Ladataan...

Tavalliset aamusäätämiset: vauvat pinniksistä alakertaan, aamupuuron laittaminen ja syöttäminen, vaipanvaihto. Poika venkoili tuttuun tapaansa hoitopöydällä ja nykyään meno muistuttaa enemmän painiottelua kuin vaipanvaihtoa. Annoin rasvatuubin viihdykkeeksi ja yritin saada pojun huomion hokemalla hänelle hitaasti ja selvästi artikuloiden "sano mami, sano mami, sano maa-mii".

Tähän mennessä vauveleiden puhe on tyyliä etetetet, äitäitäit, tätätät, tatata. Mutta yhtäkkiä poika lopetti vääntämisen, katsoi syvälle silmiin ja keskittyneenä sanoi maamm (tai jotain siihen päin). Jokin ihana, odottamaton tunne läikähti sisällä ja sai kyyneleet silmiini. Ettei poika hämmentyisi äidin reaktiota puristin hänet syyliini ja kyynelten lävitse naurahdin "hyvä"!

En olisi uskonut, miten järkyttävän ihanalta tuo tuntuisi: minun oma rakas lapseni juuri sanoi "mami"! (tai siis niin lähelle kun hän osasi sanoa). 

Ulkoilua

Vauvat täyttivät muutama viikko sitten ensimmäisen vuoden. Minun oli tarkoitus laittaa kuvia juhlista, kakusta ja päivänsankareista, mutta jälleen kerran nuo kuvat ovat jollakin muistikortilla jossakin... niin kuin kesällä järjestettyjen kummijuhlienkin kuvat.

Syntymäpäivien aikaan pohdin paljon vuoden takaisia tapahtumia ja omaa matkaani äitinä. Ehkä jotkut teistä muistavat (jos siellä on enää ketään), miten jännitin vauvojen syntymää ja omia tunteitani sillä hetkellä. Etukäteen annoin itselleni luvan tuntea mitä tahansa: paniikkia, hämmennystä tai suoranaista vierautta vauvoja kohtaan. No kaikki tuo oli turhaa. Vauvojen ensiparkaisut saivat kyyneleet silmiini, mutta varsinaisen äidinrakkauden tunsin tunti syntymän jälkeen, kun toppini sisään ujutettiin karvatonta oravaa muistuttava pieni poikani. Hänen pikkuruinen lämmin kehonsa minun rintaani vasten, ne pienen pienet hennot liikkeet. Pieni nenänpää, joka pilkotti ison pipon alta. Tuon hetken muistelu saa edelleen sen saman ylitsevuotavan helpotuksen, onnellisuuden ja rakkauden puistatuksen aikaiseksi. <3

Siinä missä poikaan rakastuminen tapahtui aivan ensihetkellä, niin tytön kanssa meni hieman pidempään. Toki välitin ja hoidin häntä aivan yhtä antaumuksella kuin poikaakin, niin yhteys meidän välillä syntyi vasta myöhemmin. Tytöllä oli alkuvaiheessa paljon vatsavaivoja ja usein hänen hereilläolonsa oli ärtynyttä kiemurtelua, siinä missä poika jo katseli (tai ainakin näytti katselevan) uteliaasti ja syvälle silmiin. Rautavalmisteen vaihtumisen jälkeen tytön vatsavaivat hellittivät ja yhtäkkiä hänestä kuoritui suloinen ja aurinkoinen tyttönen, joka huulet töröllään ojentaa äitin syliin ja joka rakastaa pehmomuumiaan muumejaan yli kaiken. 

Pojan uteliaisuus ja päättäväisyys pitää hänet menossa. Joka paikkaan. Koko ajan. Tyttö on selkeästi rauhallisempi, mutta toisaalta myös tempperamenttisempi - hän kyllä ilmoittaa raivokkaasti kiljahtaen, jos jokin asia ei neitiä miellytä. Poika säikähtää herkemmin vieraita ihmisiä, uusia tilanteita tai esimerkiksi autonpesua, kun tyttö tyytyy puristamaan muumiaan tiukemmin ja katselee tilanteen kehittymistä rauhallisesti.

