Ladataan...

Tänään on jälleen se päivä, joka muistuttaa minua ja teitä muut vanhemmat kuinka onnekkaita me olemme. Tänään on tyhjän sylin päivä, lapsettomien lauantai.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/tyhja-syli

Viime vuonna näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/lapsettomuus-elaa-minussa-ikuisesti

Kahtena edellisenä vuonna aihe kosketti todella kovasti ja läheltä. Kaksi vuotta sitten olimme vielä lapsettomia. Olimme juuri tutustuneet Jenniferiin ja työstämässä sijaissynnytyssopimuksia. Koko edessä oleva projekti näyttäytyi isona, mustana ja pelottavana. Niin monta asiaa voisi mennä vielä pieleen... Mutta nöyrä, piskuinen toivonkipinä lepatti pimeyden keskellä ja piti meidän liikkeessä.

Vuosi sitten kaksosemme olivat parin kuukauden ikäisiä. Olimme vastikään saapuneet takaisin kotiin Kaliforniasta ja aloittelimme normaalia elämäämme - lapsiperheenä. Yllättäen ylipyyhkivät onnellisuudenpuuskat olivat vielä päivittäisiä, nyt niitä tulee enää harvoin ja lievempinä. Koko äitienpäiväviikonloppu, jossa lapsettomien lauantai on osana, oli ihmeellinen kokemus. Kiitollinen, liikuttava kokemus.

Kuten edellisessä  edellisissä postauksissakin olen maininnut, sijaissynnytys on alkanut tuntua koko ajan kaukaisemmalta ja me elelemme omaa lapsiperhearkeamme muiden perheiden tavoin. Meillä oli vauhdikas aamu, kun kaksi vaippapöksyistä taaperoa viilettivät ja kikattelivat menemään. Tulimme eilen illalla "mökillemme" ja täällä odottaneet lelut ja huonekalut aiheuttavat aina alkuinnostusta pienissä tutkijoista. Nyt on jo päiväunien aika. 

Tämä päivä on nostanut mieleen jälleen koko huikean matkamme. Ihanat, ihanat, ihanat sijaissynnytyslapsemme. Bob ja Rosa. Ykkönen ja Kolmonen. Ilman sijaissynnytystä meillä ei olisi tätä onnea ja tänään sydämeni täyttäisi hiljainen, puristava haikeus. Suru. Elämä olisi varmasti hyvää, matkustelisimme, liikkuisimme, urakin olisi varmasti eri tilanteessa. Mutta juuri tänään sylini nyyhkyttäisi tyhjyyttään.

Tänään vietetään tyhjän sylin päivää, lapsettomien lauantaita. Kuten edellisinä vuosina, toivotan kaikille naisille ja miehille, joiden syli on tahtomattaan tyhjä, voimia elää sen (välillä musertavan) kaipauksen kanssa.

<3

 

Ps. Viimeisimmässä Economist-lehdessä käsiteltiin näkyvästi sijaissynnytystä. Artikkeleihin täältä:

http://www.economist.com/news/leaders/21721914-restrictive-rules-are-neither-surrogates-interests-nor-babys-carrying-child

http://www.economist.com/news/international/21721926-many-feminists-and-religious-leaders-regard-it-exploitation-demand-surrogacy

Share

Ladataan...

Aloitetaan ihan ensimmäiseksi tärkeämmistä, vakavemmista ja yhteiskunnallisista asioista. Blogin sähköpostiin oli kolahtanut alkuviikosta haastattelupyyntö. En sitä ajoissa huomannut, joten se meni tällä kertaa ohi. Haastattelu olisi tehty viime torstaisen keskustelutilaisuuden Nyt keskustellaan sijaissynnytyksestä tiimoilta. (Lisää tapahtumasta: http://www.simpukka.info/nyt-keskustellaan-sijaissynnytyksesta/)

Minussa heräsi kaksi kolme tunnetta. 1. Mahtavaa, että asiaa pidetään esillä ja että siitä keskustellaan! 2. Miten aihe ei enää tunnukaan niin läheiseltä, en ole koko aihetta "sijaissynnytys" ajatellut moneen kuukauteen. Jos olisin haastattelupyynnön huomannut ajoissa, olisinko edes halunnut antaa siitä haastattelua? 3. Pieni syyllisyys ja petturuus edelliseen tunteeseen liittyen. Onko niin, että nyt kun meidän osalta sijaissynnytysmatka on taitettu, ei se enää minua koske tai kiinnosta?

