Ladataan...

Pitkällä matkalla on aikaa ajatella. Viime aikoina olen miettinyt, mitä olen valmis kohtaamaan matkalla. Olen todella tunteellinen ihminen. Reissuun valmistautuessa käytiin Chrisun kanssa keskustelua siitä, onko jotain, mitä en voisi herkkyyteni takia tehdä. Mitä en haluaisi nähdä tai kokea? Mihin tilanteeseen en haluaisi joutua? Tuolloin sanoin, että kunhan minulla on turvallinen olo, voin oikeastaan matkustaa minne tahansa.

Julia kirjoitti taannoin blogissaan siitä, miten ihmiset eivät lue lehtiä, koska siitä tulee paha mieli tai eivät katso surullisia elokuvia, koska se masentaa. Myhäilin ja nyökyttelin. Itsekin kuuntelin hämmästyneenä, kun kaverini kertoi, ettei Syyrian tilanteen ja Euroopan pakolaiskriisin takia lue enää uutisia. Nyt reissun päällä olen miettinyt asiaa matkailun näkökulmasta. Tarvitseeko matkailijan nähdä masentavia paikkoja? Mikä on ”surullisten” nähtävyyksien tehtävä?

Kambodžassa menneisyyden varjot ovat vahvasti läsnä nykypäivässä. Kambodžan kansanmurha, punakhmerit ja Pol Potin hirmuhallinto tulevat tutuksi matkatessa. Toki itse oletin, että perustiedot edellä mainituista kuuluvat yleissivistykseen tai matkailijat olisivat edes vähän tutustuneet Kambodžan historiaan ennen sinne matkustamista. Siksi olinkin järkyttynyt, kuinka välinpitämättömiä ja tietämättömiä matkailijoita kohtasin.

Muutamia lainauksia matkan varrelta:

”Me käydään yleensä talvisin Phuketissa, mutta nyt tultiin Sihanoukvilleen rantalomalle. Ei maalla niin väliä, kunhan on lämmintä ja halpaa.”

”Siis missä maassa me nyt ollaan?”

”Reissataan niin paljon, että menee Kambodžat ja Laosit sekaisin.”

”Ei me aiota mennä Phnom Penhiin, koska siellä on roskaista, ankeaa eikä meitä ne kuoleman kentät kiinnosta.”

”Me ollaan vaan kahden viikon lomalla niin ei me haluta käyttää sitä mihinkään, mistä voisi tulla paha mieli.”

Nyt siellä joku miettii, että mitä ihmettä. Oletankin blogimme lukijoiden olevan kiinnostuneita vastuullisesta matkailusta, mutta valitettavan moni turisti ei ole. Lomalla halutaan rentoutua, ei miettiä sodan kauhuja. En väitä, että itsekään olisin aina perehtynyt kohdemaan historiaan syvällisesti (esim. ennen ex tempore –reissua Macaoon, en tiennyt kohteesta juuri mitään), mutta viimeistään kohteessa haluan avoimin mielin tutustua tapoihin, kulttuuriin ja historiaan. Toki matkailu on jatkuvaa päätösten tekoa. Minne matkustetaan seuraavaksi? Missä majoitutaan ja syödään? Halutaanko me suurkaupunkiin vai pikkukylään? Omat kiinnostuksen kohteet vaikuttavat näihin valintoihin, mutta toivon, että useammalla reissaajalla olisi halu oppia ja myös kyseenalaistaa omia stereotypioitaan jostain kohteesta.

Kambodžassa moni nuori reppureissaaja polttelee pilveä, makaa rannalla ja nauttii alle euron oluesta. Jokainen tallaa tavallaan, mutta samaan aikaan ei saisi unohtaa matkakohdetta. Etenkin matkakohteen historian ymmärtäminen on olennaista. Kaikissa matkakohteissa ei voi käyttäytyä samalla tavalla. Kohdemaa tulisi jotenkin noteerata ja osoittaa kiinnostusta sen erityislaatuisuutta kohtaan.

Kukaan ei ole koskaan ajatustensa kanssa valmis. Nuorempana en ymmärtänyt, miksi joku haluaisi käydä keskitysleirillä. Paheksuin reilaavien kavereiden Auschwitz-vierailuja, ja pidin niitä mustavalkoisesti epäeettisinä. Kun sitten lopulta kävin Sachsenhausenin keskitysleirillä Berliinin reissun yhteydessä, nousivat kyyneleet silmiini. Me emme saa unohtaa. Näiden paikkojen tarkoitus on tehdä vaiettu näkyväksi. Me emme saa kääntää katsettamme pois. Kauheuksia tapahtuu koko ajan, ja ihmiset satuttavat toisiaan. Maailma on välillä paha, mutta maailma on myös todella kaunis.

