Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Eletään 14-vuotiaan naisenalun suurten tunteiden aikaa, huhtikuuta 2003. Olen kahdeksannella luokalla yläkoulussa, jossa todennäköisesti on hometta. Koulu ei oikein kiinnosta. En tahtoisi lukea tai ajatella tulevaisuutta.

Minulle on aina sanottu, että kannattaisi mennä lukioon - nyt päätän alkaa kapinoida. Harkitsen vakavasti lähihoitajakouluun hakeutumista. Sieltä saisi oikean ammatin. Aikaa ei kuluisi miettiessä, mitä isona tahtoo tehdä.

Yläkoulun kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevassa lukiossa jatkaminen tuntuu kaamealta ajatukselta. Ajattelin oikeasti, että minusta olisi hoivaamaan vanhuksia.

Vähänpä tiesin. Sinne huipputylsältä vaikuttavaan lukioonhan minä vuoden päästä hain ja pääsin. Onneksi.

Kahdeksas luokka on jäänyt mieleen aikana, jolloin en oikein saanut otetta mistään. Koulu ei kiinnostanut, ja arvosanat laskivat. Pidin koulussa englannista ja äidinkielestä. Muita oppiaineita suorastaan inhosin.

Paino nousi. Se kohosi varmaan siksi, että söin edelleen kuin kasvuikäinen. Pituuskasvuni oli kuitenkin jo pysähtynyt tasan 160,00 senttimetriin.

Kavereiden kanssa oleskelu kiinnosti. Käymme usein kaupungilla katselemassa meikkejä ja kaakaolla S-ryhmän Coffee Housessa. Koulussa minulla on tiivihkö kaveriporukka, mutta vapaa-aikaa vietän pääsääntöisesti toisten kavereiden kanssa.

Olen puoliaktiivinen seurakuntanuori. Pidän ystäväni kanssa lapsille pyhäkoulua. Opimme varmaan enemmän kuin lapset. Emme opi niinkään kristinuskosta, vaan enemmän esiintymisestä, organisoinnista ja vastuunkantamisesta.

Elämäni ensimmäistä kertaa teen huhtikuussa 2003 työtä, josta maksetaan. Käyn vahtimassa äidin työkavereiden lapsia silloin tällöin. Se on hauskaa ja mikä parasta, siitä saa omaa rahaa. Ajattelen, että lastenvahtiminen on hyvä meriitti, jos haen lähihoitajakouluun.

Alkoholi kuuluu monen ikätoverin perjantai-iltoihin, ainakin, jos heidän puheitaan on uskominen. Minua prosenttijuomat eivät kiinnosta. En koe minkäänlaista painetta käyttää niitä. Kaverinikaan eivät ole kiinnostuneita. Siideri ei oikein sovi seurakuntanuoren imagoon.

Moni ikätoveri seurustelee jo. Minä olen vähän ihastunut erääseen basistipoikaan, mutta en ole täysin varma tunteistani. Kaverinikaan eivät vielä ole kimpassa kenenkään kanssa.

* * * * * * * * *

Mielipiteet voivat muuttua puolessa vuodessa hyvin paljon, mutta sitä en tiedä vielä huhtikuussa 2003. Loppuvuodesta 2003 olen jotenkin seestynyt. Olen tajunnut, ettei minusta ihan oikeasti olisi lähihoitajaksi. Tahdon lukioon ja sitten yliopistoon. En koe enää sopivani seurakuntanuoriin ja alan kyseenalaistaa koko uskoa. Painokin on laskenut.

Jokainen on välillä vähän hukassa, mutta sallittakoon se. Elämään mahtuu muutama harharetki.

Millainen olin, mitä ajattelin -haasteessa tulossa vielä maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Täällä kurkistettiin minun elokuuhuni 1999.

Share

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Odotin elokuussa 1999 kahden kuukauden päästä koittavia 11-vuotissyntymäpäiviäni. Ikänä 11 tuntui paremmalta kuin kymmenen; oltaisiinhan silloin jo oltu hetken kaksinumeroisia.

Näin ainakin muistelen, kun mietin vastauksia Puutalobabyn Kristaliinan Millainen olit, mitä ajattelit -haasteeseen. Ensin luulin, etten muista kovin paljon ajalta, jolloin olen ollut vielä ala-astelainen. Seuraavat osat ovat varmasti helpompia, mutta oikeastaan muistan yllättävän paljon.

Aloitin viidennen luokan vanhalla tutulla ala-asteella 20. vuosituhannen viimeisenä syksynä. Kahden vuoden päästä koittava siirtyminen yläasteelle jännitti. Toisaalta odotin sitä, sillä silloin luokat menisivät sekaisin. Ehkä tutustuisin uusiin ihmisiin.