Molemmat nukkuvat suht hyvin ja syövät oikeastaan kaiken, mitä eteensä saavat. Nyt olemme alkaneet syömään sormiruokaa ja ihan kotiruokaakin. Vauvat rakastavat kylpemistä, he viihtyvät jo pitkään keskenään, keittiön laatikoita tonkien (siis repimällä kaiken mahdollisen lattialle), sohvalla peuhaten tai lelulaatikossa istuskellen. Ensimmäiset haparoivat askeleet on otettu, mutta pääasiallinen liikkumismuoto on edelleen neliveto. Maasta tongitaan suuhun edelleen kaikki mitä löydetään ja kirjoita revitään ja syödään sivut, mikä on toistaiseksi vähän rajoittanut meidän ulkona leikkimistä ja kirjojen lukua. Toisaalta on uskomatonta, miten nopeasti he oppivat ja esimerkiksi sohvalta tai sängyltä tullaan pääsiassa hienosti takaperin alas ja pariin keittiön laatikkoon ei kosketa, koska niin ei saa tehdä.

Vauvat saivat Suomen passit  (ja niillä on myös jo käyty Suomessa), pyyhekuva vauvahotellista ja pyjamakuva meidän tavallista iltahulinaa.

Tästä tuli nyt tällainen spontaani päivitys vauvojen elämästä. Minulla on ollut huono omatunto blogin päivittämättömyydestä, tuntuu kuin olisin täysin unohtanut teidät rakkaat lukijat. Te kuitenkin jaksoitte tsempata koko projektin ajan... <3

Toivottavasti teillä kaikilla menee hienosti. Ihanaa viikonloppua! Suomen takatalven sijaan Keski-Eurooppaa hellii aurinkoiset kesäkelit. Me alamme nyt laittamaan hedelmiä ja vauvamunakasta välipalaksi. Sitten ehkä ulkoilemaan aurinkoiseen iltapäivään.

Share

Ladataan...

Vuosi sitten olimme Kaliforniassa ja juuri tänään vietimme päivän kiertelemässä vauvantarvikeliikkeitä. Tilasimme lastenrattaat, ostimme kärryn täyteen tuttipulloja, vaippoja, rättejä - ja niitä aivan pienimpiä nukenkokoisia vaatteita. Jenniferin vatsa oli jo räjähtämäisillään ja meidän fiilikset omituiset. Odottavat. Onnelliset. Ja valtavan jännittyneet! Näin jälkikäteen oikein ihmettelen, kuinka saimme päämme pidettyä kylmänä. Vasta nyt jälkikäteen olen tajunnut, millainen henkinen paine meillä molemmilla oli. Huh huh.

Vauvat täyttävät huomenna vuoden! Varsinainen juhla vieraineen järjestetään lauantaina ja tässä alkavat pian järjestelytohinat kunnolla. Loppupäivän ohjelmassa on leipomista, leipomista ja leipomista. Vaikkemme mitään isoja juhlia järjestäkään, niin kyllä tässä vähän pitää panostaa. Ai niin ja huomiselle on varattu vauvoille valokuvausaika ja tarkoitus on ottaa muutama kuva koko perheen kanssa. :)

Viimeiset 364 päivää ovat olleet elämäni onnellisimmat, siitä ei ole mitään epäilystä. Minulla on kaksi aivan ihanaa lasta, rakastan heitä järjettömän paljon. Joka päivä opimme uutta - uusia leikkejä, taitoja, tapoja ja minä jotain uutta itsestäni äitinä. Olen myös tykännyt äidin roolista enemmän kuin olisin koskaan odottanut. Ura ja corporate ranking tuntuvat melko toissijaisilta asioilta tähän verrattuna, tärkeiltä, mutta toissijaisilta.

Mutta nyt pitää laittaa hommat pyörimään. Löysin luonnoksistani (niitä on paljon!) tekstin vuoden takaa. En sitä aikoinaan koskaan kehdannut postata, se kun oli niin överihyväntuulinen. Mutta tuo positiivisuus oli tietoinen valinta: koko prosessin ajan yritin pitää mielen iloisena ja lähestyä asioita positiivisesti. Se on ollut hyvä ohjenuora nyt jälkikäteenkin ja etenkin nyt pohtiessa työnhakua.

