Sä et oo kovin naisellinen, kun et meikkaa etkä käytä hameita, kaverini kommentoi minulle, kun olimme 13-vuotiaita. Hän oli osin oikeassa. Inhosin naiseutta, omaa ja muiden. Naiseus tuntui heikkoudelta, kanamaiselta, typerältä, alisteiseltakin.

Vihasin naisten terveyssidekätköjä, katkeavia kaaritukia, avuttomuutta, kimeää ääntä ja mieheen turvautumista. Inhosin hitaasti kehittyviä kohoumia paitani alla, pyöristyvää takapuoltani ja lantioni kaarta. Itkin, kun joku vanha sukulainen sanoi minun olevan sellainen uhkea.

En minä mieskään halunnut olla. Sukupuolineutraali olisi kelvannut. Olisin halunnut olla älyllinen olento sukupuolettomassa ruumissa.

Onneksi olen sittemmin oppinut iloitsemaan naiseudestani. Nyt olen jo monena naistenpäivänä ollut onnellinen sukupuolestani. On hyvä olla nainen. En ole hösäävä, hössöttävä enkä välttämättä kovin avutonkaan. En pidä kynsilakoista, hajuvesistä tai hepenistä.

Toisaalta pidän leipomisesta, kauniista vaatteista ja huulipunista. Osaan pyytää apua, jos tarvitsen. Minun ei ole pakko selvitä yksin, mutta haluan aina yrittää. Poiketen 13-vuotiaasta minästäni meikkaan hillitysti ja pukeudun toisinaan hameisiin ja mekkoihin. Teen niin, koska voin ja haluan. En tee niin siksi, että minun pitäisi.

Olen nainen, jossa on naisellisia ja vähemmän naisellisia piirteitä. Niin on varmasti meissä kaikissa.

En tiedä, mikä auttoi minua hyväksymään sukupuoleni piirteet. Luulen, että vastaus on yksinkertaisesti aika ja kasvaminen. Tutustuin itseeni ja toisiin ja huomasin, ettei naiseuden tarvitse olla synonyymi heikkoudelle ja huumorintajuttomuudelle.

Naisena olemiseen ei ole yhtä ainoaa tapaa. On monta tapaa ja kaikki ovat yhtä arvokkaita. Toivon, että jokainen voisi olla onnellinen naiseudestaan.

Hyvää naistenpäivää 2013!

kuva

En ole koskaan ollut yksin ulkomailla. Joskus ajatus yksin lomailusta tuntui suorastaan absurdilta. Miksi lähteä vailla seuraa tuhansien kilometrien päähän, kun omasta seurastaan saisi nauttia kotikonnuillakin?

Ehkä juuri siksi yksin lomailu on alkanut kiehtoa.

Millaista olisikaan matkustaa aivan yksin, olla yksin vastuussa kaikesta? Mitä kun mukana ei olisi ketään luottokorttina, puhelimena, lompakkona tai sanakirjana?

Yksin saisi tehdä sitä, mitä haluaa. Saisi mennä sinne, minne tahtoo. Ei tarvitsisi välittää toisten vessahädöistä, verensokerin laskuista tai päiväunista. Jos tahtoisi istua koko päivän puistossa, saisi tehdä niin.

Enkä minä varmasti olisi yksin. Muitakin olisi matkalla, lähtemässä tai jäämässä.

Ehkä minun pitää kokeilla, koska minä voin lähteä yksin matkalle.

kuva

Lapsuudenystäväni asui kerrostalossa. Hänellä oli äiti, isäpuoli ja etäisä. Laita pyörä lukkoon, kun menet sinne. Se on kaupungin vuokratalo, äitini sanoi minulle, kun menin kaverin luokse kylään. Ihmettelin, miksi pyörä pitäisi lukita. Minusta heidän talonsa oli ihan tavallinen, aika kiehtovakin.