Elokuussa kuitenkin vielä jännitti uusi opettaja. Entinen opettaja oli edellisenä keväänä jäänyt eläkkeelle, ja minulla oli häntä vähän ikävä. Turhaan silti jännitin, sillä uusi opettaja oli oikein herttainen ja mukava. Pidin hänestä ja yleensäkin koulunkäynnistä.

Uusi oppiaine, historia, miellytti minua erityisesti. Luin historian oppikirjan läpi ennen ensimmäistä tuntia. En malttanut odottaa, että pääsisimme tutustumaan jäämies Ötziin, spartalaisiin ja kivikauteen. Haaveammattini oli kirjalija, ja äitini sanoi, että kirjailijan pitäisi tietää paljon historiasta. Se motivoi minua huimasti.

Toinen uusi oppiaine oli englanti. Tavallisestihan se aloitetaan jo kolmannella, mutta me olimme aloittaneet silloin venäjän. Odotin englantiakin innolla. Osasin jo jonkin verran - My name is, What is your name, a girl, a boy, a sister, a dog, a cat...

Jokut luokallamme meikkasivat jo, mutta minä en ollut kiinnostunut sellaisesta. Päässäni oli lyhyt polkka ja oma tummanruskea väri. Pukeuduin aika rennosti, useimmiten kai huppareihin. Kaupungissamme ei tainnut olla muita nuorten suosimia vaatekauppoja kuin Seppälä ja Lindex. Kukaan ei vielä tainnut aavistaa, että kymmenen vuoden päästä kaupungista saisi luksusmerkkejäkin, kiitos turistien.

Rinnakkaisluokalle oli tullut uusi poika, joka oli aika söpö. Yllättäen hän alkoi seurustella - viidesluokkalaisen vakavuudella - luokkani suosituimman tai ainakin äänekkäimmän tytön kanssa. Olin vähän kateellinen. Ihastus sammui, kun söpö poika sylki päälleni koulumatkalla.

Paras ystäväni koulussa oli lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen edelleen hyvissä väleissä. Viidesluokkalaisen bestikset ovat kuitenkin vaihtuvaisia, joten minua vähän kauhistutti, menettäisinkö kaverini.

Vapaa-ajalla harrastin kuvataidekoulua ja seurakunnan varhaisnuorten kerhoa. Olin aika ujo lapsi, joten viimeksi mainittu jännitti aika tavalla. Alkukankeuden jälkeen aloin viihtyä kerhossa. Sain sieltä kavereita, joista jotkut ovat elämässäni yhä vuonna 2013.

Kaiken kaikkiaan elokuu 1999 tuntui vuosituhannen ja ihan vähän lapsuudenkin lopulta. Silti elämä oli sopivan huoletonta: ala-asteen viimeiset vuodet olivat alkaneet, alkusyksy oli lämmin ja elämä kaikin puolin ihan kohdillaan.

Vielä tulossa: huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Share

Ladataan...
Mansi- ja mustikat

Mietin kuntosalilla painoja nostellessani, kuinka paljon ruumis kestääkään. Se palautuu synnytyksestä, aivohalvauksesta, vesirokosta ja aknesta. Se ei aina muutu täysin ennalleen, mutta se palautuu.

Se kestää, venyy tai taipuu.

En tahdo huolehtia etukäteen vanhenemista tai sitä, saisinko raskausarpia. Ei varhainen rupsahtaminen ole mitenkään tavoiteltavaa, mutta jos niin käy, sitten käy niin. Onneksi elämäntavoilla voi vaikuttaa tiettyyn rajaan asti.

Vanheneminen on väistämätöntä, ja elämä piirtää ruumiiseen jälkensä. Rypyt, arvet ja kaikki elämän merkit ovat arvokkaita. Ne kertovat onnesta ja onnettomuudesta, siitä, että jäljistä huolimatta elämä on jatkunut.

Turhan huolehtimisen sijaan tahdon olla utelias. Aika näyttää, millaisia harakanvarpaita silmäkulmiini tulee tai alkavatko yläluomeni roikkua. On mielenkiintoista nähdä, säilynkö yhtä rypyttömänä kuin isoäitini. Hän on 85-vuotias, mutta hänen otsansa on lähes täysin sileä.

Jokainen keho on arvokas, olipa se ihanteiden mukainen tai ei. Se on ainutlaatuinen. Kenelläkään toisella ei ole samanlaista.

Tekisi mieli sanoa, että huolehdi kehostasi niin hyvin kuin voit. Se ei välttämättä tarkoita salirääkkiä ja nälkäkuuria. Se voi tarkoittaa sitä, että ole sille lempeä. Kuuntele kehoasi ja puhu siitä kauniisti. Ruumiisi varmasti kertoo sinulle, mistä sille tulee hyvä olo.

Äläkä murehdi suotta, sillä me kaikki vanhenemme, kukin ajallamme.

kuva kuva

 

Share
Ladataan...

Pages