Ehkäisypillerin on usein sanottu vapauttaneen naiset. Pieni pilleri on antanut vapauden harrastaa seksiä milloin vain ilman pelkoa raskaudesta ja päättää kuukautisten ajankohdasta. Sen sanotaan ehkäisevän tiettyjä syöpiäkin.

Joka neljännen suomalaisen hedelmällisessä iässä olevan naisen sanotaan käyttävän hormonaalista ehkäisyä. Kokemukseni mukaan pillerireseptejä kirjoitetaan nuorillekin kummempia miettimättä.

Indiedaysilla ja lääkeyhtiö Bayerilla on Stop kuukautisille -kampanja. Kampanjassa etsitään nimeä uuden ajan kuukautisille, jotka eivät tule joka kuukausi.

Kampanjassa muistutetaan, ettei kuukautisista tarvitse kärsiä joka kuukausi. Siinä muistutetaan myös, ettei nainen tarvitse vuotoa mihinkään. Ei ehkä tarvitsekaan. En voi silti olla miettimättä, ovatko keinotekoiset hormonit parempi vaihtoehto kuin luonnollinen kuukautiskierto.

En väitä, etteikö e-pillereillä olisi paljon hyviä puolia. Olen itsekin kokenut niiden edut, kuten kuukausittaisen kramppien vähenemisen.

Olen kokenut myös huonot puolet, jotka lopulta mielessäni ohittivat hyvät. En pitänyt enää mielekkäänä käyttää tuotteita, joista tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olin jatkuvasti vihainen, surullinen, stressaantunut ja väsynyt. Kaikki oli huonosti. Reisiin kertyi selluliittia. Pelkäsin veritulppaa.

Oireisiin saattoi olla muitakin syitä kuin päivittäinen hormoninappi. Maailma alkoi kuitenkin näyttää kummasti paremmalta paikalta, kun luovuin keinotekoisista hormoneista.

Hormonaalinen ehkäisy toki säästää toivomattomilta raskauksilta niin teinejä kuin vanhempiakin ihmisiä. On helpompaa iskeä yläasteikäiselle käteen resepti kuin kertoa vastuullisesta seksikäyttäytymisestä.

En ymmärrä, miksi e-pillereitä pidetään ratkaisuna suunnilleen kaikkiin kuukautisongelmiin. Särkylääkkeet ja erilaiset suojat, kuten kuukuppi, voivat helpottaa kerran kuussa.

Toivoisin, että ehkäisyä ja terveyttään pohtiva nuori nähtäisiin kokonaisuutena. Nyt tuntuu, että pilleriresepti kirjoitetaan suurempia miettimättä. Mielestäni voisi silti miettiä, tarvitseeko esimerkiksi etäsuhteessa elävä pilleriehkäisyä. Ehkä jokin muukin keino voisi toimia.

Käyttäkää pillereitä toki, jos tahdotte. Eivät ne varmasti niin pahoja ole. Kaikille ne eivät silti sovi.

Ainiin, itse en muuten koskaan saanut siirrettyä kuukautisia e-pillereillä. Kun yritin siirtää, valuin, no, tuplasti sen ajan, mitä menkat muuten olisivat kestäneet.

Joskus hieman nuorempana paniikki alkoi iskeä jo maaliskuussa. Kohta olisi vappu! Mitä silloin tekisi? Missä ja kenen kanssa olisi?

Vappu ei ollut pelkkää hauskanpitoa ja yhdessäoloa. Se oli jotain enemmän, melkein tapa rakentaa identiteettiä. Yhdessä naurettiin niille, joiden vappu kuulosti tylsältä. Niillä ei siis ollut mitään elämää.

Jossain vaiheessa vappuna piti olla opiskelijahaalarit ja valkoinen lakki. Etukäteen tarkkaan mietityllä porukalla mentiin seuraamaan lakitusta. Siellä vilkuiltiin kanssajuhlijoita ja mietittiin haalareiden väreistä, mitä kukakin opiskelee.

Nyt kuulostaan varmaan ikivanhalta, mutta minulle vappu ei enää ole mitenkään erikoinen päivä. On kiva syödä munkkeja ja simaa, ehkä ripustaa serpentiiniäkin kaulaan, jos siltä tuntuu.

Parasta on silti, ettei vappua tarvitse suunnitella viikkokaupalla. Ei tarvitse pettyä, jos huhtikuun viimeinen päivä ei olekaan kaikkien aikojen paras ja mahtava. Ei tarvitse miettiä kuukausia etukäteen, mitä tekisi ja onko se tarpeeksi katu-uskottavaa.

Sen sijaan voi nauttia elämästä aivan omalla tavallaan. Tänään se on lenkki, leffa, hyvää ruokaa ja seuraa.