Tajusin vasta joskus kahdeksannella luokalla, että ihmisillä on erilaisia koulutuksia. Siihen asti opettaja ja keittäjä olivat olleet minulle suunnilleen samalla tasolla. Molemmat olivat aiemmin olleet vain koulun työntekijöitä.

Todellisiin luokkaeroihin havahduin niin ikään aika myöhään, joskus kolmantena yliopistovuotena. Piti alkaa jo oikeasti miettiä, mitä tällä yleispätevällä tutkinnolla tekisi. Piti hakea harjoittelupaikkaa ja miettiä, kuinka sinne pukeutuisi.

Alkoi tuntua siltä, etteivät pinkit tunikat olleetkaan ehkä se vaate, jota asiantuntevan akateemisen työläisen kannatti käyttää.

Aloin hämmästellä luennoilla käytävää keskustelua. Ihailin niitä, jotka noin vaan pitivät viisaita puheenvuoroja. Niissä vilahtelivat suuret ajattelijat Descartesista Habermakseen ja Focaultiin.

Tutustuin ihmisiin, jotka pitivät rapujuhlia, illallisia ja kutsuivat minut hienoon ravintolaan. En oikein tiennyt, miten siellä käyttäydyttäisiin. Lapsuudenkodissani ei ihan oikeasti käyty koskaan ravintolassa. Meille ulkona syöminen tarkoitti makkaroita mökin pihalla roskia polttaessa. Vanhempien hääpäivänä söimme huoltoasemalla.

Tuskin perheeni pahimmasta päästä oli. Emme asuneet kaupungin vuokratalossa vaan ihan keskiluokkaisella alueella. Aloin tajuta, mitä äitini oli tarkoittanut, kun kehotti minua lukitsemaan polkupyöräni vuokratalon pihassa.

Kolmannen havahtumisen luokkaeroihin koin, kun luin Katariina Järvisen ja Laura Kolben teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Samaistuin työläiskodissa kasvaneeseen Katariina Järviseen. Hänen lapsuudessaan vuosikymmeniä minun lapsuuttani aiemmin haisi köyhyys. Minun lapsuudessani se ei haissut emmekä oikeastaan edes olleet köyhiä. Henkisesti kotini oli silti hyvin saman tapainen kuin Järvisellä.

Ei meillä ihan sivistymättömiä oltu. Meillä luettiin Helsingin Sanomia, ei suinkaan Seiskaa. Kuunneltiin YlenYkköstä, ei katsottu Maikkaria. Mitään klassikoita meillä ei tosin luettu.

Varsinkaan meillä ei keskusteltu. Tavallaan tosin keskusteltiin, mutta niissä keskusteluissa oli aina yksi totuus. Se oli vanhempieni totuus, ehkä jossain duunarimaailmassa heidän aivoihinsa iskostettu.

Kun halusin puhua suomalaisten ja amerikkalaisten erilaisuudesta, oli vastaus tyhjentävästi Ihmiskunta on langennut. Ahaa.

Kuten Sivuseikkailu-palstan J, minäkin olen joskus ihastellen kummastellut luennoilla käytäviä keskusteluja. Ovatko fiksut keskustelijat saaneet kotonaan vapaasti puhua, pohtia ja miettiä kantaansa? Ovatko he muuten vaan niin sosiaalisia, että osaavat puhua vakuuttavasti aiheesta kuin aiheesta ilman tuntien valmistautumista?

Vuosien varrella olen tietoisesti harjoitellut keskustelu- ja argumentointitaitojani. Huomaan koko ajan kehittyväni. Luulen silti, että joku pieni epävarmuuden murunen seuraa aina mukanani.

Niinkin arkinen tapahtuma kuin ravintolassa käyminen on joskus tuntunut epävarmalta. Minulle on ollut melkein yllätys, että annoksen voi myös lähettää takaisin.

Tunnen eläväni hieman eri maailmassa kuin duunarivanhempani. Välillämme on paitsi 30 vuoden kuilu, myös koulutuksellinen rotko. Olen aivan eri alalla, aivan eri työmaailmassa. Tarvitsen erilaisia taitoja kuin he.

