Ladataan...

Aloitin tämän(kin) postauksen kirjoittamisen jo jokin aika sitten. Tuolloin kirjoitin seuraavaa: “Juttelin juuri siskoni kanssa. Sen saman siskon, jonka kanssa seikkailtiin Oregonissa keväällä 2015, piikitettiin hormooneja ja jännättiin munasolujen määrää. Noista munasoluista kehittyivät alkiot Ykkönen ja Kolmonen. Nuo sisukkaat alkiot laitettiin Jenniferin kohtuun ja ne kasvoivat ensin sikiöiksi, sitten vauvoiksi ja nyt ne ovat saavuttaneet reilun 16 kuukauden iän. Meidän suuri unelmamme ja onnemme -  touhukkaat taaperomme.”

Tuon puhelinkeskustelun aikaan siskoni oli viimeisillään raskaana. Vaikka siskollani ei olisi ollutkaan sitä mitään vastaan, en halunnut asiasta kirjoittaa blogiin. Oman “raskauteni” ja tarinani halusin jakaa kaikkine käänteineen, mutta siskoni matkan äidiksi halusin pitää hänen yksityisasianaan. Ilokseni voin nyt paljastaa, että meidän pikkuiset saivat terveen ja potran serkkutytön viikko sitten! Olen niin onnellinen siskoni ja hänen miehensä puolesta! Se onni, jonka siskoni antoi meille, saa hän nyt itse kokea. Uusi elämä on niin ihmeellinen asia. Ihmeellinen ja onnellinen.

Meidänkin elämä on hiljattain muuttunut melkoisesti. Hyppäsin “working mom” -rooliin kuukausi sitten kesäkuun puolessa välissä. Toistaiseksi olen viihtynyt uudessa firmassa, tiimissä ja toimenkuvassa erinomaisesti. Jo toisen haastattelun jälkeen minussa heräsi ajatus, että ehkä viime talviset potkut olivatkin onnenpotkut! Ehkä niin kuuluikin käydä, ehkä se olikin vain sysäys johonkin paljon parempaan. Olin viimeisten vuosien aikana tottunut jatkuvaan kiireeseen ja stressiin. Typerän pitkiin työpäiviin, korkokenkiin ja kilpailuun. Se kaikki on uudessa työssä erilaista. Ihmisillä on aikaa. Aikaa tervehtiä, hymyillä. Aikaa tulla esittäytymään ja kysymään, että oletko sinä se uusi tiimiläinen. Se tuntuu hyvältä. Kaiken lisäksi itse rooli on mielenkiintoinen ja monipuolinen, joten kuukauden kokemuksella voin sanoa tehneeni oikean ratkaisun.

Jos työt ovat lähteneet hyvin käyntiin, niin vieläkin iloisempi olen siitä, miten hyvin uusi arkemme on alkanut rullaamaan! Lastenhoitajamme alkoi siis tekemään meille töitä täysipäiväisesti ja hän on myös ollut valmis ottamaan isompaa roolia. Hän suunnittelee lasten ruoat, käy kaupassa ja valmistaa ne. Hän on esittänyt meille listan asioista, joita voisi tehdä lasten kanssa. Hän voisi järjestää leikkitreffejä ja pikkuiset tapaisivat muita lapsia, he voisivat tehdä silloin tällöin pieniä retkiä esim. eläintarhaan. Tuo kaikki kuulostaa todella hyvältä ja tiedän lasteni olevan hyvissä käsissä minun keskittyessä omiin töihini. Lastenhoitaja lähettää myös päivittäin muutaman kuvat päivän touhuista. Voitte kuvitella, että tietokoneen ruudun edessä tai neukkarissa miitingin alkua odotellessa ne saavat hymyn äidin huulille.

Minulle on tärkeää, että minä olen antamassa halit, kun lapset heräävät aamulla seitsemän kahdeksan välillä, sekä että olen leikittämässä illan viimeiset leikit, antamassa iltamaidot ja hampipesut ennen kuin pienet menevät nukkumaan puoli kahdeksalta. Toistaiseksi olen siinä onnistunut. Jossain vaiheessa esitän pomolleni, josko voisin lähteä kerran viikossa aikaisemmin ja lasten mentyä nukkumaan tekisin pari tuntia töitä kotoa. Tuollaisilla pienillä asioilla ja joustoilla saa ihmeitä aikaan ja perhe-elämän yhdistettyä työelämään. En suostu uskomaan, että ne ovat toisiaan poissulkevia asioita.

Kaiken kaikkiaan meidän elämä kulkee omalla rytmillään. Nyt on sunnuntai ja lapset heräilevät juuri päiväuniltaan. Aamulla kävimme leikkipuistossa leikkimässä ja iltapäivän ohjelma on iloisesti avoin. Ilma on aurinkoisen kesäinen. Mikään ei voisi olla paremmin.

