Ladataan...

Yksi reissun tavoite on ollut irrottautua suorittamisesta ja turhasta itsensä rajoittamisesta. En yleensä helposti muuta suunnitelmiani, ja elämää määrittää sellainen ”kun tää on sovittu ja päätetty niin tää myös tehdään” –ajattelu. Välillä se on aika huvittavaa, jopa idioottimaista. Matkalla tulee kuitenkin jatkuvasti vastaan yllättäviä tilanteita, joissa joustavuutta tarvitaan.

Olin odottanut Laosin seikkailuja paljon. Lennettiin Kambodzasta Luang Prabangiin, koska haluttiin keskittää aikamme ja energiamme pohjoisemmassa Laosissa reissaamiseen. Pohjois-Laos tuntui eniten meidän tyyliseltä paikalta heimoineen ja vuoristomaisemineen. Ajateltiin, että se myös paikkaa hieman sitä, ettei tällä reissulla ehditty pohjoiseen Vietnamiin.

Ihanien Luang Prabangissa vietettyjen päivien jälkeen suunnistimmekin Nong Khiawiin. Nong Khiaw on yhtä aikaa nautiskelijan ja aktiivireissaajan unelmakohde. Vesiputouksia, patikointia, pyöräilyä, vuoristoa, mutta toisaalta riippumatossa keinumista ja hyvää ruokaa. Kuulostaa meidän paikalta, eikö niin?

Maisemat huimasivat päätä, mutta niin huimasi muutenkin. Nimittäin jo ekana iltana mulla oli todella huono olo. Päätä särki, väsytti, lihaksia jomotti ja pyörrytti. Seuraavana päivänä vuokrattiin maastopyörät, mutta jo muutaman kilometrin jälkeen mun oli pakko pysähtyä. Heikotti, rinnassa pisti ja olin aivan hiestä märkä. Päätettiin, että Chrisu lähtee jatkamaan pyöräilyä, ja mä suuntaan takaisin kylille. Jouduin taluttamaan pyörää loppumatkan, koska olo oli niin outo.

Olin tosi ihmeissäni, koska olin muutaman päivän Kiinassa sairastelua lukuun ottamatta voinut koko reissun niin hyvin. Ihmettelin, että voiko mulla oikeasti olla näin huono kunto. Illalla skypetin ystäväni kanssa. Hän päätteli, että mulla on varmaan paha nestehukka. Kävin hieronnassa, menin nukkumaan ja toivoin, että aamulla olo olisi parempi.

Olo ei kuitenkaan helpottanut. Samaan aikaan lämpötila Nong Khiawissa tippui noin kymmeneen asteeseen. Tropiikin lämpöön tottuneina oltiin viluissamme. Koti-ikäväkin nosti päätään. Vaikka Nong Khiaw ja lähialueet olivat äärettömän kauniit, molemmille tuli fiilis, että nyt äkkiä jonnekin muualle.

Meidän oli tarkoitus jatkaa pohjoisemmaksi, Luang Namthan maisemiin. Tiedossa kuitenkin oli, että lämpötila olisi siellä vieläkin alhaisempi. Oltiin hankkiuduttu talvivaatteista eroon Kiinassa, ja kylmyys ei houkuttanut. Ehdotinkin Chrisulle, että mitä, jos lähdemme etuajassa Thaimaahan? Meitä molempia kiinnosti Pohjois-Thaimaa, lämpötila näytti olevan korkeampi, ja tiedossa oli, että myös Julia perheineen olisi pian saapumassa Chiang Maihin. Niinpä tehtiin jotain mitä ei olla ikinä ennen tehty: pakattiin kamat, hypättiin Luang Prabangin bussiin (joka tietenkin hajosi matkalla) ja ostettiin seuraavalle päivälle lennot Luang Prabangista Chiang Maihin. Samalla saatiin ratkaisu viisumiongelmaankin. Lentoteitse saapumalla Thaimaahan saa Suomen passilla oleskella kuukauden, maata pitkin saapuessa vain 14 päivää.