Mietin välillä, olisiko uralla eteneminen helpompaa, jos sukunimi olisi sama kuin jollakulla alan gurulla. Toisaalta, harvalla on niin, vaan moni raivaa tiensä itse. Moni raivaa sen duunariperheestä yliopistoon. Se on hieno, suorastaan mieletön mahdollisuus, jota toivottavasti tulevaisuudessakin hyödynnetään.

Akateeminen maailma tuntuu hieman vieraalta, mutta en myöskään samaistu duunarimaailmaan. Yhdistän paloja molemmista - kuten varmaan meistä jokainen . Jokainen luo itse oman elämänsä lapsuuden kokemusten pohjalle. Toisilla siinä on enemmän työtä. Toiset tekevät pidemmän retken.

kuva

Sinä olet minun siskoni
en tahdo että kilpailumme jatkuu
sydämeni murtuu
 

Laura Närhen ja Erinin esittämässä Siskoni-kappaleessa pohditaan siskojen kilpailua. Minulla ei ole siskoa enkä ole kilpailuhenkinen kuin korkeintaan työssäni. Usein olen pohtinut, onko näillä jokin yhteys.

Tunnen joitakuita äärimmäisen kilpailuhenkisiä ihmisiä. Kaikessa pitää voittaa, oli kyseessä lautapeli-illan Alias, pienen pieni sanakoe tai juoksukilpailu. Joskus tällaiset ihmiset hieman huvittavat minua.

Mitä väliä on sillä, häviätkö jossain Unossa? Miksi se tuntuu olevan maailman suurin asia? Ei kai sinun arvoasi määritellä satunnaisella korttipelillä?

Älkää nyt käsittäkö, etten olisi kunnianhimoinen tai yrittäisi tosissani. Yritän toki ja tahdon voittaa, mutta vain tietyissä asioissa. Tahdon päässä työssäni korkealle, kehittyä ja olla, jos ei nyt ihan paras, niin ainakin parhaita.

En minä silti jaksa kilpailla veren maku suussa jalkapallopelissä tai korttimittelössä. Minulle ne ovat hauskanpitoa, eivät todellinen kilpailutilanne.

Minulla ei ole siskoa, vaan yksi veli. Meillä on ikäeroa neljä vuotta. En ole koskaan kokenut veljeä kilpailijakseni ehkä siksi, että olemme eri sukupuolta ja olleet aina eri kehitysvaiheessa. Olemme onnekkaita, koska emme ole koskaan joutuneet kilpailemaan vanhempiemme huomiosta.

Olenkin miettinyt, olisinko siskon kanssa kasvaneena kilpailuhenkisempi. Sanotaanhan siskojen kilpailevan keskenään. Vai olisinko toisenlaiset kortit saaneena silti ihan oma itseni, tarpeen tullen kilpailunhaluinen, mutta enimmäkseen leppoisa tapaus?

kuva

Esikoulussa kävimme hevosajelulla. Kotona ei halunnut kertoa siitä kenellekään. Ajattelin, että on ihanaa pitää jotain vain itsellään. Pelkäsin, että hevoselle haisevat vaatteet paljastaisivat minut.

Minulle ei ole ollut mikään ongelma pitää huuliani sinetöitynä. Päinvastoin, on ollut ihanaa hykerrellä yksin ja ajatella: "Minäpäs tiedän jotain, mitä nuo muut eivät tiedä!".

Viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, ettei niin paljon tarvitse pitää itsellään. Oikeastaan on aika kiva kertoa itsestään ja ajatuksistaan, avautuakin.

Ei kaikkea kannata kertoa kaikille. Joskus on itsensä suojelemista, ettei kerro ihan kaikkea. Tuomitsevalle, kapeakatseiselle ääliölle tuskin on syytä kertoa yhtään mitään.