Hauskaa vappua kaikille, missä sitä sitten vietättekään!

kuva

Joillakuilla tuntemillani parikymppisillä naisilla on jo vuosia ollut huoli naimisiinmenosta. Kun en oo vieläkään päässyt naimisiin. Mun mummo oli tässä iässä jo leski ja viiden lapsen äiti.

Ei tietenkään ole väärin toivoa rakkautta elämäänsä. Ei ole väärin edes toivoa prinsessahäitä.

En silti tajua hirveää huolta naimisiin pääsemisestä. Nyt eletään 2010-lukua,  jolloin nainen selviää elämästään taloudellisesti ilman kumpaakaan sukupuoleen kuuluvaa kumppania. Sitäpaitsi harva on oikeasti viettää elämänsä ypöyksin.

Voisiko huolen ja hädän sijaan iloita siitä, että jotain mahtavaa on todennäköisesti vielä tulossa? Elämä on hauskempaa, kun voi odottaa jotain.

kuva

Nyt yliopistolla on alettua puhua jostain, mistä ei mainittu mitään vielä viisi vuotta sitten: akateemisesta yrittäjyydestä. Sitä esitellään lehdissä. Työelämäneuvojat muistuttavat sen olevan vaihtoehto. Helsingin yliopistolla on uusi yrittäjyystila.

Toki yrittäjyydestä on yliopistolla jauhettu ehkä vuosisatoja, mutta meille huministishenkisille hörhöiksi luokiteltaville siitä ei ole juuri puhuttu. Nyt minäkin olen kurssilla, jossa tutustutaan yrittäjyyteen. Kurssin jälkeen osaan ehkä sanoa, olisiko minusta yrittäjäksi.

Siinäpä kysymys onkin. En ole yrittäjäperheestä, en edes -suvusta. Ainoa kosketukseni yrittäjyyteen taitaa olla lapsuudenystäväni, jonka yrittäjäisä sai pahan burn outin. Se oli sen firman loppu.

Olen alkanut pitää yrittäjyyttä mahdollisena uravaihtoehtona. En pidä sitä ainoana vaihtoehtona enkä välttämättä edes tämän vuoden aikana toteuttavana vaihtoehtona. Mistäs sitä tosin tietää.

Mietin paljon, olisiko minusta oikeasti yrittäjäksi. En osaa sanoa, kestäisinkö kaikkea epävarmuutta. En ole varma, jaksaisinko tehdä niin paljon töitä tai saisinko edes niin paljon töitä. Osaisinko minä edes myydä osaamistani? Haluaisiko kukaan ostaa minun osaamistani?

Toisaalta, myynhän minä nytkin kykyjäni freelance-verokortilla. Vielä tuntuu epäselvältä, mitä oma toiminimi toisi.

Yrittäjyysideaa puoltaa ainakin se, ettei osaamistani, kokemustani, kiinnostustani saati koulutustani vastaavia töitä ole liiaksi tarjolla palkkasuhteisina. Edellä mainittujen ulkopuolella tosin on kaikki liiketoimintaan liittyvä. En usko, että se on kaikesta mystisyydestään huolimatta mitään käsityskykyni ylittävää.

Ehkä minun pitää edes kokeilla. Onneksi tukea vaikuttaa olevan tarjolla.

kuva

Joka viides lapsi jää yksin, kerrottiin Helsingin Sanomissa perjantaina. "Pahinta on seistä välitunnilla yksin, kun ei kelpaa kenellekään kaveriksi", eräs lapsi kuvasi artikkelissa.

Muistan ala-asteelta oppimisen iloa ja kavereita, mutta myös yksinäisyys on piirtynyt mieleeni. Se alkoi sillä, kun menetin bestikseni toiselle tytölle. Sitten meni seuraava bestis, ja sitten seuraava, ja sitten taisin jo olla ypöyksin.

Seisoin välitunnit sadekatoksessa vailla seuraa ja seurasin muiden hauskanpitoa. Joskus kuulin, kun minusta puhuttiin pahaa.

Kuten tiedetään, tytöt voivat olla hyvin julmia toisillaan. En itsekään aina ollut mikään pyhimys. Minäkin jätin joskus entisen parhaan kaverin yksin.

Parhaan ystävän puute ei välttämättä vielä yksistään traumatisoi. Totaalinen yksinäisyys koulussa on silti aidosti ikävää. On aika rankkaa, kun ei ole bestistä, kavereita tai minkäänlaista viiteryhmää.

Vihasin bestispelejä jo lapsena. En ymmärtänyt yhden ainoan kaverin merkitystä. En tajunnut, miksi muut kaverit pitää unohtaa, jos on jonkun toisen kaveri. Uskoin jo silloin monipuolisuuden olevan valttia.