Kyllä meitä nolotti ja nauratti. Varsinaiset seikkailijat, kylmyyttä karkuun yhdestä Kaakkois-Aasian maasta toiseen. Missä oli suomalainen sisu? Ja vielä lentämällä, kun laivalla ja bussillakin olisi päässyt. Mitäköhän muutkin ajattelevat? Taas huomasi sen, miten helposti ajattelee, että omat tekemiset ovat todella typeriä, mutta muut ovat eri mieltä. Kun kerroimme suunnitelman muutoksista kavereille, olivat he tosi ymmärtäväisiä ja kannustavia. Reissatessa on myös väkisin aika omassa kuplassaan. Huomasimme, että ei muita voisi vähempää kiinnostaa olemmeko Laosissa vai Thaimaassa, kunhan olemme terveitä, turvassa ja onnellisia.

Suunnitelmia siis saa, ja pitää, muuttaa. Ei kenenkään tarvitse olla missään, jos ei itse niin halua. Ei tarvitse olla opaskirjan orja, ja ajatella, että kun mun on pakko nyt kiertää tämä ja tämäkin kylä. Spontaaneja päätöksiä kannattaa tehdä.

Ennen reissua tehtiin suuntaa antava reittisuunnitelma, jota ollaan aika tarkkaan noudatettu. Reissun suunnittelusta on toivottu omaa postausta, ja sekin on toki tulossa. Suunnitelmat ovat kuitenkin vain ohjenuoria. Onkin ollut jännä huomata, että tämän Nong Khiaw –episodin jälkeen olemme reissanneet entistä rennommin. Ehkä tapahtumaketju oli jonkinlainen käännekohta meille. Alkureissusta varattiin majoituksia noin viikon verran eteenpäin, nyt ei välttämättä tiedetä vielä iltapäivällä, missä nukutaan seuraava yö. Itseluottamus on kasvanut, joka ainakin mulle ikuiselle itseni ruoskijalle on ollut tosi hyvä juttu. Kaikki järjestyy kyllä.

Lopulta löytyi syy myös mun sairasteluun. Kun listattiin kaikki ongelmat ylös, niin tajuttiin, että kyse oli malarialääkkeiden sivuvaikutuksista. Lopetin siis lääkkeiden popsimisen, ja muutaman päivän jälkeen olo onneksi helpotti.

Lähteminen oli kaikesta huolimatta vaikeaa. Nong Khiawia voimme lämpimästi (no pun intended) suositella. Laosiin palaamme varmasti vielä. Nyt ei vain ollut oikea hetki pidemmälle seikkailulle siellä.

millaisissa tilanteissa olette muuttaneet reissusuunnitelmianne? kuinka joustavia olette matkalla?

 

Lue myös: 

Kun matkaväsymys iskee

Tyypillinen päivä reissussa

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI

Share

Ladataan...

Rakastan vesiputouksia. Olen nähnyt maailmalla mahtavia vesiputouksia, esimerkiksi Islannissa, mutta varsinaiset tropiikin vesiputoukset ovat jääneet vähemmälle. Vietnamissa tapaamamme havaijilainen tyttö kertoi Luang Prabangin lähellä sijaitsevasta vesiputouksesta, jonka sanoi olevan kaunein koskaan näkemänsä vesiputous. Havaijilaisen suusta tämä on aikamoinen kohteliaisuus.

Vietettiin joulu Luang Prabangissa, ja tuolle vesiputoukselle oli tietenkin päästävä. Kuang Si –nimiset putoukset sijaitsevat 30 kilometriä Luang Prabangista etelään. Skootterilla ajo (ja muutama puhjennut rengas) tuli tutuksi jo Vietnamissa ja Kambodzassa, joten päätettiin vuokrata skootteri ja huristella omaan tahtiin putouksille. Skootterin vuokra on Luang Prabangissa riistohintaista muuhun Kaakkois-Aasiaan verrattuna (n. 20 euroa/päivä, vrt. Phu Quocilla n. 5 euroa/päivä).

Ajomatka oli täydellinen. Aurinko paistoi, tie putouksille on niiden turreleiman takia päällystetty ja mainiossa kunnossa, ja päästiin testaamaan juuri Siem Reapista ostettua GoPro:ta (tiedossa siis myös videoita!). Paikalla saavuttuamme fiilikset hieman laskivat, koska ihmisiä oli paikan päällä todella paljon. Matkalla putouksille pääsee vierailemaan karhujen (sun bear) suojelukeskuksessa.

