Ladataan...

Hei ihanat, kiitos ja anteeksi. Kiitos, että olette jaksaneet odottaa, anteeksi, että tässä on vierähtänyt ihan luvattoman pitkä tovi.

Minulla ei ole (onneksi?) mitään hyvää syytä hiljaisuuteen; olemme olleet kaikki terveitä ja päivät ovat vilisseet nopeasti kahden lähes taaperon kanssa. Siinä missä viikot ovat täyttyneet uusista askareista mm. työnhaun ja nettimarkkinointiprojektin tiimoilta, niin viikonloput olemme olleet pitkälti reissussa. Blogi on ollut mielessä, mutta sille ei ole löytynyt sopivaa rakoa sitten millään! Nyt sitten käytän tämän rauhallisen sunnuntaihetken blogiin. :)

Mm. Riikkis, HannaM sekä muutamakin Vierailija toivoivat kuulumisia Jenniferistä sekä miten vastaan tutuille tai tuntemattomille kyselijöille esimerkiksi raskaudestani ja miten lasten kansalaisuusasiat ovat täällä edenneet. Senpä vuoksi kirjoitan nyt hieman meidän arjesta ja miten sijaissynnytys siinä tänä päivänä näkyy.

Täällä on nykyään melkoinen vauhti päällä!

Aivan ensimmäiseksi Jenniferin kuulumiset ja miten yhteydenpitomme on jatkunut. Kun palasimme Eurooppaan, oli suhteemme uudessa tilanteessa: meillä ei ollut enää varsinaista pakkoa olla yhteydessä. Tarkoitan siis, että meillä molemmilla oli nyt omat elämämme kiireineen vastakkaisilla pallonpuoliskoilla ja yhteydenpito olisi täysin satunnaista kuulumisten vaihtoa. Keväästä alkaen olemme olleet yhteydessä lähinnä Facebookin messengerin kautta kuvia lähetellen ja muutaman rivin kuulumisia vaihdellen. Skypessä olemme puhuneet ehkä kerran parissa kuukaudessa, loppuvuodesta tuli pidempikin tauko, jonka katkaisi parin viikon takainen pitkä Skypepuhelu. Uskon yhteydenpidon jatkuvan samaan tahtiin tulevaisuudessakin.

Jenniferille ja hänen perheelleen kuuluu hyvää. Ounastelin aikaisempin viestien perusteella, ettei muutto Kaliforniasta Pohjois-Carolinaan ole ollut ihan yksinkertaista ja hän myönsi sopeutumisen olleen vaikeampaa kuin mitä hän odotti. Lapset ja mies ovat kuitenkin viihtyneet ja hänkin alkaa tuntea olonsa pikkuhiljaa kotoisaksi. Jennifer on perheensä kanssa myös päättänyt hakeutua sijaisperheeksi eikä hän poissulkisi mahdollista adoptiotakaan jossain vaiheessa. Onnekas on se sijaislapsi, joka saa Jenniferin perheestä sijaisperheen!

Tämä "ilmoitus" nököttää eteisen portaikossa vauvojen päiväuniaikaan

Meidän normiarjessa sijaissynnytys ei juurikaan tule esiin, jopa avainnipussani ennen roikkunut surrogacy-avainmenperä on harmikseni pudonnut. Hyvänä esimerkkinä on muun muassa, että lastenhoitajamme aloitti tammikuun alussa ja vasta viime viikolla kerroin meidän hieman erilaisesta matkasta perheeksi! Miksi en kertonut siitä aiemmin? Se kun ei tullut missään vaiheessa luonnostaan puheeksi. Miksi kerroin juuri nyt? Kun selitin rautatippojen vaikutuksesta vauvoihin ja kuinka Jenkeissä saatu rauta aiheutti tytölle vatsavaivoja - eli melkoisen pitkä aasinsilta oli nytkin itse asiaan. :)

Olemme aina olleet hyvin avoimia sijaissynnytyksestä ja minun androgeeni resistenssistä ja kerron siitä 90%:sti, jos puhetta tulee esimerkiksi rintaruokinnasta tai synnytyksestä. Tuo jäljelle jäävä 10% koskee täysin vieraita ihmisiä ja tilanteita, joissa minulla ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa koko tarinaa kertomaan. Kassajonossa ei huvita alkaa selostamaan juurta jaksain kohduttomuudesta ja sijaissynnytyksen kiemuroista. Silloin on vain helpompi antaa joku ympäripyöreä - joskin totuudenmukainen - vastaus, esimerkiksi kysymykseen imetykseni sujuvuudesta "meidän lapset saivat vain ihan alussa rintamaitoa".