Kyllä ja ei.

Ymmärrettävästi sijaissynnytys ei ole enää meidän perheessä se päivittäinen keskustelunaihe. Olemme aivan tavallinen lapsiperhe, jossa on äiti, isä ja jo 14(!) kuukauden ikäiset kaksoset. Meillä on Etelä-Carolinessa Jennifer-niminen tuttava, jolle silloin tällöin lähettelen kuvia ja kuulumisia perhe-elämästämme. Meidän elämää täyttävät täysin uudenlaiset kiireet, ilot ja murheet.

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin tuoda sijaissynnytysaihetta tunnetuksi - olen varmasti tehnyt asian eteen paljon enemmän kuin useimmat sijaissynnytyksen kautta lapsensa saaneet. Useimmat aiotut vanhemmat pitävät asian visusti salassa ja se on täysin ymmärrettävää, aihe on vaikea. Blogin hiipumisen kautta myös oma aktiivisuuteni asian eteen on hiipunut, olihan blogi se minun kanavani tuoda asiaa esille. Muutaman kuukauden tauon jälkeen tuollainen haastattelupyyntö tuntui yllättävältä ja vähän vieraaltakin. Mutta olisin sen toki antanut, jos sillä olisin voinut jälleen omalta osaltani edes pikkuisen auttaa muita lapsettomuuden kanssa vielä kipuilevia. Ja autan vastaisuudessakin parhaani mukaan!

Kävimme lomalla Kreetalla, valitettavasti säät eivät olleet tarpeeksi lämpimät pulikoimiseen.

Ja sitten muihin asioihin, eli meidän perheeseen. Kuten jo kerroin, vauvat TAAPEROT ovat nyt 14 kuukautta. Ja kyllä täällä taaperretaankin, sinne tänne, välillä muksahdellen. Pikkuiset muuttuvat viikko viikolta enemmän lapsiksi, joilla on omat luonteensa, oikkunsa ja kujeensa. Minun pitää yrittää päästää menemään vauvarutiineista ja vastikään meillä on alettu kunnolla sormiruokailemaan, kokeilemaan lusikalla itsenäisesti syömistä (lue: sotkemista) ja mukista juomista. Ihanaa huomata, miten lapset jaksavat leikkiä pidempään ja sietävät myös väsymistä. Iltapuhteet saadaan mukavasti hoidettua vähän väsähtäneenäkin ja petiin päästessä nukahdetaan nopeasti. Aikaisemminhan illat saattoivat olla varsinaista kitinäkuoroa viidestä eteenpäin.

Lasten paperit ja minun vanhemmuuden todistaminen on edelleen avoinna. Siis pelisäännöt ovat nyt selvät: meidän tulee toimittaa sen sata paperia siskoni syntymätodistuksesta Jenniferin avioliiton varmistamiseen ja kaikki sopimukset alkuperäisinä (munasolunluovutus, sijaissynnytys, jne). Tämän jälkeen Jennifer merkataan äidiksi, mutta otetaan myös samantien pois, eli vain mieheni on lasten virallinen vanhempi. Minä saan sitten hakea sisäistä adoptiota viiden avioliittovuoden jälkeen, eli meidän tapauksessa keväällä 2019. Huoh. Mutta näillä mennään.

Syötiin itse lusikalla, ehkä sinne suuhunkin meni jotain...