Kaveripeli opetti sietämään pettymyksiä ihmissuhteissa. Siinä joutui huomaamaan, ettei ystävyys ole ikuista. Vähemmästäkin kyynistyy. Silti siitä oppi elämää. Tuskin kukaan selviää ihmissuhteissa ilman pettymyksiä.

Onneksi tuli uusia kouluja, harrastuksia ja töitä. Sain ystäviä, kavereita ja tuttuja. Huomasin, että olen ihan kiva ja sosiaalinen, huumorintajuinenkin.

HS:n jutussa muistutettiin, ettei koulu ole ainoa paikka löytää kavereita. Koulussa yksinäisellä voi olla laaja kaveripiiri harrastuksesta, naapurista tai vaikka sukulaisista.

Uskon selvinneeni hyvin siksi, että minulla oli muulta kavereita. Minulla oli harrastuskavereita, perhetuttuja ja serkkuja. Monen kanssa ystävyys on jatkunut aikuisikään saakka. Se ei silti poista sitä, että yksinäiset välitunnit tuntuivat aikoinaan hirveän pahalta.

Toisaalta ne opettivat selviämään yksin, olemaan vahva ja kulkemaan rohkeasti omia teitä. Olen onnellinen, että olen saanut monia korjaavia kokemuksia.

Kaikille ei käy niin hyvin. Kaikki eivät välttämättä koskaan edes uskalla hankkia korjaavia kokemuksia, koska lapsuudessa koettu torjunta on nujertanut. HS:n jutussa korostetaan yksinäisyyden haittavaikutuksia. Lapsena omaksuttu käsitys omasta sosiaalisesta asemasta seuraa helposti aikuisuuteen.

Olen miettinyt, miksi tytöille yksi paras kaveri on niin tärkeä. Pärjätäkseen työelämässä pitäisi kuitenkin olla laajasti verkostoitunut. Aikuisena ei enää riitä, että on yksi bestis. Ehkä lapsille olisi hyvä opettaa jo hiekkalaatikoilta alkaen, että erilaiset kaverit ovat rikkaus. 

Oli rankka viikko, joten palkitsen itseni sipsipussilla. Tentti meni hyvin, joten voisin ottaa muutaman lasin viiniä. Tein huippurankan treenin, joten olen oikeutettu syömään berliininmunkin.

Palkitsen itseäni ruualla. En ainoastaan palkitse, vaan lohdutan, viihdytän ja hellin. En tahtoisi sanoa tätä, mutta onhan se myönnettävä: olen kuin mikäkin syöttöporsas. Ota, porsas, herkku, niin jaksat.

En ole ylipainoinen enkä varsinaisesti riippuvainen ruuasta. Osaan pitää jääkaapin oven kiinni ja karkit kaupassa, jos haluan. En silti ole täysin vakuuttunut, onko tapani palkita itseni syömällä kovin järkevä tulevaisuutta ajatellen. Aineenvaihduntani ei ainakaan nopeudu iän myötä eivätkä palkitsemisen ja lohdutuksen aiheet vähene.

Siinä missä itsensä palkitseminen syömällä kuvottaa, myös ruuan tuputtaminen ja kaikki syö niin paljon kuin haluat -buffetit ovat alkaneet ällöttää minua.

Ota nyt vielä yksi pulla, ota ota -kehotus ärsyttää. Tuputtamisella ei taatusti tarkoiteta mitään pahaa, mutta liian monesta pullasta tulee taatusti huono olo. Hauskuutta kestää korkeintaan kolme minuuttia, sen ajan, kun tunkee venhänisua kiduksiinsa. Sitten on sokerihumala, turvotus ja heikko olo.

Buffeteissa syöminen on kivaa, kuinkas muutenkaan. Jos ruokailua seuraa kahden tunnin pahoinvointi ja nuokkuminen, ei se varmaan ollut koko rahan arvoista.

Kohtuus tuntuu joskus olevan hukassa. On ihan ok kieltäytyä, jos ei tahdo syödä seitsemää jäätelöä. Meillä on liikaa ruokaa, liian helposti saatavilla. Kukaan tarvitse niin paljon mässytettävää.

Minun pitäisi keksiä jotain muuta, millä palkitsen itseni. Aina ei tarvitse vetää ruokaövereitä, kun jokin menee hyvin. Toisinaan voi tehdä niin, mutta ei joka kerta.

Voisin palkita itseni ostamalla kauan haluamani vaatteen, lukemalla kirjan, olemalla rauhassa netissä tai menemällä kävelylle. Voisin nähdä kavereita, kirjoitella tai käydä uimassa. Vaihtoehtoja olisi paljonkin.

Miten sinä palkitset itsesi?

kuva