Sijaissynnytys on meillä olemassa myös byrokratian kukkasena - eli vauvojen täkäläinen kansalaisuus on edelleen avoinna. Suomen kansalaisuuden jälkeen meillä ei ole ollut sen suhteen paniikkia ja nyt mieheni alkaa asiaa jälleen hoitamaan (tässä välissä oma oleskelulupani erääntyi ja halusimme hoitaa sen ensin kuntoon). Eli sen suhteen olemme yhä samassa tilanteessa, kuin mitä täällä kirjoitin: blogit/matkalla-perheeksi/suomivauvat-eli-apostillen-onnellinen-loppu

Valmista soseutettavaksi, ruokaa pariksi päiväksi

Vaikkei sijaissynnytys arjessamme juurikaan näy, se tuntuu sitäkin enemmän. Vauvavuosi alkaa pian tulla päätökseen, mutta en edelleenkään osaa pitää pieniä ihmeitäni tai omaa äitiyttäni itsestäänselvyytenä - luultavasti en koskaan osaa. Yhä edelleen tunnen kiitollisuuden palana kurkussani, kun katselen vispilää innokkaasti tutkivia pikkuisiani tai miestäni kylvettämässä vauvoja. Kun olemme aurinkoisella sunnuntaikävelyllä perheenä, ihan tavallisena perheenä. 

Että kaikesta huolimatta, minä olen tämän kaiken saanut. Minulle on tämä kaikki annettu. Se saa nöyräksi ja kiitolliseksi.

Share

Ladataan...

No niin tästä lähtee se kymmenenneksi viimeinen blogipostaus tässä blogissa! Se on mielenkiintoinen juttu, kuinka oma pää siirtyy eteenpäin heti päätösten jälkeen. Koko bloggausurani ajan päässä on sinkoillut aiheita postauksiksi, tästä voisi kirjoittaa, tästä saisi hyvän kuvan blogiin. Heti tuon edellisen postauksen jälkeen tämä prosessointi loppui. Pää hiljeni. 

Vaikka mulla onkin muutamia tiettyjä aiheita, joita haluan vielä blogissa käsitellä, niin tämä postaus menee ihan freestylella. Ja tässä tulee siis sekalainen otos meidän viimeisimpiä kuulumisia.

Tänä aamuna jälleen raahasin kiirellä pari kymmenkiloista mötikkää turvakaukaloissaan autoon ja ajelimme vanhan kotimme lähellä sijaitsevalle lastenlääkärillemme. Muutimme joulunalla takaisin kaupunkiin, mutta päätin pitää vanhan lastenlääkärimme vauvojen 1-vuotistarkastukseen saakka. No enpä tuolloin tiennyt, että meillä alkoi korvatulehdus-, flunssa,- keuhkoputkentulehduskierre ja olemme rampanneet joka viikko tarkastuksessa saaden vuoronperään särkylääke-, antibiootti-, inhalaattorireseptin jommalle kummalle. Huoh. Mutta tänään koitti se ihana päivä, että molempien korvat olivat puhtaat ja vain pojan hengitys enää hieman pihisi. Ei uusia reseptejä tai tarkastuskäyntejä, vain muutama päivä lisää inhalaattoria. 

Ja onpa iso ero hieman kipeän ja täysin terveen vauvan välillä! Lopulta meillä on jälleen kaksi iloista, energistä ja uteliasta vauvaa, jotka kiipeilevät, tutkivat ja nauravat, sekä jaksavat leikkiä myös ihan kahdestaan. Lähes kuukauden ajan meillä oli ainakin yksi väsynyt, kärttyisä tai itkuinen vauva, joka kaipasi syliä jatkuvasti. Nyt nautimme tästä terveestä vaiheesta, sillä seuraava flunssa pyörii varmaan jo aivan kulmilla.

En muista kirjoitinko vielä lastenhoitajastamme? No nyt kirjoitan. Meitähän siis lykästi ja löysimme syksyllä suomalaisen lastenhoitajan, walk-in-nannyn, joka tulisi meille tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin minun ollessa töissä. Kun sitten minua paukaistiin potkuilla piti tämä suunnitelma miettiä uudelleen. Vaikken tietenkään voinut mitään potkuilleni, niin olin kyllä tosi pahoillani lastenhoitajamme puolesta. Etenkin kun rahallisesti meille tilanne oli jopa parempi - saisin 100% palkan vanhassa tiiminvetäjäroolissani, mutta lastenhoitajalle koko kevään työt - ja tulot - olivat vaarassa.