Kun lopulta näimme itse putouksen ja sen alle muodostuneet altaat, fiilis oli aika uskomaton. Siis onko tää todellista! Koko vesiputous näytti aivan kuin suoraan Photoshop Lightroomin työpöydältä. Turkoosi väri näytti niin editoidulta. Jälleen kerran luonto osasi yllättää.

Suurin osa turisteista pällistelee tätä luonnon ihmettä putousten eteen rakennetulla kävelysillalla tai kylpee alajuoksulla. Kannattaa ehdottomasti kiivetä putouksen päälle, ja tutkailla lähimaastoja. Itse kipuaminen vaatii hieman ketteryyttä, koska polku saattaa olla mutainen ja jotkut osiot ovat jyrkkiä. Mulle kiipeäminen oli helpointa paljain jaloin, koska en ollut varannut vaelluskenkiä mukaan (minä idiootti lähdin retkeilemään varvastossuissa, jes).

Maisemat vesiputouksen päältä ovat uskomattomat. Polkua kannattaa jatkaa viitisen kilometriä lähteelle (ymmärryksemme mukaan vesiputouksen alkupää), joka oli myös uskomattoman kaunis. Matkalla vain muutama ihminen tallusteli vastaan, joten vesiputouksen alla meluavista turistilaumoista ei ollut tietoakaan.

Anna kirjoitti tänään blogissaan siitä, miten hänestä tuli ulkoilmaihminen. Kaupunkien sijaan hän valitsee yhä useammin reissukohteeksi vuoristot ja metsät. Mäkään harvemmin innostun suurkaupungeista, ja olen aina rakastanut luonnossa liikkumista. Lapsena kerrostalomme takana oli pieni metsä, jonne saattoi paeta ikäviä hetkiä. Mökiltä järven rannalta ja suolla samoilusta mulla on vain hyviä kokemuksia. Partiossa pääsin jo natiaisena nukkumaan lumiluolaan, ja tekemään yön yli kestäviä vaelluksia. Luonnossa on aina turvallinen olo – vaikka välillä vaeltaa kallionkielekkeellä ja tietää, että pienikin horjahdus voisi olla tuhoisa. Kirjaimellisesti elää reunalla.

Tällä reissulla ollaan seikkailtu niin aavikoilla kuin jylhissä karst-vuoriston maisemissa. Anna kirjoittaa postauksessaan ihanasti: 

”Mereltä, metsistä, pelloilta ja tuntureilta saa outdoor glow'n. Se on punaiset posket, kirkkaat silmät ja ymmärrys siitä, miten pieni ihminen on ja miten suuri luonto on. Ja siellä ymmärtää, miten me kaikki olemme yhtä ja miten me olemme osa luontoa ja jos luonto kärsii, lopulta ihminenkin kärsii.”

Noita samoja tunteita koin lilluessani kylmässä lähteessä (kyllä, ei todellakaan ollut kyse kuumista lähteistä, vaikka moni turisti niin luulikin) keskellä trooppisesta sademetsää. Tänne mä kiipesin, täällä on hyvä olla.

Meidän oli tarkoitus käydä myös Retrospect Travel –blogin Mariannan suosittelemalla ”unohdetulla” Tad Thong –putouksella, ja majapaikkamme isännän vinkkaamalla Nahm Dong –putouksella, mutta Kuang Si:lta lähtiessämme aurinko alkoi jo laskea. Harmittaako? Ei oikeastaan. Reissufilosofiaamme kuuluu hetkessä eläminen (minkä takia blogikin päivittyy hieman harvemmin), nautiskelu ja Suomesta tutun suorittamisen unohtaminen. Jos jossain paikassa viihtyy, niin kannattaahan siellä viipyä pidempään.

Tällä hetkellä jahtaamme vesiputouksia Uudessa-Seelannissa – täällä on kaikki hyvin.

Mikä luonnon ihme on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?

Lue myös:

Joulu Laosissa

Vihdoinkin luontoon

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI

Share

Ladataan...

Koko syksyn reissatessa mietimme, missä viettää joulua. Olihan tiedossa meidän molempien ensimmäinen joulu ulkomailla ja myös ensimmäinen joulu aivan kahdestaan. Aiemmin ulkomailla asuessa ollaan lennetty kotiin jouluksi, ja Suomessa joulut vietetty jommankumman perheen luona. Meille oli tärkeää löytää jouluksi rauhallinen ja kylämäinen paikka, jossa ottaa iisiä, syödä hyvin ja tallustella luonnossa. Muutaman suosituksen myötä päädyimme Luang Prabangiin, Laosiin.

