Ladataan...

Heipä hei, palaanpa jälleen blogin pariin. Minua haastateltiin vastikään akateemiseen tutkimuseen sijaissynnytysjärjestelyjä koskien. Tuttuun tapaani jaarittelin ummet ja lammet, voi tutkijaparkaa - minun haastattelussa riittää litteroitavaa. :)

Lupasin lähettää hänelle myös erittelyn sijaissynnytysmatkamme kustannuksista, joten nyt oli korkea aika lopulta niputtaa ne yhteen. Olkaattes hyvä.

  • Sijaissynnytystoimiston palkkio $23k
  • Non-medical screening $2,5k
  • Hedelmöitysklinikka (sijaisynnytys + munasolun luovutus) $42k
  • Sijaissynnyttäjän palkkio $30k + $5k (kaksoset)
  • Sijaissynnyttäjän kulut (menetetyt palkat, vakuutukset, kulukorvaukset) $28k
  • Sairaalakustannukset (omavastuu) $2k
  • Lakikulut $5k
  • Lisäksi meidän matkakulut ja asuminen, siskoni matkakulut ja asuminen $12,5k
  • Yhteensä $150k

Iso raha. Ei siitä pääse mihinkään. Meillä oli siihen varaa, monella muulla lapsettomuudesta kärsivällä ei ole. Juurikin sen vuoksi sijaissynnytys pitäisi sallia myös Suomessa, ettei tämä olisi vain hyvätuloisten mahdollisuus. Enemmän sijaissynnytystoimistomme hinnoittelusta löytyy mm. täällä. Hinnat ovat näköjään nousseet joilta kohdin paljonkin meidän matkastamme.

---

 

Sitten nopeat kuulumiset meidän vauhdikkaasta elämästä. On ollut tosiaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita - jopa ensimmäinen tapaturma. :( Viime viikolla eräänä iltana lapsukaiset tuttuun tapaansa huitelivat ympäriinsä minun kokkaillessa ja mieheni maksaessa laskuja vierashuoneessa. Temmellyksen keskellä poju huitaisi vierashuoneen nurkassa seisovan kokoontaitetun kuivaustelineen ja se kaatui typsyn varpaille. Ei tullut mustelmaa tai ruhjetta vaan yhden varpaan pää lähes leikkaauntui irti!!!!! Kuulin heti itkusta, että nyt kävi pahasti ja paikalle juostessani aloin kirkumaan there is blood, there is blood!

Miehenikin hyppäsi katsomaan ja olimme molemmat melko järkyttyneitä, kun näimme varpaan pään olevan vain pienestä kohdasta kiinni ja veren pulppuavan. Jotenkin saimme itsemme organisoitua; minä huuhtelin varvasta kylmällä vedellä miehen soittaessa lääkärille (olimme lomakodissamme, emmekä sairaalaan läheisyydessä). Viisi minuuttia myöhemmin sairaanhoitaja jo laittoi sidettä ja pari tuntia myöhemmin tyttö lopulta rauhoittui rauhoittavien tiimoilta ja lääkäri pääsi tikkaamaan varpaan. Mieheni piti huolta tytöstä, kun minä taas viihdytin poikaa ja kävin nopeasti kotona syöttämässä iltapuurot. 

Nyt reilua viikkoa myöhemmin voin jo melkein sanoa, loppu hyvin kaikki hyvin. Tyttö oli seuraavan päivän todella väsynyt, mutta siitä eteenpäin ei ole side menoa haitannut. Onneksi (loistava!!!) lastenhoitajamme on sairaanhoitaja ja hän on auttanut siteiden vaihtamisen kanssa ja katsonut, että haava näyttää siistiltä. Torstaina meillä on viimeinen tsekkaus lääkärissä ja luultavasti toivottavasti voimme unohtaa koko tapauksen. Tai sen verran tuo tapaturma on ollut mielessä, että lopulta päätimme käydä läpi mieheni kanssa perusteellisesti, miten menetellä missäkin tapaturmassa. Mitä tehdä ensimmäiseksi, mihin soittaa, jne. Kahden vilkkaan 1.5-vuotiaan taaperon kanssa kaikki on mahdollista...

Mutta nyt nukkumaan. Öitä!

Share

Ladataan...