Kiitos teille rakkaat lukijat kärsivällisyydestä ja kärsimättömyydestä. Olen samaa mieltä kaikista kommenteistanne, että onhan tämä blogin loppu ollut ihan luvattoman h-i-d-a-s-t-a.. Mutta se myös kuvastaa luonnettani todella hyvin. Kun johonkin ryhdyn, hyppään siihen antaumuksella ja intohimolla. Kun sitten päätän siirtyä eteenpäin, on vaikeaa enää katsoa taaksepäin. Muutama postaus siis jäljellä! Ainakin raha-asiosta tulee postaus. Mistäs muusta pitäisi vielä kirjoittaa?

Share

Ladataan...

Tänään on jälleen se päivä, joka muistuttaa minua ja teitä muut vanhemmat kuinka onnekkaita me olemme. Tänään on tyhjän sylin päivä, lapsettomien lauantai.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/tyhja-syli

Viime vuonna näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/lapsettomuus-elaa-minussa-ikuisesti

Kahtena edellisenä vuonna aihe kosketti todella kovasti ja läheltä. Kaksi vuotta sitten olimme vielä lapsettomia. Olimme juuri tutustuneet Jenniferiin ja työstämässä sijaissynnytyssopimuksia. Koko edessä oleva projekti näyttäytyi isona, mustana ja pelottavana. Niin monta asiaa voisi mennä vielä pieleen... Mutta nöyrä, piskuinen toivonkipinä lepatti pimeyden keskellä ja piti meidän liikkeessä.

Vuosi sitten kaksosemme olivat parin kuukauden ikäisiä. Olimme vastikään saapuneet takaisin kotiin Kaliforniasta ja aloittelimme normaalia elämäämme - lapsiperheenä. Yllättäen ylipyyhkivät onnellisuudenpuuskat olivat vielä päivittäisiä, nyt niitä tulee enää harvoin ja lievempinä. Koko äitienpäiväviikonloppu, jossa lapsettomien lauantai on osana, oli ihmeellinen kokemus. Kiitollinen, liikuttava kokemus.

Kuten edellisessä  edellisissä postauksissakin olen maininnut, sijaissynnytys on alkanut tuntua koko ajan kaukaisemmalta ja me elelemme omaa lapsiperhearkeamme muiden perheiden tavoin. Meillä oli vauhdikas aamu, kun kaksi vaippapöksyistä taaperoa viilettivät ja kikattelivat menemään. Tulimme eilen illalla "mökillemme" ja täällä odottaneet lelut ja huonekalut aiheuttavat aina alkuinnostusta pienissä tutkijoista. Nyt on jo päiväunien aika. 

Tämä päivä on nostanut mieleen jälleen koko huikean matkamme. Ihanat, ihanat, ihanat sijaissynnytyslapsemme. Bob ja Rosa. Ykkönen ja Kolmonen. Ilman sijaissynnytystä meillä ei olisi tätä onnea ja tänään sydämeni täyttäisi hiljainen, puristava haikeus. Suru. Elämä olisi varmasti hyvää, matkustelisimme, liikkuisimme, urakin olisi varmasti eri tilanteessa. Mutta juuri tänään sylini nyyhkyttäisi tyhjyyttään.

Tänään vietetään tyhjän sylin päivää, lapsettomien lauantaita. Kuten edellisinä vuosina, toivotan kaikille naisille ja miehille, joiden syli on tahtomattaan tyhjä, voimia elää sen (välillä musertavan) kaipauksen kanssa.

<3

 

Ps. Viimeisimmässä Economist-lehdessä käsiteltiin näkyvästi sijaissynnytystä. Artikkeleihin täältä:

http://www.economist.com/news/leaders/21721914-restrictive-rules-are-neither-surrogates-interests-nor-babys-carrying-child

http://www.economist.com/news/international/21721926-many-feminists-and-religious-leaders-regard-it-exploitation-demand-surrogacy

Share

Ladataan...

Aloitetaan ihan ensimmäiseksi tärkeämmistä, vakavemmista ja yhteiskunnallisista asioista. Blogin sähköpostiin oli kolahtanut alkuviikosta haastattelupyyntö. En sitä ajoissa huomannut, joten se meni tällä kertaa ohi. Haastattelu olisi tehty viime torstaisen keskustelutilaisuuden Nyt keskustellaan sijaissynnytyksestä tiimoilta. (Lisää tapahtumasta: http://www.simpukka.info/nyt-keskustellaan-sijaissynnytyksesta/)

Minussa heräsi kaksi kolme tunnetta. 1. Mahtavaa, että asiaa pidetään esillä ja että siitä keskustellaan! 2. Miten aihe ei enää tunnukaan niin läheiseltä, en ole koko aihetta "sijaissynnytys" ajatellut moneen kuukauteen. Jos olisin haastattelupyynnön huomannut ajoissa, olisinko edes halunnut antaa siitä haastattelua? 3. Pieni syyllisyys ja petturuus edelliseen tunteeseen liittyen. Onko niin, että nyt kun meidän osalta sijaissynnytysmatka on taitettu, ei se enää minua koske tai kiinnosta?

Kyllä ja ei.

