Ladataan...

Burjatian pääkaupungissa Ulan-Udessa päädyimme sohvasurffaamaan aurinkoisen Aryunan luokse. 38-vuotias leidi asustaa kissansa Alisan kanssa lähiössä seitsemisen kilometriä keskustasta. Hän toivotti meidät iloisesti kotiinsa, ja tutustuimme teekupposten ääressä. Hän rakastaa matkustamista, vaeltamista, on kiinnostunut eri kulttuureista, puhuu sujuvasti englantia, tekee vapaaehtoistyötä ja majoittaa usein sohvasurffaajia ympäri maailmaa. Joka kesä hän osallistuu orpojen ja vähävaraisten lapsien retkille vapaaehtoisena. Kaiken tämän hän taitaa siitä huolimatta, ettei näe.

Nuorena sokeutunut Aryuna osoitti suurta luottamusta päästämällä meidät kotiinsa. Käsikynkässä suuntasimme tutustumaan kaupunkiin. Hän näytti meille maailman suurimman Leninin pään, joka onkin kaupungin suurin nähtävyys. Yhdennäköisyys Chrisun kanssa on ilmiselvä, eikö? Monet reissaajat skippaavat Ulan-Uden, ja nekin, jotka siellä pysähtyvät eivät kaupungista juuri tunnu innostuvan. Itse yllätyin kaupungin rennosta tunnelmasta ja suloisesta kävelykadusta.

Pääsimme myös ekaan buddhalaistemppeliin tällä reissulla (jatkoa seuraa!). Aryuna opetti meille etikettisäännöt temppelivisiitille. Temppelissä kuljetaan myötä päivään, ja selkää ei ikinä saa kääntää Buddhalle. Ennen temppeliin sisälle menoa, se yleensä kierretään ensin ulkopuolelta – myötä päivään tietenkin. Tutustuimme omiin horoskooppieläimiimme patsasmuodossa. Ella ja Chrisu, lehmä ja rotta. Yhdennäköisyys on jälleen kiistämätön ;)

Toivoisin, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa tätä tekstiä. Ettei olisi tarvetta mainita, että Aryuna on sokea. Kuitenkin useimmissa yhteiskunnissa sokeat elävät hyvin eristettyä elämää, ja Venäjällä suomalaisesta avustajajärjestelmästä saa vain haaveilla. Brysselissä asuessani kaveripiiriini kuului italialainen tulkkina työskentelevä poika, joka oli sokea, joten itselleni sokean kanssa oleskelu on jo hyvin luonnollista. Tutustukaa tekin siis ennakkoluulottomasti ja rohkeasti vastaan tuleviin kaikenlaisiin ihmisiin, vaikka olisivatkin hieman erilaisia kuin itse olette. Jälleen kerran - kliseistä, mutta totta: matkailu avartaa.

Share

Ladataan...

Olkhonin ihanuudet jäädessä taakse nousee etualalle se toinen, helpompi tapa vierailla Baikalilla: Listvyanka. Aluksi kävi mielessä, että siellä voisi käydä vain päiväretkellä pistäytymässä, mutta onneksi päätimme toisin.

Paku hurauttaa kylille Irkutskista alle tunnissa hyvää pinnoitetta pitkin. Baikalin sini näkyy jo kulman takana. Heti alkuun överiyden merkit hahmottuvat ensimmäisen käyttämättömän näköisen kesäpalatsin muodossa. Äkkiä käykin selväksi, että Listvyankaan rakennetaan statuspalatseja, joiden minareetteihin mennään pönöttämään maksimissaan kolme päivää vuodessa. Oma majapaikkamme Hostel Belka sijaitsee kilometrin verran metsän puolella huokuen hirsihenkeä. Kelpaa!

Alkuperäinen idea päiväretkestä kumottiin Bolshiye Koty -nimisen eristyksissä olevan kylän vuoksi, jonne pääsee Baikalin rantaa seuraillen. Helpohkon 24 kilometrin haikin aloittaa aamusuvun hämystä paljastuva mäntyyn naulattu lehmän kallo. Shamanismi on edelleen voimissaan Baikalilla. Sumun hälvettyä meidät palkitaan aurinkoisella Baikalilla, jota seuraillen olemmekin jo 100 asukkaan Bolshiye Kotyssa. Sympaattisessa käpykylässä pari tuntia menee käyskenteleviä hevosia ja meininkiä seuraillen. Paatti takaisin säästää meiltä myös paluumatkan vaelluksen, ja jalat kiittävät.

Listvyankassa ihmettely jatkuu. Palatsien lomasta paljastuu turremesta, joka on outo sekoitus Venäjää ja alppikylää ravintoloiden sisustuksia myöden. Äkkiä takaisin hostellille, jossa edellisen illan möykkäävä brittiporukka on vaihtunut suomalaiseen pariskuntaan ja iloiseen sveitsiläiseen. Illan kruunaa vielä edellisiltana varattu banja eli venäläinen sauna. Rankat löylyt vetävät ihan moilaseksi, ja uni maittaa.

Lähtöpäivänä käytiin vielä katsomassa paikallisten taiteilijaveljesten työpaja Retro Park, jonka piha on täytetty vanhoilla venäläisillä autoilla sekä kierrätysmetallista tehdyillä hahmoilla, joita löytyy myös muualta kylästä.

Listvyanka on hämärä mesta. Great Baikal Trailiin kuuluva osuus Bolshiye Kotyyn teki retkestä meille mahtavan, mutta päiväkäynnillä itse en olisi saanut paikasta paljoa irti. Monelle kuitenkin Listvyanka on ainut paikka, jossa järven pääsee kunnolla näkemään, joten tästä syystä päiväretki voikin olla ihan validi. 

