Perheeni taustoja

Ladataan...
Meidän pieni perhe

Ajattelin kokeilla olisiko minulle kirjoittamisesta apua, sillä kirjoittamalla saa hyvin purattua sydäntään ja sisäisiä tuntemuksia. Kun sisäiset ajatukset ovat paperilla tekstinä omien silmien edessä, niistä voi huomata aivan uusia näkökulmia, joita ei aluksi tullut ajateltua. 

Pieneen perheeseeni kuuluu poikani. Me asumme kahdestaan pienessä kaupungissa. Minun ja poikani arki sujuu hyvin, hän käy päiväkodissa ja minä käyn koulussa. Minun sukuni tukee/auttaa minua  poikani hoitamisessa, jos tarvitsen lapsenvahtia. He ymmärtävät minun olevan nuori äiti, joka tarvitsee joskus aikaa itselleen ja harrastuksilleen. Varsinkin äidistäni on ollut minulla valtava apu. Hänen kanssaan olen kasvattanut pojastani hienon ihmisen alun.

Elämäämme varjostaa kuitenkin vaikea yhteishuoltajuus lapseni isän vuoksi. Olen yleensä sitä ihmistyyppiä, ketkä eivät kadu mitään. Mutta minä kadun sitä, että menin myöntämään yhteishuoltajuuden lapseni isälle. Haluan tässä kohtaa painottaa että en missään nimessä kadu poikaani, rakastan häntä yli kaiken ja hän on elämäni tärkein aarteeni. Kadun yksinomaan sitä, että annoin isälle tasavertaisen huoltajuuden sekä lapselleni hänen sukunimen.

Poikani syntyi muutama vuosi sitten. Asuin silloin vielä isän kanssa yhdessä. Minulla oli silloin ruusunpunaiset lasit päässä lisäksi olin nuori ja tyhmä. Se on pahin yhdistelmä ikinä. Minun olisi jo silloin pitänyt ymmärtää, että minun tulisi kasvattaa lapseni yksin. Olisin tunnustanut isyyden ja antanut heidän tavata toisiaan jne. No mutta turha sitä on enään miettiä, miten olisi pitänyt toimia. 

Asuimme kolmestaa lapsen ensimmäiset kuukaudet. Silloin minä hoidin vauvaa yötä päivää, ja isä valvoi yöt kavereiden sekä harrastuksen parissa. Päivät isä nukkui, hän heräsi joskus iltapäivällä jä istui tietokoneella iltaa asti. Sitten hän lähti taas yöksi pyörimään jonnekin. Tiesin jo silloin, että päihteet/huumeet liittyvät hänen elämäänsä, mutta jotenkin en halunut silloin myöntää sitä itselleni. Minä olin erittäin turhautunut kotona, ja viimenään lopetin suhteen. Muutin väliaikaisesti vanhemmilleni poikani kanssa, kunnes pääsimme taas jaloillemme.

Sen jälkeen meni pari vuotta, niin että isä otti yhteyttä muutaman kerran vuodessa poikaansa. Elin poikani kanssa kahdestaan yhteistä arkeamme. Vaikka minä kasvatin pokaani, meillä oli edelleen yhteishuoltajuus. Minua alkoi ärsyttämään se, koska hän ei ansaitsenut huoltajuuttaan. Hän ei ollut tehnyt mitään poikansa eteen. Tähän menessä en saanut isältä edes rahallista tukea.

Silloin päätin että minä haluan itselleni yksinhuoltajuuden kun se minulle kuuluu. Sitä minä olin kuitenkin käytännössä. Halusin myös lapselleni perheeni sukunimen, koska hän kasvaa minun sukuni kanssa. 

Tähän päivään mennessä en ole kumpaakaan saannut. Olen pari vuotta tehnyt töitä asian eteen sosiaalityöntekijän kanssa, mutta taloudellisen tuen saimme selvitettyä. Huoltajuus ja nimi asioissa isä riitauttaa tilanteita toisensa perään, eikä suostu tulemaan asioissa lainkaan vastaan. Yleensä hän ei tule paikalle ollenkaan, jos meillä on aika varattuna sosiaalityöntekijälle.

Minun ja lapseni isän välit ovat vuosien varrella tulehtuneet niin pahasti, ettei meillä ole minkäänlaista keskustelu kanavaa enää käytössä. Monen vuoden taistelu alkaa vaikuttaa minun henkiseen hyvinvointiin, ja sitä kautta poikani hyvinvointiin. Poikani on vielä siinä iässä, että hän palvoo isäänsä sen vuoksi, koska hän on isä. Mutta tätä menoa se rapistuu nopeasti pois, kun poikani vanhenee ja alkaa ymmärtämään enemmän asioista.  

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Elät vaikeiden asioiden keskellä, toivottavasti kirjoittamisesta on edes hieman apua. Ymmärtääkseni pojallasi on hyviä miehen malleja sinun suvussasi,se on erittäin tärkeää varsinkin myöhemmällä iällä. Tsemppiä teille molemmille!

Ma-material Girl

Erittäin rohkeaa jakaa muiden kanssa näin vaikeita asioita. Toivon kuitenkin edellisen Vierailijan tavoin, että kirjoittaminen helpottaa tuskaasi.

Paljon tsemppiä!

Kommentoi

Ladataan...