Oikein kivaa tulevaa viikonloppua - täällä juhlitaan yksivuotiaita amerikan ihmeitä! <3

Ps. tuo alla olevan tekstin lopussa mainitsemastani yllätyksestä voit lukea täältä: blogit/matkalla-perheeksi/ja-sitten-ne-erilaiset-babyshowerit

-------

Kohta alkaa ensimmäinen etappi Kaliforniassa oloa tulla päätökseen. Tänään iltapäivästä jätin airbnb-kämppäni, pakkasin kamppeet autoon ja vaihdoin budjettihotelliin, jonka varasimme pariksi yöksi. Mieheni siis saapuu tänäiltana.

Viimeiset viisi päivää ovat menneet hujauksessa ja aivan mielettömän hyvissä fiiliksissä. Tässä joitakin fiiliksennostattajia satunnaisessa järjestyksessä.

Kalifornian kevät. Kalifornia kärsii yhdestä historian pahimmasta kuivuudesta ja etenkin edellisellä visiitillä se oli paljon esillä. Sittemmin sadetta on tullut paljon ja sen huomaa luonnossa. Täällä on aivan ihanan keväistä! Luonto on vehreää ja aurinko on toistaiseksi paistanut joka päivä. Valoisan aikaan tarkenee lyhythihaisella ja täällä tuoksuu Suomen kesäkuulta. Ah.

Yhteisöllisyys. Tämä on ollut toistaiseksi paras airbnb-kokemukseni ja heti alusta pitäen tulin hostini kanssa hyvin juttuun. Olemme rupatelleet pitkin viikkoa ja eilen katsoimme yhdessä Oscar - gaalaa keskustellen kaikenlaista mm. bloggaamisesta ja sijaissynnytyksestä. Hän toi minulle teetä ja keksejä - koska hänen jo pois muuttanut tyttärensäkin aina mielellään nautti teetä ja keksejä sunnuntaisin. Vaihdoimme myös yhteystiedot ja sovimme tapaavamme uudelleen kunhan pikkuiset ovat syntyneet. Mielestäni tämä on jakamistaloutta ja yhteisöllisyyttä parhaimmillaan!

En myöskään voinut olla pohtimatta airbnb:n ja sijaissynnytyksen analogiaa. Tämä nainen ei ole varakas, ei ollenkaan, ja luultavasti sen vuoksi hän myös tekee airbnb:tä. Hän haluaa hieman lisätienestejä ja samalla tavata uusia ihmisiä, kun minä taas etsin huokeaa majoitusta ja mahdollisuutta tavata paikallisia. Oma koti on myös melko intiimi asia ja kaikki eivät pysty luottamaan sitä ventovieraiden käsiin. Käytänkö minä nyt hänen vähempivaraisuuttaan hyväksi vai onko tämä win-win - tilanne? En todellakaan vertaa kotia kohtuun, mutta hieman samaa tematiikkaa tässä on kuin keskustelussa sijaissynnyttäjien hyväksikäytöstä.

Liikunta. Kuten pari postausta sitten mainitsin, niin hankin heti toisena päivänä jäsenyyden kuntosalille. Sittemmin olen käynyt heilumassa painojen kanssa, joogassa, juoksemassa. Ja se tuntuu hyvältä. Olen yrittänyt pitää oman raskauteni sporttisena, koska vauvojen syntymän jälkeen ylimääräinen aika tulee olemaan kortilla... 

Ei-amerikkalainen ruoka. Marraskuussa aloitimme pari ensimmäistä aamua IHOP:n pannukakkuiloitteluilla. Kolmantena päivänä sekä minä, että mieheni olimme niin turvoksissa ja täynnä jenkkimättöä, että oli pakko siirtyä hieman terveellisimpään ruokaan. Luulen, että jetlag oli myös pahempi viimeksi vahvasti hiilihydraattisen ruokavalion vuoksi. Nyt olen välttänyt pikaruokalat ja joka ikinen aamu on alkanut lautasellisella luomukaurapuuroa hedelmien ja marjojen kanssa. Ja ero on huikea: jetlagista ei ole ollut tietoakaan, olen ollut pirteä ja energinen. Tämä hyvä!