Tästä kaikesta ja kuvista on pääteltävissä, että vierailimme Phnom Penhissa Tuol Sleng –vankilamuseossa. Vankila tunnettiin myös koodinimellä S-21. Punakhmerien hallinnon aikana vuosina 1975-1979 vankilassa oli n. 17 000 vankia (arviot vankien määrästä vaihtelevat). Vain seitsemän vankia selvisi hengissä. Aluksi kidutetut ja teloitetut vangit haudattiin vankilan pihamaalle, mutta tilan loputtua karmivaa toimintaa jatkettiin Choeung Ekin kuoleman kentillä (killing fields) kaupungin ulkopuolella. Kävimme myös siellä, ja molemmat kohteet olivat henkisesti todella vaativia. Itku tuli useamman kerran – niin vierailun aikana kuin sen jälkeen. Me kävimme ensin Tuol Slengissa, ja emme tehneet samana päivänä juuri muuta. Toisena päivänä kävimme kuoleman kentillä, ja loppupäivä menikin majapaikassa rauhoittuen. Suosittelen siis varaamaan aikaa, ja valitsemaan rauhallisen majoituksen.

Sairasta on, että kuoleman kenttien lähellä on ampumarata (kyllä, luit oikein), jonne turret viedään kaupunkikierroksen yhteydessä. Pelkkä ajatus kaupunkikierroksesta, jossa saman päivän aikana käydään läpi kaikki kansanmurhasta muistuttavat kohteet, tuntuu hurjalta. Onko matkailijan silloin mahdollisuus käsitellä ”nähtävyyden” herättämiä tunteita? Mielestäni ei - varsinkin, kun kuoleman kentille ja ampuradalle turisteja vievän yrityksen Tripadvisor-arvostelut ovat luokkaa ”best day ever”. Päivät Phnom Penhissa olivat meillekin reissun mieleenpainuvimmat, mutta en ihan noilla sanoilla lähtisi niitä kuvailemaan.

Oman kansakunnan historian ymmärtäminen ja käsittäminen on äärimmäisen tärkeää. Sodan trauma jää usein käsittelemättä, kuten koen, että Suomessa on käynyt. Sodista on kirjoitettu paljon, mutta suomalaiselle kulttuurille tyypillisesti tunteista ja mielenterveydestä ei juuri puhuta. Ari Matikaisen elokuva Sota ja mielenrauha olikin mielenkiintoinen avaus laajemmalle keskustelulle siitä, miten Suomen sotien trauma on periytynyt, ja miten siitä kärsii niin sodan kokeneet kuin heidän lapsensa ja lapsenlapsensa - koko Suomen kansa.

Traumanjälkeinen stressihäiriö on todella yleinen Kambodžan kansanmurhan kokeneilla, mutta mahdollisuutta viralliseen diagnoosiin ja hoitoon ei ole ollut. Trauma periytyy ja ongelmat ovat läsnä vielä tänä päivänä, kun hirmuhallinnon kokeneet kasvattavat lapsiaan.

Kuoleman kentillä meidän kanssa samaan aikaan oli amerikanenglantia puhuva perhe, jonka sukujuuret ovat Kambodžassa. Lyhyen kohtaamisen aikana en päässyt tarkkaan perille heidän taustoistaan, mutta vanhemmat puhuivat keskenään englantia, eivät khmeria, joten olivat luultavasti kasvaneet englanninkielisessä ympäristössä ulkomailla. Lapset olivat kouluikäisiä ja eivät varmasti ymmärtäneet kaikkea, mutta äiti pysähtyi välillä juttelemaan heidän kanssaan ja selittämään, mistä oli kyse. Ei varmasti ollut helppoa, mutta ymmärrän, että perheellä oli tarve käsitellä asiaa oman taustansa takia. Samaan aikaan joku turisti päivitteli, että ”this is no place for children”. Ymmärrän tuonkin pointin, mutta mielestäni lapset olivat tarpeeksi vanhoja kohtaamaan oman kansansa historian.

Tällaisissa kohteissa vierailu on vaikeaa, mutta tärkeää. Toki se pitää tehdä kunnioittavasti. Tuol Slengissa muutama reppureissaaja oli pukeutunut paikallisen kaljamerkin tank toppiin ja minisortseihin – ei näin. Valokuvia vankilamuseossa ja kuoleman kentillä voi ottaa, mutta vain niillä alueilla, joissa siihen on lupa.

