Vanhuus on haurasta

On välillä hämmentävää käydä kotiseudulla, josta lähdin pois ylioppilaskevään jälkeen. Olen muuttunut paljon sitten sen hetken, kun painoin valkoisen lakin päähäni. Aika ei ole pysähtynyt kotonakaan. Ehkä kaikkein konkreettisimmin ajan kuluminen näkyy isovanhemmissani.

Mummo kysyy aina tavatessamme, kuka minä olen. Kun kerron, hän kysyy uudestaan kahden minuutin kuluttua. Alzhaimer ei ole läheisille armollinen. Toinen mummo elää hoitajien mukaan vanhuuden viimeisimpiä vaiheita. Hän en oikeastaan tajua mitään. Elämä on nukkumista ja välillä hieman syömistä; ruumis on kuihtunut ja voimaton.

Isoisiä minulla ei enää ole. Lähes päivälleen kaksi vuotta sitten laskimme heistä viimeisen hautausmaan multaan. Toisen laskimme sinne viisitoista vuotta sitten, aivan liian aikaisin. Toisaalta on lohdullista, ettemme joutuneet katsomaan hänen hiljaista hiipumistaan.

Minulle isovanhemmat ovat aina olleet vanhoja. Silti heidän muuttumisensa höperöiksi ja sairaiksi oli minulle yllätys, mikä on aika naiivia. Miksi ajattelin juuri minun isovanhempieni olevan turvassa muistisairauksilta ja sydäninfarkteilta? Oli aika lapsellista olettaa heidän elämänsä jatkuvan ikuisesti samanlaisena. Eivät he ole aina harmaahapsisia, hyväkuntoisia eläkeläisiä. Heistä on tullut vaippoja käyttäviä sänkypotilaita, jotka eivät selviä itsenäisestä elämästä.

Mummojen ja pappojen vanheneminen saa miettimään myös omien vanhempien vanhenemista. He eivät ole ikuisesti keski-ikäisiä, vaan heistäkin saattaa joskus tulla kotihoidon asiakkaita. Ajatus elämän rajallisuudesta tuntuu joskus ahdistavalta. Sukupolvien ketju etenee, ja minun on ehkä jonain päivänä aika huolehtia ketjun vanhemmista ja heikoimmista lenkeistä.

On myös kiistämätön tosiasia, etten minäkään ole ikuisesti nuori ja terve. Kaikki loppuu ajallaan. Joskus on aika luopua, mutta sitä ennen täytyy nauttia kaikesta.