Ensin tarjosimme lastenhoitajalle yhtä päivää, mutta sitten päätimme pitää kiinni jo sovitusta kolmesta päivästä. Tuolla välin minä kirjoitan yhden päivän kirjaani ja noin puolitoistapäivää teen SEO/nettimarkkinointiprojektia sukulaisen firman nettikauppaan, ilman varsinaista palkkaa. Loppu puolipäivää on minun omaa aikaani, mikä käytännössä tarkoittaa playdeittejä vauvojen kanssa jonkun tuttavan luona sillä välin kun lastenhoitajamme siivoaa kodin. No toistaiseksi aika on mennyt lähinnä kodin laittamisessa ja muissa muuttoon liittyvissä asioissa. Onneksi pikkuhiljaa alkavat laatikkopinot katoamaan ja asunto muuttumaan kodiksi.

Kävimme myös kokeilemassa muskaria, mutta se meni niin säätämiseksi että kokeilemme myöhemmin uudelleen...

Olemme olleet toistaiseksi todella tyytyväisiä kaupunkiin muutosta! Esimerkiksi viime lauantaina laitoimme miehen kanssa vauvat nukkumaan ja ex tempore hyppäsin ratikkaan hurauttaen ystävälleni illalliselle ja lasilliselle. Ihan parasta! Ilman mitään suunnitelmia ja sitoumuksia. Miehen kanssa sovimme, että olemme joustavia puolin ja toisin tuollaisten tapaaamisten suhteen. Muuten kaksosarki voi ottaa voiton ja kyllä se on tärkeää pysyä vauvakuplan ulkopuolisessa elämässä kiinni.

Töitä en ole vielä alkanut katselemaan, mutta olen aloittanut firman tarjoaman outplacement coachingin. Tämän postauksen jälkeen lähdenkin seuraavaan sessioon keskustelemaan lempiaiheestani: minusta itsestäni. :D Olen päättänyt alkaa toden teolla etsimään uutta unelmaduuniani ensi kuussa ja nyt nautin (lähes) aikatauluttomasta vauva-arjesta. Mieli tekisi myös liittyä lentopalloporukkaan, pilatestunneille, vauvajoogaan ja vaikka mihin, mutta mennään nyt ihan hissukseen. 

Tällaista kuuluu meille juuri tällä hetkellä. Toivottavasti te kaikki voitte hyvin!

Share

Ladataan...

Olin kirjoittanut jo useammankin raakileen luonnoksiin ja miettinyt mahdollisia aiheita meidän monikkoperheen elämästä. Olin jo alustavasti päättänyt jatkaa bloggailua ainakin toistaiseksi. No, minä olen nopeiden ja usein hyvin yllättävien päätösten nainen ja tälläkin kertaa heitin hommat aivan päälaelleen ja päätin lopettaa blogini.

Miksi tulin tähän päätökseen? Sitä on vaikea sanoa. Yhtäkkiä vain tuntui siltä ja (valitettavan) usein teen asiat tunteen perusteella, en järjen. Sijaissynnytysprosessimme on ollut loppusuoralla jo pidemmän aikaa ja nykyään elämme melko tavallista, kiireistä, itkun- ja nauruntäyteistä kaksosperheen elämää. Blogi luonnostaan on alkanut tulla tiensä päähän, matkamme perheeksi alkaa olla lopuillaan.

Teitä ihania lukijoita näyttää Google Analyticsin mukaan blogissa käyvän vielä säännöllisesti ja menneen syksyn aikana muutama postaus on saanut minulle hyvän jopa yli tuhannen klikkauksen määrän yhden päivän aikana! Sähköpostiviestejä olen saanut myös aina silloin ja kiitänkin jo nyt kaikkia lukijoita, kommentteja, meilejä ja sydäntykkäyksiä! Se oikeasti on tämän jutun ydin ja ihanuus - se vuorovaikutus! <3

Kuten postauksen otsikkokin sanoo, tämä ei ole se viimeinen postaus ennen kuin blogi hiljenee vaan lähtölaskennan aloitus. Tulen kirjoittamaan vielä kymmenen postausta, joista viimeisessä - kymmenennessä - komeilee oma kuvani ja nimeni. Niin kuin aikoinaan lupasin. 

Näiden reilun parin vuoden aikana olen myös tainnut lupailla kirjoittaa yhtä sun toista. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus toivoa, mitä haluaisit minun vielä kertovan sijaissynnytysprosessista, matkastamme perheeksi tai meidän nykyisestä perhe-elämästämme!

Share

Pages