Minun garden leave on tullut päätökseen ja muutaman päivän olen ollut virallisesti työtön. Työnhaku on osoittanut odotettua hankalammaksi ja työkkäriin ilmoittautuessa virkailija antoi minulle oman vinkkinsä: "Teillä on kaksi pientä lasta, eikö vain? Ehkä nyt olisi aika olla kotona, se menee kuitenkin niin nopeasti. Tiedän, että joissakin maissa (ja merkitsevä katse minuun suomalaisena) äidit menevät töihin, mutta täällä on vielä yleistä, että äiti hoitaa lapsia." 

Työnhaku on ollut varsinaista vuoristorataa. Sain maaliskuussa melkein napattua unelmaduunini, mutta sitten jäin hyvänä kakkosena nuolemaan näppejäni. Se masensi, eikä asiaa auttanut, että seuraavista hakemuksista tuli pelkkää ei-oota. Nyt näyttää taas paremmalta, yhdestä haastattelusta odotan (positiivisia) kuulumisia ja kolme haastattelua on sovittu seuraaville viikoille.

Olen yrittänyt pysyä positiivisenä, verkostoitua ja nauttia vapaa-ajastani, mutta tällainen välivaihe ja epätietoisuus on hieman ikävää. Eräs ihana lukijani kirjoitti minulle joulukuussa kuinka hän odottaa "how thoroughly I will kick ass!" ja yhtä ihana outplacement valmentajani kirjoitti minulle vastikään "You are a wonderful young talent so your opportunity will come, I have no doubts". Pidän siis lipun korkealla ja pään pystyssä. Tästä tulee vielä hyvä juttu, ihan varmasti!

Ja pääasia on, että ihanat taaperoni ovat terveitä ja tyytyväisiä! <3 <3

Share

Ladataan...

Tavalliset aamusäätämiset: vauvat pinniksistä alakertaan, aamupuuron laittaminen ja syöttäminen, vaipanvaihto. Poika venkoili tuttuun tapaansa hoitopöydällä ja nykyään meno muistuttaa enemmän painiottelua kuin vaipanvaihtoa. Annoin rasvatuubin viihdykkeeksi ja yritin saada pojun huomion hokemalla hänelle hitaasti ja selvästi artikuloiden "sano mami, sano mami, sano maa-mii".

Tähän mennessä vauveleiden puhe on tyyliä etetetet, äitäitäit, tätätät, tatata. Mutta yhtäkkiä poika lopetti vääntämisen, katsoi syvälle silmiin ja keskittyneenä sanoi maamm (tai jotain siihen päin). Jokin ihana, odottamaton tunne läikähti sisällä ja sai kyyneleet silmiini. Ettei poika hämmentyisi äidin reaktiota puristin hänet syyliini ja kyynelten lävitse naurahdin "hyvä"!

En olisi uskonut, miten järkyttävän ihanalta tuo tuntuisi: minun oma rakas lapseni juuri sanoi "mami"! (tai siis niin lähelle kun hän osasi sanoa). 

Ulkoilua

Vauvat täyttivät muutama viikko sitten ensimmäisen vuoden. Minun oli tarkoitus laittaa kuvia juhlista, kakusta ja päivänsankareista, mutta jälleen kerran nuo kuvat ovat jollakin muistikortilla jossakin... niin kuin kesällä järjestettyjen kummijuhlienkin kuvat.