Olen silti vielä niin naiivi ja sinisilmäinen, että uskon ihmisten olevan pääasiassa ihan hyviä. Uskon, että avoimuus on lähes aina hyvästä. Kun jakaa muille, saa itsekin. Toisten tarinoiden kuunteleminen on kiehtovaa, joten miksipä en jakaisi omia tarinoitani.

Avautumisrohkeuteni liittynee siihen, että olen uskaltanut alkaa elää omalla tavallani. Olen entistä paremmin tajunnut, että tämä on juuri minun elämäni. Se menee juuri niin kuin se menee. Se ei suju välttämättä paremmin tai huonommin kuin muilla. Se voi joskus mennä toisin kuin muilla.

Maailmaan mahtuu erilaisia tarinoita. Hyvä niin.

Sen takia on hyvä puhua tai kirjoittaa, avautua ja kertoa. Ehkä muut voivat oppia minulta ja minä muilta. Omien salaisuuksiensa pitäminen itsellään on kutkuttavaa, mutta jakaminen opettaa.

Hevosenhajuiset vaatteet eivät paljastaneet minua. En silti vieläkään ymmärrä, miksi en voinut kertoa tapahtumasta kenellekään. Ei se ollut mikään salaisuus. Olisimme jopa voineet vaihtaa kokemuksia ja vertailla pollenhajua.

kuva

Sukupuolten välinen ystävyys lienee nykyaikaa. En tiedä, olisko aikuisen naisen ja miehen ystävyys ollut normaalia ja hyväksyttyä vielä puoli vuosisataa sitten.

Aika muuttuu, mutta muuttuuko ihminen? Vietit säilynevät samana, vaikka heterous ei automaattisesti ole enää normi. Silti ootteks te vaan kavereita vai onks teil suhde -ihmettelyjä kuuluu yhä.

Minulla on muutamia miespuolisia ystäviä tai kavereita, miten sen haluaakaan määritellä. Omien kokemusteni perusteella uskon, että mies ja nainen voivat vilpittömästi olla ystäviä.

Toisaalta minulla on toisenlaisiakin kokemuksia. Ajattelin, että eräs kiva poika voisi olla mukava kaveri. Nyt olemme monta vuotta nukkuneet samassa sängyssä ja jakaneet samat neliöt.

Siinä ei ole mitään väärää, koska tutustuessamme olimme molemmat sinkkuja. Kumppanin seksuaalisten viehtymysten mukainen ystävä voi kuitenkin aiheuttaa mustasukkaisuutta ja kateutta.

On ystävyyttä ja "ystävyyttä". On eri asia kaveeraata jonkun kanssa kaveruuden ilosta kuin siksi, että tämä viehtättää seksuaalisesti. On luonnollista viehättyä sukupuolesta, josta on kiinnostunut seksuaalisesti. En silti tiedä, onko parisuhteellisella rakentavaa olla ystävä, jonka kanssa tahtoisi toteuttaa lihan himoja koska tahansa.

Mustasukkaisuus on usein turhaa. Joskus se kuitenkin kertoo, että jokin on pielessä. Mustasukkaisuutta ei ole syytä lietsoa. Kavereita saa olla, mutta epäilysten aiheuttaminen on yksinkertaisesti typerää.

Miehen ja naisen ystävyys voi parhaimmillaan rikastuttaa elämää uskomattomasti. Vastakkaista sukupuolta oleva ystävä voi opettaa paljon sellaista, mitä oman sukupuolensa kanssa ei oppisi. Ehkä se voi auttaa ymmärtämään omaa parisuhdettaankin.

Juuri hienouden takia ystävyydessä kannattaa mielestäni olla varovainen. Hienotunteisuuden muistaminen kannattaa - niin omaa kumppaniaan kuin ystäväänsäkin kohtaan.

Teksti on heteronormatiivisesta näkökulmasta, koska heteronaisen ja -miehen ystävyys aiheuttaa kokemani mukaan eniten polemiikkia. Homo- ja lesboparitkaan eivät taatusti ole mustasukkaisuudesta vapaita, mutta minulla ei ole aiheesta kokemusta.

kuva