Ihminen on sosiaalinen olento.

Olen tämän syksyn aikana huomannut itsessäni aivan uuden kaipuun kohteen. Olen alkanut kaivata yhteisöä, johon kuuluisin.

En ole vielä n:nnen vuoden opiskelija, mutta en fuksikaan. Yliopistourani alussa opiskelijayhteisöihin hakeutuminen vain jotenkin jäi. Kävin syyslukukauden yhdessä, mutta en halunnut jatkaa kyseisessä paikassa. Kyseinen yhteisö aiheutti elämääni liikaa draamaa (huoh...) eikä muutenkaan inspiroinut pidemmän päälle. Ehkä olisin kotiutunut sinne, mutta ehkä en.

Yhteisöjen puute ei ole kamalasti vaivannut opiskeluaikana. Minulla on ollut poikakaveri ja muita kavereita, joilta on saanut seuraa. Olen myös viihtynyt hyvin omassa seurassani. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut miettiä, miten hauskaa olisi kuulua johonkin yhteisöön. Voisi olla osa jotain, suunnitella yhteistä tekemistä, oppia ehkä työelämänkin kannalta hyödyllisiä taitoja ja mahdollisesti jopa vaikuttaa johonkin.

Yhteisön etsimisessä mietityttää myös nykyajan muotisana, verkostoituminen. Toisinaan annetaan ymmärtää, ettei opiskelijasta tule koskaan mitään ilman mystisiä verkostoja. Väitteessä taitaa ikävä kyllä olla ainakin jonkin verran perää.

Kävin tänään erään opiskelijajärjestön kokouksessa. Läsnäoloni ei tuntunut kiinnostavan ketään, eikä kukaan jutellut kanssani oma-aloitteisesti. Ehkä he olivat kiireisiä, ujoja tai heitä ei vain kiinnostanut. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani olisin vajonnut maan alle ja viettänyt loppuillan itkien. Nyt en jaksa masentua. Yritän ehkä uudelleen samaan paikkaan. Siitä voi tulla jotain tai sitten ei. Joku fiksu olisi toki ollut kuulolla jo alkusyksystä ja mennyt esimerkiksi kuukausi sitten olleeseen uusien iltaan. Täytyy taas todeta, että myöhäisherännellä on vaikeaa.