Haluan vielä korostaa, että en tällä postauksella halua syyllistää ketään. En halua myöskään korostaa niin monta kertaa kuultua narratiivia, jossa kansanmurha on ainoa asia, josta Kambodža tunnetaan. Kambodža on mieletön matkakohde suloisine pikkukaupunkeineen ja kauniine saarineen, mutta on tärkeää ymmärtää, mitä kansakunta on kokenut, ja miten siitä selviytynyt. Kun Kambodžassa kohtaa vanhan ihmisen, häntä kunnioittaa suunnattomasti, kun tietää, millaisessa yhteiskunnassa hän on varttunut, ja mitä elämänpolullaan kohdannut. Suurin osa paikallisista on todella iloisia ja positiivisia. Jälleen osoitus siitä, kuinka vahva ihmismieli on, ja mistä voimme selvitä. Kambodža on monipuolinen ja mielenkiintoinen matkakohde, jonne useamman kannattaisi matkustaa.

Rakas lukija, älä ole tietämätön ja välinpitämätön matkailija. Kaikki saavat matkustaa omalla tyylillään, mutta matkailun taloudellisista, ekologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista vaikutuksista tulee olla tietoinen. Sen lisäksi, että blogissamme kerrotaan matkakohteista, ja miltä ne meidän silmissä näyttävät, haluamme myös suhtautua matkailuun kriittisesti ja herättää keskustelua vastuullisesta matkailusta. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän koen huonoa omaatuntoa matkailun vaikutuksista. Mitä pidempään matkustan, sitä helpommin voin kuitenkin minimoida matkailun negatiiviset vaikutukset. Mitä pidempään matkustan, sitä enemmän opin nauttimaan matkanteosta. Kaikesta ”onko musta enemmän haittaa kuin hyötyä” –tuskailusta huolimatta, haluan enemmän kuin mitään muuta olla nyt tällä matkalla. Kiitos, kun olet mukana.

Nyt on teidän vuoro: Mitä ajatuksia postaus herätti? Mitä olette valmiita kohtaamaan matkalla? Kyseenalaistatteko omia asenteitanne ja tapaanne matkustaa?

Osallistu keskusteluun ja seuraa reissuamme:

FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI / BLOGIPOLKU

Share

Ladataan...

Syyskuussa saatiin hyviä uutisia. Jättiläispandat eivät ole enää erittäin uhanalaisia. Laji luokitellaan nyt vaarantuneeksi, joten vuosien suojelutyö on tuottanut tulosta. Toki paljon on vielä työtä edessä. Kiinan reissullamme halusimmekin nähdä pandoja, mutta pandojen kannalta mahdollisimman siedettävässä paikassa. Eettinen ja vastuullinen matkailu on meille tärkeää, joten sopivia kohteita ei ollut juurikaan tarjolla. Kiinassa eläinoikeus- ja ympäristöasiat ovat valitettavasti edelleen huonossa jamassa, vaikka esim. bambumetsien istuttaminen (aiemmin tuhottujen metsien tilalle) on kasvattanut pandakantaa. Eläintarhoissa kumpikaan meistä ei ole käynyt vuosikausiin. Lopulta valitsimme vierailukohteeksi tutkimus- ja kasvatuskeskuksen Chengdu Research Base of Giant Panda Breeding Chengdussa, Sichuanin maakunnassa.

Herätyskello soi aivan liian aikaisin Chengdun 2030-hostellissa. Nousimme kuitenkin reippaina ylös, koska tiedossa oli jotain erityistä. Saavuimme pandakeskukseen aamuvarhaisella pandojen vielä nukkuessa. Kävelimme suuressa, vehreässä keskuksessa ympäriinsä saadaksemme käsityksen alueesta. Kun huomasimme, että hoitajat kantoivat aamupalaa aitauksiin, jäimme odottamaan. Hiljalleen pandat kömpivät esiin nakertamaan aamiaiseksi tarjolla olevaa bambua.