Ymmärrettävästi sijaissynnytys ei ole enää meidän perheessä se päivittäinen keskustelunaihe. Olemme aivan tavallinen lapsiperhe, jossa on äiti, isä ja jo 14(!) kuukauden ikäiset kaksoset. Meillä on Etelä-Carolinessa Jennifer-niminen tuttava, jolle silloin tällöin lähettelen kuvia ja kuulumisia perhe-elämästämme. Meidän elämää täyttävät täysin uudenlaiset kiireet, ilot ja murheet.

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin tuoda sijaissynnytysaihetta tunnetuksi - olen varmasti tehnyt asian eteen paljon enemmän kuin useimmat sijaissynnytyksen kautta lapsensa saaneet. Useimmat aiotut vanhemmat pitävät asian visusti salassa ja se on täysin ymmärrettävää, aihe on vaikea. Blogin hiipumisen kautta myös oma aktiivisuuteni asian eteen on hiipunut, olihan blogi se minun kanavani tuoda asiaa esille. Muutaman kuukauden tauon jälkeen tuollainen haastattelupyyntö tuntui yllättävältä ja vähän vieraaltakin. Mutta olisin sen toki antanut, jos sillä olisin voinut jälleen omalta osaltani edes pikkuisen auttaa muita lapsettomuuden kanssa vielä kipuilevia. Ja autan vastaisuudessakin parhaani mukaan!

Kävimme lomalla Kreetalla, valitettavasti säät eivät olleet tarpeeksi lämpimät pulikoimiseen.

Ja sitten muihin asioihin, eli meidän perheeseen. Kuten jo kerroin, vauvat TAAPEROT ovat nyt 14 kuukautta. Ja kyllä täällä taaperretaankin, sinne tänne, välillä muksahdellen. Pikkuiset muuttuvat viikko viikolta enemmän lapsiksi, joilla on omat luonteensa, oikkunsa ja kujeensa. Minun pitää yrittää päästää menemään vauvarutiineista ja vastikään meillä on alettu kunnolla sormiruokailemaan, kokeilemaan lusikalla itsenäisesti syömistä (lue: sotkemista) ja mukista juomista. Ihanaa huomata, miten lapset jaksavat leikkiä pidempään ja sietävät myös väsymistä. Iltapuhteet saadaan mukavasti hoidettua vähän väsähtäneenäkin ja petiin päästessä nukahdetaan nopeasti. Aikaisemminhan illat saattoivat olla varsinaista kitinäkuoroa viidestä eteenpäin.

Lasten paperit ja minun vanhemmuuden todistaminen on edelleen avoinna. Siis pelisäännöt ovat nyt selvät: meidän tulee toimittaa sen sata paperia siskoni syntymätodistuksesta Jenniferin avioliiton varmistamiseen ja kaikki sopimukset alkuperäisinä (munasolunluovutus, sijaissynnytys, jne). Tämän jälkeen Jennifer merkataan äidiksi, mutta otetaan myös samantien pois, eli vain mieheni on lasten virallinen vanhempi. Minä saan sitten hakea sisäistä adoptiota viiden avioliittovuoden jälkeen, eli meidän tapauksessa keväällä 2019. Huoh. Mutta näillä mennään.

Syötiin itse lusikalla, ehkä sinne suuhunkin meni jotain...

Minun garden leave on tullut päätökseen ja muutaman päivän olen ollut virallisesti työtön. Työnhaku on osoittanut odotettua hankalammaksi ja työkkäriin ilmoittautuessa virkailija antoi minulle oman vinkkinsä: "Teillä on kaksi pientä lasta, eikö vain? Ehkä nyt olisi aika olla kotona, se menee kuitenkin niin nopeasti. Tiedän, että joissakin maissa (ja merkitsevä katse minuun suomalaisena) äidit menevät töihin, mutta täällä on vielä yleistä, että äiti hoitaa lapsia." 

Työnhaku on ollut varsinaista vuoristorataa. Sain maaliskuussa melkein napattua unelmaduunini, mutta sitten jäin hyvänä kakkosena nuolemaan näppejäni. Se masensi, eikä asiaa auttanut, että seuraavista hakemuksista tuli pelkkää ei-oota. Nyt näyttää taas paremmalta, yhdestä haastattelusta odotan (positiivisia) kuulumisia ja kolme haastattelua on sovittu seuraaville viikoille.

Olen yrittänyt pysyä positiivisenä, verkostoitua ja nauttia vapaa-ajastani, mutta tällainen välivaihe ja epätietoisuus on hieman ikävää. Eräs ihana lukijani kirjoitti minulle joulukuussa kuinka hän odottaa "how thoroughly I will kick ass!" ja yhtä ihana outplacement valmentajani kirjoitti minulle vastikään "You are a wonderful young talent so your opportunity will come, I have no doubts". Pidän siis lipun korkealla ja pään pystyssä. Tästä tulee vielä hyvä juttu, ihan varmasti!

Ja pääasia on, että ihanat taaperoni ovat terveitä ja tyytyväisiä! <3 <3

Share

Pages