Share

Ladataan...

Sergein leiri heräilee muutamaan kipakkaan lämpöasteeseen. Ensimmäisen päivän suunnitelmat Olkhonin saarella on lyöty lukkoon, mutta lähtö pyöräretkelle pohjoiseen viivästyy perinteisen E & C -aamuvatuloinnin vuoksi.

Khuzhirin pääraitilta löytyy kaikenlaisia vempeleen vuokraajia. Innostuin jo mönkijän vuokrauksesta, kunnes selvisi, että mainoksessa näkemäni 1000 ruplan vuokra onkin per tunti, ei per päivä. Päädymme vuokraamaan pyörät pyöräkorjaamolta näyttävältä operaatiolta, ja lyhyt testaus varmistaa laadun. Leveät kumit ja täysjousitus antavat kuvaa tulevasta, mutta 500 ruplan päivävuokra per sykkeli ei päätä huimaa.

Suunnitelma Olkhonin pohjoispäähän pyöräilystä ei ole aivan selkeä, koska tarkka etäisyys ja olosuhteet eivät ole tiedossa. Ristiriitaista infoa 30 ja 60 kilometrin matkan väliltä satelee sieltä sun täältä. Alkumatka taittuu rivakasti päätietä pitkin, joka vaihtelee metsätien ja rantaa seurailevan kärrypolun välillä. Rannan poukamia maamerkkeinä pitäen eteneminen pohjoiseen on selkeää ja nautintomittari kohdillaan. Alusta asti käy kuitenkin selväksi, että kumppanimme atleetti-Alex vetää tiukempaa tahtia kuin me. Annammekin sankarille voitelun päästellä saaren päähän asti, jos hänestä siltä tuntuu. Matka taittuu yhdessä 20 kilometrin kohdalla alkavaan luonnonpuistoon asti, jonne pitäisi varoitustaulun mukaan olla jonkinlainen lupa. Jatkamme härskisti matkaa. Mäntymetsän siimeksessä tie muuttuu hiekkapoluksi, ja "hiekkahelvetin" loppua ei näy. Päätämme kääntyä Ellan kanssa takaisin, ja antaa Alexin jatkaa matkaa, vaikka pyörälle ajokelvottomalle hiekalle ei näy loppua.

Paluumatka ottaa jo hieman koville, ja paluu Khuzhiriin osuu tasan auringonlaskuun. Ärsytystä ja väsymystä ei helpota nähdä Alex pakun kyydissä pyörä katolle sidottuna. Roikale oli liftannut pohjoiskärjestä takaisin! Hiekkahelvetti oli kuulemma loppunut pian erkanemisemme jälkeen. 45 kilometrin pyörälenkki tuntuu jaloissa, ja makuupussi kutsuu taistelijoita pikimmiten.

Pohjoisen lisäksi kuulimme mahdollisuudesta vaeltaa syrjäisemmälle ja hiljaisemmalle itärannikolle. Vlad ja Polina olivat kävelleet rannalle ja takaisin yhdessä päivässä. Halusimme ottaa retkestä hieman enemmän irti, joten suuntasimme parin päivän reissulle kera yhden rinkan ja päivärepun välttämättömyyksineen.

Jälleen kerran tarkka etäisyys ei ole tiedossa, ja kartan puute Windows Phonessa ei auta. Androidin maps.me –sovellus kuitenkin näyttää jopa pienemmät polut saaren läpi, joten parilla kuvakaappauksella pitäisi reitti itään löytyä. Alun nousu keskiylängölle tasoittuu pian auringossa kylpeviin laitumiin, jossa lehmät ja hevoset silmäilevät kulkuamme. Peltojen jälkeen seuraamme metsäpolkua itäpuolen vuonoille asti. 15 kilometrin yhdensuuntainen matka on pian taitettu. Baikalin kaakkoispuoli avautuu kivisenä rantana, jossa lämmin päivä ja usva sekoittavat horisontin ja vedenpinnan rajan. Aiemmin spottaamamme norpat näyttäytyvät aika ajoin ulapalla. Niiden lisäksi ainoastaan ruohikossa juokseva siiselinsukuinen kaveri pitää rannalla majaa kanssamme.

30 kilometrin edestakaisen tallustamisen aikana vastaan tulee vain pari jeeppiä, yksi peltotyöläinen ja metsänhoitaja. Jos Olkhonilla haluaa karkuun kiinalaisia turistilaumoja, niin itäistä rantaa voi lämpimästi suositella useammankin päivän leiriksi. Varoitelluista susistakaan ei näkynyt merkkejä. Rannalla on tulisijoja sekä muutamia pöytiä, jotka kielivät kesäkäytön volyymistä. Syyskuusta eteenpäin paikalla saa kuitenkin olla rauhassa. 

Intiaanikesä alkaa viimein taittua öidensä puolesta kohti talvea, joten viimeisen kylmän yön jälkeen on aika palata ”etelään”. Epäselvyyttä aiheuttanut julkisen bussisaseman sijainti ohjaa meidät järjestämään kyytimme takaisin Irkutskiin de facto – turreleiristä, Nikita's Homesteadista. Privabussi vie meidät aivan samanlaisella bussilla kuin julkinenkin 300 ruplaa kalliimmalla takaisin sivistykseen. Kiitos Baikal ja Olkhon!

***

Tämän postauksen rustasi Chrisu.

Share

Pages