Aloitin tämän(kin) postauksen kirjoittamisen jo jokin aika sitten. Tuolloin kirjoitin seuraavaa: “Juttelin juuri siskoni kanssa. Sen saman siskon, jonka kanssa seikkailtiin Oregonissa keväällä 2015, piikitettiin hormooneja ja jännättiin munasolujen määrää. Noista munasoluista kehittyivät alkiot Ykkönen ja Kolmonen. Nuo sisukkaat alkiot laitettiin Jenniferin kohtuun ja ne kasvoivat ensin sikiöiksi, sitten vauvoiksi ja nyt ne ovat saavuttaneet reilun 16 kuukauden iän. Meidän suuri unelmamme ja onnemme -  touhukkaat taaperomme.”

Tuon puhelinkeskustelun aikaan siskoni oli viimeisillään raskaana. Vaikka siskollani ei olisi ollutkaan sitä mitään vastaan, en halunnut asiasta kirjoittaa blogiin. Oman “raskauteni” ja tarinani halusin jakaa kaikkine käänteineen, mutta siskoni matkan äidiksi halusin pitää hänen yksityisasianaan. Ilokseni voin nyt paljastaa, että meidän pikkuiset saivat terveen ja potran serkkutytön viikko sitten! Olen niin onnellinen siskoni ja hänen miehensä puolesta! Se onni, jonka siskoni antoi meille, saa hän nyt itse kokea. Uusi elämä on niin ihmeellinen asia. Ihmeellinen ja onnellinen.

Meidänkin elämä on hiljattain muuttunut melkoisesti. Hyppäsin “working mom” -rooliin kuukausi sitten kesäkuun puolessa välissä. Toistaiseksi olen viihtynyt uudessa firmassa, tiimissä ja toimenkuvassa erinomaisesti. Jo toisen haastattelun jälkeen minussa heräsi ajatus, että ehkä viime talviset potkut olivatkin onnenpotkut! Ehkä niin kuuluikin käydä, ehkä se olikin vain sysäys johonkin paljon parempaan. Olin viimeisten vuosien aikana tottunut jatkuvaan kiireeseen ja stressiin. Typerän pitkiin työpäiviin, korkokenkiin ja kilpailuun. Se kaikki on uudessa työssä erilaista. Ihmisillä on aikaa. Aikaa tervehtiä, hymyillä. Aikaa tulla esittäytymään ja kysymään, että oletko sinä se uusi tiimiläinen. Se tuntuu hyvältä. Kaiken lisäksi itse rooli on mielenkiintoinen ja monipuolinen, joten kuukauden kokemuksella voin sanoa tehneeni oikean ratkaisun.

Jos työt ovat lähteneet hyvin käyntiin, niin vieläkin iloisempi olen siitä, miten hyvin uusi arkemme on alkanut rullaamaan! Lastenhoitajamme alkoi siis tekemään meille töitä täysipäiväisesti ja hän on myös ollut valmis ottamaan isompaa roolia. Hän suunnittelee lasten ruoat, käy kaupassa ja valmistaa ne. Hän on esittänyt meille listan asioista, joita voisi tehdä lasten kanssa. Hän voisi järjestää leikkitreffejä ja pikkuiset tapaisivat muita lapsia, he voisivat tehdä silloin tällöin pieniä retkiä esim. eläintarhaan. Tuo kaikki kuulostaa todella hyvältä ja tiedän lasteni olevan hyvissä käsissä minun keskittyessä omiin töihini. Lastenhoitaja lähettää myös päivittäin muutaman kuvat päivän touhuista. Voitte kuvitella, että tietokoneen ruudun edessä tai neukkarissa miitingin alkua odotellessa ne saavat hymyn äidin huulille.

Minulle on tärkeää, että minä olen antamassa halit, kun lapset heräävät aamulla seitsemän kahdeksan välillä, sekä että olen leikittämässä illan viimeiset leikit, antamassa iltamaidot ja hampipesut ennen kuin pienet menevät nukkumaan puoli kahdeksalta. Toistaiseksi olen siinä onnistunut. Jossain vaiheessa esitän pomolleni, josko voisin lähteä kerran viikossa aikaisemmin ja lasten mentyä nukkumaan tekisin pari tuntia töitä kotoa. Tuollaisilla pienillä asioilla ja joustoilla saa ihmeitä aikaan ja perhe-elämän yhdistettyä työelämään. En suostu uskomaan, että ne ovat toisiaan poissulkevia asioita.