Pandat olivat niin ihania ja söpöjä – en kestä! Tuntui oudolta nähdä massiivinen otus tai pandavauveli lähietäisyydeltä. Vaikka keskuksen idea on kasvattaa pandoja mahdollisimman hyvin ja saada ne lisääntymään, olin etukäteen hieman skeptinen koko paikan suhteen. Toki keskuksessa oleminen ei vastaa luonnossa olemista, mutta keskuksessa syntynyt tai asuva panda ei juuri muutenkaan muistuta luonnossa elävää sukulaistaan. Nämä täysihoidossa olevat pandat eivät pärjäisi luonnossa. Vapautettuja pandoja on kuollut, joten nykyään vapautetuille pandoille asennetaan GPS-pannat, jotta niiden selviytymistä voi seurata.

Oletin näkeväni ankeutta, mutta pandat nauttivat olostaan. Syömisestä, riehumisesta ja nukkumisesta. Kuulostaa vähän meidän jokapäiväiseltä agendalta reissussa. Välillä suloisten karvaturrien tekemisiä seuratessa unohtui, että pandat ovat kuitenkin karhuja, siis petoeläimiä.

Meidän ehdottomia suosikkeja puistossa olivat kultapandat. Pienet, punertavat ja ketterät kaverit sinkoilivat ympäriinsä. Koska suurin osa vierailijoista keskittyi mustavalkoisiin sukulaisiin, saimme rauhassa ihailla kultapandoja. Kultapandat hyppivät puusta toiseen, ja onnessaan nakersivat bataattia.

Usein puhutaan virheellisesti pandojen myymisestä ulkomaille, mutta todellisuudessa pandat ovat Kiinan valtion omaisuutta, ja niitä vain lainataan ulkomaille. Itselleni tuli yllätyksenä, että pandojen lainaamisesta käytetyt rahat käytetään suojelutyöhön. Tämä on todella hyvä asia, mutta elinolosuhteet ulkomailla eläintarhassa eivät varmasti ole yhtä hyvät kuin Chengdun tutkimuskeskuksessa. Ajatus pandojen suunnitellusta muutosta Ähtärin eläinpuistoon kammottaa. Chengdun tutkimuskeskus tekee tärkeää työtä, mutta toivottavasti lajin suojelu kehittyy myös sen luontaisilla elinalueilla.

Kaiken kaikkiaan vierailu oli erittäin positiivinen kokemus. Pidimme erityisesti siitä, että eri-ikäiset pandat pidetään erillään. Pandoja ei myöskään enää onneksi saa pitää sylissä. Toivottavasti myös äänekkäät kiinalaiset turistit oppivat jotain pandoista ja niiden tilanteesta.

 

Vinkkejä vierailulle:

-       Vierailun voi helposti toteuttaa omatoimisesti. Omatoiminen vierailu on huomattavasti halvempi kuin turistikierros. Suurista ryhmistä ja matkaoppaasta lähtee yleensä paljon ääntä, mikä puolestaan stressaa pandoja. Vierailun aikana tulee olla mahdollisimman hiljaa.

-       Saavu paikalle mahdollisimman ajoissa. Me olimme lippuluukulla n. klo 7.30, jolloin ei ollut vielä yhtään jonoa. Saimme liput, ja kävelimme rauhassa kohti aitauksia. Saavuimme paikalle juuri, kun pandat heräilivät ja nauttivat aamupalaansa, tietenkin bambua.

-       Keskuksessa voi liikkua helposti jalan, mutta kävelyä tulee paljon, joten valitse mukavat kengät. Keskuksessa ajaa ympäriinsä golf-auton tyylinen pikkubussi, jota kiinalaiset turistit suosivat. Liikuntarajoitteisille tämä on hyvä palvelu, mutta muuten suosittelen kävelyä.

-       Varaa vierailulle tarpeeksi aikaa. Suurin osa kävijöistä on puistossa n. 4 tuntia, mutta me viihdyimme paikalla pari tuntia pidempään. Jos olet pandafani niin et välttämättä halua lähteä puistosta pois ollenkaan. Puisto on myös yllättävän kaunis, ja siellä on mukava kävellä. Erittäin miellyttävä pakopaikka pois saasteista ja kaupungin vilskeestä.

-       Kannattaa tutustua etukäteen alueen karttaa, ja miettiä missä järjestyksessä kiertää aitauksia.

-       Ole hiljaa aitausten lähettyvillä. Älä ota kuvia salamalla.

 

Miten pandakeskukseen pääsee?

Pandakeskukseen pääsee helposti Chengdun metron heinäkuussa 2016 avatulla kolmoslinjalla (line 3). Metropysäkin nimi on Xiongmao Avenue (Xiongmao tarkoittaa kiinaksi pandaa). Metroaseman opasteita seuraten pääsee bussipysäkille, josta vielä körötellään itse pandakeskukseen.

