietän pääsääntöisesti toisten kavereiden kanssa.

Olen puoliaktiivinen seurakuntanuori. Pidän ystäväni kanssa lapsille pyhäkoulua. Opimme varmaan enemmän kuin lapset. Emme opi niinkään kristinuskosta, vaan enemmän esiintymisestä, organisoinnista ja vastuunkantamisesta.

Elämäni ensimmäistä kertaa teen huhtikuussa 2003 työtä, josta maksetaan. Käyn vahtimassa äidin työkavereiden lapsia silloin tällöin. Se on hauskaa ja mikä parasta, siitä saa omaa rahaa. Ajattelen, että lastenvahtiminen on hyvä meriitti, jos haen lähihoitajakouluun.

Alkoholi kuuluu monen ikätoverin perjantai-iltoihin, ainakin, jos heidän puheitaan on uskominen. Minua prosenttijuomat eivät kiinnosta. En koe minkäänlaista painetta käyttää niitä. Kaverinikaan eivät ole kiinnostuneita. Siideri ei oikein sovi seurakuntanuoren imagoon.

Moni ikätoveri seurustelee jo. Minä olen vähän ihastunut erääseen basistipoikaan, mutta en ole täysin varma tunteistani. Kaverinikaan eivät vielä ole kimpassa kenenkään kanssa.

* * * * * * * * *

Mielipiteet voivat muuttua puolessa vuodessa hyvin paljon, mutta sitä en tiedä vielä huhtikuussa 2003. Loppuvuodesta 2003 olen jotenkin seestynyt. Olen tajunnut, ettei minusta ihan oikeasti olisi lähihoitajaksi. Tahdon lukioon ja sitten yliopistoon. En koe enää sopivani seurakuntanuoriin ja alan kyseenalaistaa koko uskoa. Painokin on laskenut.

Jokainen on välillä vähän hukassa, mutta sallittakoon se. Elämään mahtuu muutama harharetki.

Millainen olin, mitä ajattelin -haasteessa tulossa vielä maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Täällä kurkistettiin minun elokuuhuni 1999.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Odotin elokuussa 1999 kahden kuukauden päästä koittavia 11-vuotissyntymäpäiviäni. Ikänä 11 tuntui paremmalta kuin kymmenen; oltaisiinhan silloin jo oltu hetken kaksinumeroisia.

Näin ainakin muistelen, kun mietin vastauksia Puutalobabyn Kristaliinan Millainen olit, mitä ajattelit -haasteeseen. Ensin luulin, etten muista kovin paljon ajalta, jolloin olen ollut vielä ala-astelainen. Seuraavat osat ovat varmasti helpompia, mutta oikeastaan muistan yllättävän paljon.

Aloitin viidennen luokan vanhalla tutulla ala-asteella 20. vuosituhannen viimeisenä syksynä. Kahden vuoden päästä koittava siirtyminen yläasteelle jännitti. Toisaalta odotin sitä, sillä silloin luokat menisivät sekaisin. Ehkä tutustuisin uusiin ihmisiin.

Elokuussa kuitenkin vielä jännitti uusi opettaja. Entinen opettaja oli edellisenä keväänä jäänyt eläkkeelle, ja minulla oli häntä vähän ikävä. Turhaan silti jännitin, sillä uusi opettaja oli oikein herttainen ja mukava. Pidin hänestä ja yleensäkin koulunkäynnistä.

Uusi oppiaine, historia, miellytti minua erityisesti. Luin historian oppikirjan läpi ennen ensimmäistä tuntia. En malttanut odottaa, että pääsisimme tutustumaan jäämies Ötziin, spartalaisiin ja kivikauteen. Haaveammattini oli kirjalija, ja äitini sanoi, että kirjailijan pitäisi tietää paljon historiasta. Se motivoi minua huimasti.

Toinen uusi oppiaine oli englanti. Tavallisestihan se aloitetaan jo kolmannella, mutta me olimme aloittaneet silloin venäjän. Odotin englantiakin innolla. Osasin jo jonkin verran - My name is, What is your name, a girl, a boy, a sister, a dog, a cat...