Uudet hiukset (ja small talk). Edellisen kerran ehdin käydä kampaajalla marraskuussa ja tukka alkoi olla sen näköinen... Päätin jo pari viikkoa ennen reissuun lähtöä jättää kampaajalla käynnin Kaliforniaan ja tänään istahdin puunattavaksi. Minusta on tullut oikea small talk - hirmu tällä reissulla ja kampaamosessio meni siivillä jutellessa Euroopan ja Yhdysvaltojen eroista niin asiakaspalvelussa kuin yliopistojen lukukausimaksuissakin. Niin ja hiuksissa on nyt uusi sävy ja mitta - vaihtelu virkistää!

Ja aivan lopuksi tietenkin Bob ja Rosa, Jennifer ja hänen perheensä. Ja eilinen yllätys, joka sai kyllä pasmat hyvin pahasti sekaisin.

Siitä lisää myöhemmin... ;)

-----

The first five days in California has been full of good wibes. Here I list some of the reasons: 1. The spring in California, so fresh and sunny! 2. Sharing economy, I've had the best airbnb experience so far. I got along extremely well with my hostess from day one and agreed to meet up lagain once the little ones are born. 3. Sport, I subscribed to a local gym, went jogging, yoga. My pregnancy is sporty and I love it. 4. Non-american food, stuffing myself with pancakes and all-american food just kills me. This trip I start my day healthy and I feel the difference. 5. New hair cut (and small talk), finally I managed to get myself a new hair cut. The whole session went by (small)talking about the differences between US and Europe. Finally, Bob, Rosa, Jennifer and her family. And a surprise yesterday... and I will write more about it later. ;)

Share

Ladataan...

Hei ihanat, kiitos ja anteeksi. Kiitos, että olette jaksaneet odottaa, anteeksi, että tässä on vierähtänyt ihan luvattoman pitkä tovi.

Minulla ei ole (onneksi?) mitään hyvää syytä hiljaisuuteen; olemme olleet kaikki terveitä ja päivät ovat vilisseet nopeasti kahden lähes taaperon kanssa. Siinä missä viikot ovat täyttyneet uusista askareista mm. työnhaun ja nettimarkkinointiprojektin tiimoilta, niin viikonloput olemme olleet pitkälti reissussa. Blogi on ollut mielessä, mutta sille ei ole löytynyt sopivaa rakoa sitten millään! Nyt sitten käytän tämän rauhallisen sunnuntaihetken blogiin. :)

Mm. Riikkis, HannaM sekä muutamakin Vierailija toivoivat kuulumisia Jenniferistä sekä miten vastaan tutuille tai tuntemattomille kyselijöille esimerkiksi raskaudestani ja miten lasten kansalaisuusasiat ovat täällä edenneet. Senpä vuoksi kirjoitan nyt hieman meidän arjesta ja miten sijaissynnytys siinä tänä päivänä näkyy.

Täällä on nykyään melkoinen vauhti päällä!

Aivan ensimmäiseksi Jenniferin kuulumiset ja miten yhteydenpitomme on jatkunut. Kun palasimme Eurooppaan, oli suhteemme uudessa tilanteessa: meillä ei ollut enää varsinaista pakkoa olla yhteydessä. Tarkoitan siis, että meillä molemmilla oli nyt omat elämämme kiireineen vastakkaisilla pallonpuoliskoilla ja yhteydenpito olisi täysin satunnaista kuulumisten vaihtoa. Keväästä alkaen olemme olleet yhteydessä lähinnä Facebookin messengerin kautta kuvia lähetellen ja muutaman rivin kuulumisia vaihdellen. Skypessä olemme puhuneet ehkä kerran parissa kuukaudessa, loppuvuodesta tuli pidempikin tauko, jonka katkaisi parin viikon takainen pitkä Skypepuhelu. Uskon yhteydenpidon jatkuvan samaan tahtiin tulevaisuudessakin.