Pandakeskukseen voi toki saapua myös turistibussilla ja taksilla, mutta uuden metroaseman ansiosta julkisen liikenteen yhteydet ovat niin hyvät, että suosittelemme yllä olevaa yhteyttä. Myös paikallisbussit ajavat suoraan pandakeskukseen, mutta metron ja bussin yhdistelmä on huomattavasti nopeampi. Metroasemien automaatit toimivat englanniksi, ja Xiongmaon asemalla on yleensä myös kielitaitoista henkilökuntaa paikalla. Itse saavuimme asemalle seitsemän jälkeen aamulla, ja herätimme Panda-infon työntekijän torkuiltaan.

Kolmoslinjan metrovaunut ovat myös pandateemaisia. Metallitolppien pinta on hiottu muistuttamaan bambua, ja kädensijat ovat pandan pään muotoisia korvine kaikkineen. Penkkien päässä on myös pandan nassukka.

 

SEURAATHAN REISSUAMME MYÖS FACEBOOKISSA JA INSTAGRAMISSA!

Share

Ladataan...

Ennen vuoden maailmanympärimatkaamme päätimme, että haluamme tehdä jossain vaiheessa vapaaehtoistöitä. Liityimme Workaway-sivustolle, jonka kautta voi helposti etsiä erilaisia projekteja ympäri maailman. Workaway perustuu nimestään huolimatta enemmän kulttuurivaihtoon kuin työntekoon. Kuka tahansa voi ilmoittaa projektin sivustolle, joten Workawayn kautta tavoittaa tahoja, joita ei isojen järjestöjen kautta löydä (tämä voi olla sekä hyvä että huono asia). Vapaaehtoisprojekteja on laidasta laitaan, mutta yhteistä kaikille projekteille on, että ”työtä” vastaan tarjotaan majoitus ja/tai ruoka (osa hosteista veloittaa ylläpitomaksun), ja tunteja ei pitäisi kertyä enempää kuin 6 tuntia 5 päivänä viikossa.

Vapaaehtoisturismia (volontourism) usein kritisoidaan, ja koetaan, että länsimaalaisista on kohteessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vapaaehtoismatkailua on viime vuosina ilmiön yleistyttyä tutkittu paljon, ja moni on sitä mieltä, että useimmiten on kyse enemmän matkailijan egon pönkityksestä kuin kestävästä kehityksestä ja oikeasti merkityksellisestä toiminnasta. Rohkeimmat väittävät, että vapaaehtoisturismi on uusi kolonialismin muoto. Toki vapaaehtoistyöhön voi liittyä myös hyväksikäyttötilanteita vastaanottajan taholta, esim. vapaaehtoinen raataa palkkatöihin verrattavissa töissä ilman korvausta. Olen miettinyt näitä teemoja viime vuosina paljon, ja haluan matkustaa mahdollisimman ekologisesti ja eettisesti. Suhtaudun siis itsekin skeptisesti vapaaehtoistöihin, mutta uskon, että on mahdollista löytää myös merkityksellisiä projekteja, joissa

a)    vapaaehtoisesta on oikeasti hyötyä vastaanottavalle taholle

b)    vapaaehtoinen ei vie mahdollista työpaikkaa paikalliselta

c)    vapaaehtoinen voi tuoda yhteisöön jotain uutta (kykyjä, ideoita)

Päätimme kokeilla Workawayta Mongoliassa, ja hakemuksen sekä viestittelyn jälkeen meidät toivotettiin tervetulleeksi Muruniin, Pohjois-Mongoliaan 800 kilometrin matkan päähän Ulan Batorista. Hostimme Saraa pyörittää majataloa, osallistuu kunnallispolitiikkaan, koordinoi naisasiajärjestöä ja harjoittaa ekologista viljelyä. Oikeastaan hän on Murunissa tietynlainen go-to person, jolta paikalliset hakevat apua oli sitten kyseessä uudet talvikengät tai ideat, miten luoda jotain uutta kierrätysmateriaaleista. Näiden teemojen ympärillä myös meidän projektimme pyöri. Lisäksi autoimme majatalon askareissa, puiden pilkkomisessa (Murunissa oli kylmä!), puutarhassa ja kotitöissä. Askartelimme tölkeistä retkikeittimiä ja muovipulloista roikkuvia istutusastioita. Autoimme myös nettisivuston, sosiaalisen median, valokuvaamisen ja nettimarkkinoinnin kanssa. Majatalon normaalit työntekijät ensin hieman ihmettelivät meitä, mutta jatkoivat kuitenkin toimiaan normaalisti.