Jokut luokallamme meikkasivat jo, mutta minä en ollut kiinnostunut sellaisesta. Päässäni oli lyhyt polkka ja oma tummanruskea väri. Pukeuduin aika rennosti, useimmiten kai huppareihin. Kaupungissamme ei tainnut olla muita nuorten suosimia vaatekauppoja kuin Seppälä ja Lindex. Kukaan ei vielä tainnut aavistaa, että kymmenen vuoden päästä kaupungista saisi luksusmerkkejäkin, kiitos turistien.

Rinnakkaisluokalle oli tullut uusi poika, joka oli aika söpö. Yllättäen hän alkoi seurustella - viidesluokkalaisen vakavuudella - luokkani suosituimman tai ainakin äänekkäimmän tytön kanssa. Olin vähän kateellinen. Ihastus sammui, kun söpö poika sylki päälleni koulumatkalla.

Paras ystäväni koulussa oli lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen edelleen hyvissä väleissä. Viidesluokkalaisen bestikset ovat kuitenkin vaihtuvaisia, joten minua vähän kauhistutti, menettäisinkö kaverini.

Vapaa-ajalla harrastin kuvataidekoulua ja seurakunnan varhaisnuorten kerhoa. Olin aika ujo lapsi, joten viimeksi mainittu jännitti aika tavalla. Alkukankeuden jälkeen aloin viihtyä kerhossa. Sain sieltä kavereita, joista jotkut ovat elämässäni yhä vuonna 2013.

Kaiken kaikkiaan elokuu 1999 tuntui vuosituhannen ja ihan vähän lapsuudenkin lopulta. Silti elämä oli sopivan huoletonta: ala-asteen viimeiset vuodet olivat alkaneet, alkusyksy oli lämmin ja elämä kaikin puolin ihan kohdillaan.

Vielä tulossa: huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Mietin kuntosalilla painoja nostellessani, kuinka paljon ruumis kestääkään. Se palautuu synnytyksestä, aivohalvauksesta, vesirokosta ja aknesta. Se ei aina muutu täysin ennalleen, mutta se palautuu.

Se kestää, venyy tai taipuu.

En tahdo huolehtia etukäteen vanhenemista tai sitä, saisinko raskausarpia. Ei varhainen rupsahtaminen ole mitenkään tavoiteltavaa, mutta jos niin käy, sitten käy niin. Onneksi elämäntavoilla voi vaikuttaa tiettyyn rajaan asti.

Vanheneminen on väistämätöntä, ja elämä piirtää ruumiiseen jälkensä. Rypyt, arvet ja kaikki elämän merkit ovat arvokkaita. Ne kertovat onnesta ja onnettomuudesta, siitä, että jäljistä huolimatta elämä on jatkunut.

Turhan huolehtimisen sijaan tahdon olla utelias. Aika näyttää, millaisia harakanvarpaita silmäkulmiini tulee tai alkavatko yläluomeni roikkua. On mielenkiintoista nähdä, säilynkö yhtä rypyttömänä kuin isoäitini. Hän on 85-vuotias, mutta hänen otsansa on lähes täysin sileä.

Jokainen keho on arvokas, olipa se ihanteiden mukainen tai ei. Se on ainutlaatuinen. Kenelläkään toisella ei ole samanlaista.

Tekisi mieli sanoa, että huolehdi kehostasi niin hyvin kuin voit. Se ei välttämättä tarkoita salirääkkiä ja nälkäkuuria. Se voi tarkoittaa sitä, että ole sille lempeä. Kuuntele kehoasi ja puhu siitä kauniisti. Ruumiisi varmasti kertoo sinulle, mistä sille tulee hyvä olo.

Äläkä murehdi suotta, sillä me kaikki vanhenemme, kukin ajallamme.

kuva kuva

 

Share
Ladataan...

Pages