Luang Prabang on Laosin entinen pääkaupunki, UNESCO:n maailmanperintökohde ja Kaakkois-Aasian matkailijoiden ikisuosikki. Suositukset eivät pettäneet odotuksia, koska löysimme suloisia kahviloita, herkullisen vegebuffetin, vuorimaisemia ja symppiksiä paikallisia. Luang Prabang on todella rento kaupunki, ja näin turistikauden huippunakin matkailijamäärät ovat siedettäviä. Ympäröivällä maaseudulla riittää tutkittavaa, mutta moni tulee kaupunkiin vain chillaamaan.

Joulunakin luontoon piti päästä, joten aattona suuntasimme Mekong-joen toiselle puolelle Chomphetin alueelle. HoboMapsin perusteella seikkailimme pienestä Xieng Manin kylästä jokivartta pitkin kohti viidakkoa ja monia temppeleitä. Keskeltä pusikkoa paljastui kymmeniä buddha-patsaita, joten joulurauhaakin löysimme omalla tavallamme.

Aaton kohokohta oli joulusauna. Kyllä, Laosissa. Perinteinen laosilainen yrttisauna on pieni höyrykoppi, jossa istutaan sarongit päällä. Miehille ja naisille on omat koppinsa, ja tauoilla voi hörppiä yrttiteetä. Vaikka mikään ei voita suomalaista saunaa, olivat löylyt yllättävän hyvät. Kävimme saunassa Lao Red Crossilla, joten saunamaksutkin menivät hyväntekeväisyyteen.

Majatalomme Manichan Guesthousen jouluillalliselle kokoontui sekalainen sakki vieraita. Meksikolaiset sisarukset, yksin reissaava japanilainen, isovanhempien vastuita Australiasta paennut eläkeläispariskunta ja Shanghaissa asuva kanadalainen olivat kaikki mielenkiintoisia tuttavuuksia. Majatalomme isäntä Andy on mahtava hahmo. Koko ajan hirveä höösäys käynnissä, mutta ei tunnu saavan aikaan juuri mitään. Kun kysyin kuinka kauan saunalle kestää kävellä, Andy vastasi näsäviisaasti: ”En tiedä, kuinka nopeasti kävelet.” Hän on myös todella neuroottinen sen suhteen, mistä kupista juodaan teetä ja mistä kahvia. Persoonallisuus on kuitenkin vain plussaa, ja mieluummin olen jouluna kodinomaisessa ympäristössä kuin kliinisessä hotellissa.

Joulupäivä koostui isosta aamiaisesta, haahuilusta, kookospannareista ja Utopia-baarissa hengailusta. Utopia sijaitsee Nam Ou –joen rannalla, ja on jonkinlainen reppureissareiden pyhiinvaelluskohde. Reggae-musan soidessa ja hamppuhupparit päällä säkkituoleissa lojuvien parikymppisten keskellä tunsin itseni yhtäkkiä todella vanhaksi. Pakenimme pian korealaiseen ravintolaan juhlistamaan 4,5 vuoden yhteistä taivaltamme. Ostimme markkinoilta rannenauhat suhteemme virstanpylvään kunniaksi. Ällösöpöä, tiedän. Kun kerroimme Andylle juhlapäivästämme, hän kommentoi: ”Te ette varmaan vielä ole naimisissa. No, näette sitten. Kaikki muuttuu.”

***

PS. Jos joku ihmettelee, että miten ehdimme yhtäkkiä Kiinasta Laosiin, niin kerron teille salaisuuden. Blogi laahaa hieman jäljessä, koska meidän reissutahdilla paikat vaihtuvat ripeään. Kiinan jälkeen olemme käyneet Hongkongissa, Macaossa, Vietnamissa ja Kambodzassa. Juuri saavuimme Laosiin. Kaikesta kyllä kirjoitamme, ja mielellämme otamme toiveita vastaan postausten suhteen. Kiitos, kun olette matkassa mukana <3

SEURAATHAN REISSUAMME MYÖS FACEBOOKISSA JA INSTAGRAMISSA!

Share