Saraa oli erittäin kiireinen koko visiittimme ajan, koska Mongoliassa oli vaalikampanjointi kuumimmillaan. Monella perheellä ei Murunissa ole nettiä, joten ehdokkaana ollut Saraa kiersi joka päivä n. 200 perheen luona kertomassa tavoitteistaan. Mongoliassa on paljon korruptiota, ja asenne poliitikkoihin erittäin huono. Saraa saa siis tehdä paljon työtä sen eteen, että ihmiset luottaisivat häneen ja demokraattiseen puolueeseen. Pääsimme mekin tutustumaan puolueen toimistoon. Vaalien jälkeen sain pettyneeltä Saraalta viestin, että MPRP (Mongolian People’s Revolutionary Party) olisi lahjonut köyhiä äänestäjiä, ja näin voittanut vaalit. En tiedä, mikä oli todellinen tilanne (vaaleista löytyy tietoa lähinnä mongoliaksi), mutta Saraa sanoi kuitenkin oppineensa paljon kampanjasta, ja keksineensä uusia keinoja paikallisten asukkaiden aktivoimiseksi.

Hauskinta vapaaehtoisviikkomme aikana oli englannin treenaaminen muutaman paikallisen kanssa. Saraa infoaa aina kylässä, kun vapaaehtoisia on tulossa, ja halukkaat voivat tulla harjoittelemaan englantia. En kutsuisi tätä kielen opettamiseksi vaan enemmänkin yhdessäoloksi, jonka ideana on aktivoida mongolialaisten passiivista kielitaitoa. ”Oppilaamme” Bonza ja Ure olivat todella symppiksiä, ja tunnit heidän kanssaan vierähtivät todella nopeasti. 33-vuotias Bonza kävi aikanaan vain kolme vuotta koulua, ja on nyt aikuisiällä aloittanut englannin opiskelun itse. Soittelimme yhdessä kitaraa, pelasimme shakkia, kävelimme ympäri karunkaunista kaupunkia, tutustuimme Bonzan ihanaan perheeseen (paikalliseen tapaan neljä sukupolvea saman katon alla) ja haaveilimme yhdessä tulevaisuudesta, jossa kohtaamme Bonzan unelmakaupungissa New Yorkissa. Perjantai-iltana päädyimme laulamaan karaokea, jonne klassisen rockin ystävä Bonza oli houkutellut meitä jo monta päivää. Lauloimme Chrisun kanssa duettona mm. A Whole New World, The Sound of Silence ja Barbie Girl. Hollantilainen ystävämme purki erotuskaansa huutamalla Since You Been Gonen, ja ilta päättyi yhteislauluversioon Linkin Parkin In The Endista.

Meillä oli projektin aikana kaksi vapaapäivää, jolloin suuntasimme Hövsgöl-järvelle nauttimaan luonnosta. Edellisen illan karaoke painoi niskassa, mutta vaelsimme 15 kilometriä yhden Mongolian suosituimpiin turistikohteisiin kuuluvan järven rannoilla. Täydellistä vastapainoa kaupunkiviikolle.

Pohjoinen Mongolia kohteli meitä hyvin, ja Saraa oli myös tyytyväinen vierailuumme. Puhuimme myös mahdollisesta yhteistyöstä jatkossa. Ideana on järjestää Suomeen palattuamme vaatekeräys Murunin lapsille, joista monet kulkevat -40 asteen pakkasessa rikkinäisissä kengissä ja huonoissa vaatteissa. Vaatteiden lisäksi pohjoisessa on pulaa myös hyvälaatuisista ja turvallisista ratsastustarvikkeista. Mongoliassa hevoset ovat elämäntapa, mutta varusteet paikoin erittäin huonolaatuisia. Uskon siis, että tarinamme Saraan kanssa saa vielä jatkoa.

 

OLETKO ITSE OLLUT VAPAAEHTOISTÖISSÄ? MINNE HALUAISIT LÄHTEÄ? USKOTKO, ETTÄ VAPAAEHTOISTURISMISTA ON ENEMMÄN HAITTAA KUIN HYÖTYÄ?

Seuraathan jo reissuamme Facebookissa ja Instagramissa?

 

Lue myös:

Mongolialaista elämänmenoa

Laulavat hiekat, liekehtivät kalliot - kiertomatka Gobin autiomaassa

 

Share