Jenniferille ja hänen perheelleen kuuluu hyvää. Ounastelin aikaisempin viestien perusteella, ettei muutto Kaliforniasta Pohjois-Carolinaan ole ollut ihan yksinkertaista ja hän myönsi sopeutumisen olleen vaikeampaa kuin mitä hän odotti. Lapset ja mies ovat kuitenkin viihtyneet ja hänkin alkaa tuntea olonsa pikkuhiljaa kotoisaksi. Jennifer on perheensä kanssa myös päättänyt hakeutua sijaisperheeksi eikä hän poissulkisi mahdollista adoptiotakaan jossain vaiheessa. Onnekas on se sijaislapsi, joka saa Jenniferin perheestä sijaisperheen!

Tämä "ilmoitus" nököttää eteisen portaikossa vauvojen päiväuniaikaan

Meidän normiarjessa sijaissynnytys ei juurikaan tule esiin, jopa avainnipussani ennen roikkunut surrogacy-avainmenperä on harmikseni pudonnut. Hyvänä esimerkkinä on muun muassa, että lastenhoitajamme aloitti tammikuun alussa ja vasta viime viikolla kerroin meidän hieman erilaisesta matkasta perheeksi! Miksi en kertonut siitä aiemmin? Se kun ei tullut missään vaiheessa luonnostaan puheeksi. Miksi kerroin juuri nyt? Kun selitin rautatippojen vaikutuksesta vauvoihin ja kuinka Jenkeissä saatu rauta aiheutti tytölle vatsavaivoja - eli melkoisen pitkä aasinsilta oli nytkin itse asiaan. :)

Olemme aina olleet hyvin avoimia sijaissynnytyksestä ja minun androgeeni resistenssistä ja kerron siitä 90%:sti, jos puhetta tulee esimerkiksi rintaruokinnasta tai synnytyksestä. Tuo jäljelle jäävä 10% koskee täysin vieraita ihmisiä ja tilanteita, joissa minulla ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa koko tarinaa kertomaan. Kassajonossa ei huvita alkaa selostamaan juurta jaksain kohduttomuudesta ja sijaissynnytyksen kiemuroista. Silloin on vain helpompi antaa joku ympäripyöreä - joskin totuudenmukainen - vastaus, esimerkiksi kysymykseen imetykseni sujuvuudesta "meidän lapset saivat vain ihan alussa rintamaitoa".

Sijaissynnytys on meillä olemassa myös byrokratian kukkasena - eli vauvojen täkäläinen kansalaisuus on edelleen avoinna. Suomen kansalaisuuden jälkeen meillä ei ole ollut sen suhteen paniikkia ja nyt mieheni alkaa asiaa jälleen hoitamaan (tässä välissä oma oleskelulupani erääntyi ja halusimme hoitaa sen ensin kuntoon). Eli sen suhteen olemme yhä samassa tilanteessa, kuin mitä täällä kirjoitin: blogit/matkalla-perheeksi/suomivauvat-eli-apostillen-onnellinen-loppu

Valmista soseutettavaksi, ruokaa pariksi päiväksi

Vaikkei sijaissynnytys arjessamme juurikaan näy, se tuntuu sitäkin enemmän. Vauvavuosi alkaa pian tulla päätökseen, mutta en edelleenkään osaa pitää pieniä ihmeitäni tai omaa äitiyttäni itsestäänselvyytenä - luultavasti en koskaan osaa. Yhä edelleen tunnen kiitollisuuden palana kurkussani, kun katselen vispilää innokkaasti tutkivia pikkuisiani tai miestäni kylvettämässä vauvoja. Kun olemme aurinkoisella sunnuntaikävelyllä perheenä, ihan tavallisena perheenä. 

Että kaikesta huolimatta, minä olen tämän kaiken saanut. Minulle on tämä kaikki annettu. Se saa nöyräksi ja kiitolliseksi.

Share

Pages