Kaiken kaikkiaan meidän elämä kulkee omalla rytmillään. Nyt on sunnuntai ja lapset heräilevät juuri päiväuniltaan. Aamulla kävimme leikkipuistossa leikkimässä ja iltapäivän ohjelma on iloisesti avoin. Ilma on aurinkoisen kesäinen. Mikään ei voisi olla paremmin.

Kiitos teille rakkaat lukijat kärsivällisyydestä ja kärsimättömyydestä. Olen samaa mieltä kaikista kommenteistanne, että onhan tämä blogin loppu ollut ihan luvattoman h-i-d-a-s-t-a.. Mutta se myös kuvastaa luonnettani todella hyvin. Kun johonkin ryhdyn, hyppään siihen antaumuksella ja intohimolla. Kun sitten päätän siirtyä eteenpäin, on vaikeaa enää katsoa taaksepäin. Muutama postaus siis jäljellä! Ainakin raha-asiosta tulee postaus. Mistäs muusta pitäisi vielä kirjoittaa?

Share

Ladataan...

Tänään on jälleen se päivä, joka muistuttaa minua ja teitä muut vanhemmat kuinka onnekkaita me olemme. Tänään on tyhjän sylin päivä, lapsettomien lauantai.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/tyhja-syli

Viime vuonna näin: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-perheeksi/lapsettomuus-elaa-minussa-ikuisesti

Kahtena edellisenä vuonna aihe kosketti todella kovasti ja läheltä. Kaksi vuotta sitten olimme vielä lapsettomia. Olimme juuri tutustuneet Jenniferiin ja työstämässä sijaissynnytyssopimuksia. Koko edessä oleva projekti näyttäytyi isona, mustana ja pelottavana. Niin monta asiaa voisi mennä vielä pieleen... Mutta nöyrä, piskuinen toivonkipinä lepatti pimeyden keskellä ja piti meidän liikkeessä.

Vuosi sitten kaksosemme olivat parin kuukauden ikäisiä. Olimme vastikään saapuneet takaisin kotiin Kaliforniasta ja aloittelimme normaalia elämäämme - lapsiperheenä. Yllättäen ylipyyhkivät onnellisuudenpuuskat olivat vielä päivittäisiä, nyt niitä tulee enää harvoin ja lievempinä. Koko äitienpäiväviikonloppu, jossa lapsettomien lauantai on osana, oli ihmeellinen kokemus. Kiitollinen, liikuttava kokemus.

Kuten edellisessä  edellisissä postauksissakin olen maininnut, sijaissynnytys on alkanut tuntua koko ajan kaukaisemmalta ja me elelemme omaa lapsiperhearkeamme muiden perheiden tavoin. Meillä oli vauhdikas aamu, kun kaksi vaippapöksyistä taaperoa viilettivät ja kikattelivat menemään. Tulimme eilen illalla "mökillemme" ja täällä odottaneet lelut ja huonekalut aiheuttavat aina alkuinnostusta pienissä tutkijoista. Nyt on jo päiväunien aika. 

Tämä päivä on nostanut mieleen jälleen koko huikean matkamme. Ihanat, ihanat, ihanat sijaissynnytyslapsemme. Bob ja Rosa. Ykkönen ja Kolmonen. Ilman sijaissynnytystä meillä ei olisi tätä onnea ja tänään sydämeni täyttäisi hiljainen, puristava haikeus. Suru. Elämä olisi varmasti hyvää, matkustelisimme, liikkuisimme, urakin olisi varmasti eri tilanteessa. Mutta juuri tänään sylini nyyhkyttäisi tyhjyyttään.

Tänään vietetään tyhjän sylin päivää, lapsettomien lauantaita. Kuten edellisinä vuosina, toivotan kaikille naisille ja miehille, joiden syli on tahtomattaan tyhjä, voimia elää sen (välillä musertavan) kaipauksen kanssa.

<3

 

Ps. Viimeisimmässä Economist-lehdessä käsiteltiin näkyvästi sijaissynnytystä. Artikkeleihin täältä:

http://www.economist.com/news/leaders/21721914-restrictive-rules-are-neither-surrogates-interests-nor-babys-carrying-child

http://www.economist.com/news/international/21721926-many-feminists-and-religious-leaders-regard-it-exploitation-demand-surrogacy

Share

Pages