Syntymäpäivien aikaan pohdin paljon vuoden takaisia tapahtumia ja omaa matkaani äitinä. Ehkä jotkut teistä muistavat (jos siellä on enää ketään), miten jännitin vauvojen syntymää ja omia tunteitani sillä hetkellä. Etukäteen annoin itselleni luvan tuntea mitä tahansa: paniikkia, hämmennystä tai suoranaista vierautta vauvoja kohtaan. No kaikki tuo oli turhaa. Vauvojen ensiparkaisut saivat kyyneleet silmiini, mutta varsinaisen äidinrakkauden tunsin tunti syntymän jälkeen, kun toppini sisään ujutettiin karvatonta oravaa muistuttava pieni poikani. Hänen pikkuruinen lämmin kehonsa minun rintaani vasten, ne pienen pienet hennot liikkeet. Pieni nenänpää, joka pilkotti ison pipon alta. Tuon hetken muistelu saa edelleen sen saman ylitsevuotavan helpotuksen, onnellisuuden ja rakkauden puistatuksen aikaiseksi. <3

Siinä missä poikaan rakastuminen tapahtui aivan ensihetkellä, niin tytön kanssa meni hieman pidempään. Toki välitin ja hoidin häntä aivan yhtä antaumuksella kuin poikaakin, niin yhteys meidän välillä syntyi vasta myöhemmin. Tytöllä oli alkuvaiheessa paljon vatsavaivoja ja usein hänen hereilläolonsa oli ärtynyttä kiemurtelua, siinä missä poika jo katseli (tai ainakin näytti katselevan) uteliaasti ja syvälle silmiin. Rautavalmisteen vaihtumisen jälkeen tytön vatsavaivat hellittivät ja yhtäkkiä hänestä kuoritui suloinen ja aurinkoinen tyttönen, joka huulet töröllään ojentaa äitin syliin ja joka rakastaa pehmomuumiaan muumejaan yli kaiken. 

Pojan uteliaisuus ja päättäväisyys pitää hänet menossa. Joka paikkaan. Koko ajan. Tyttö on selkeästi rauhallisempi, mutta toisaalta myös tempperamenttisempi - hän kyllä ilmoittaa raivokkaasti kiljahtaen, jos jokin asia ei neitiä miellytä. Poika säikähtää herkemmin vieraita ihmisiä, uusia tilanteita tai esimerkiksi autonpesua, kun tyttö tyytyy puristamaan muumiaan tiukemmin ja katselee tilanteen kehittymistä rauhallisesti.

Molemmat nukkuvat suht hyvin ja syövät oikeastaan kaiken, mitä eteensä saavat. Nyt olemme alkaneet syömään sormiruokaa ja ihan kotiruokaakin. Vauvat rakastavat kylpemistä, he viihtyvät jo pitkään keskenään, keittiön laatikoita tonkien (siis repimällä kaiken mahdollisen lattialle), sohvalla peuhaten tai lelulaatikossa istuskellen. Ensimmäiset haparoivat askeleet on otettu, mutta pääasiallinen liikkumismuoto on edelleen neliveto. Maasta tongitaan suuhun edelleen kaikki mitä löydetään ja kirjoita revitään ja syödään sivut, mikä on toistaiseksi vähän rajoittanut meidän ulkona leikkimistä ja kirjojen lukua. Toisaalta on uskomatonta, miten nopeasti he oppivat ja esimerkiksi sohvalta tai sängyltä tullaan pääsiassa hienosti takaperin alas ja pariin keittiön laatikkoon ei kosketa, koska niin ei saa tehdä.

Vauvat saivat Suomen passit  (ja niillä on myös jo käyty Suomessa), pyyhekuva vauvahotellista ja pyjamakuva meidän tavallista iltahulinaa.

Tästä tuli nyt tällainen spontaani päivitys vauvojen elämästä. Minulla on ollut huono omatunto blogin päivittämättömyydestä, tuntuu kuin olisin täysin unohtanut teidät rakkaat lukijat. Te kuitenkin jaksoitte tsempata koko projektin ajan... <3

Toivottavasti teillä kaikilla menee hienosti. Ihanaa viikonloppua! Suomen takatalven sijaan Keski-Eurooppaa hellii aurinkoiset kesäkelit. Me alamme nyt laittamaan hedelmiä ja vauvamunakasta välipalaksi. Sitten ehkä ulkoilemaan aurinkoiseen iltapäivään.

Share

Pages