Ladataan...
Melankolia

lyhyt kesä kahden talven välissä.

sumu kiemurtelee puoli neljältä pelloilla ja ojissa ja minä itken aina silloin tällöin, nopeasti ja salaa ja annan kaiken kamalan velloa sisälläni vain minuutin tai kaksi. kaaduin päälleni kylpyammeeseen vieraassa talossa aamun hämärinä tunteina ja vaikka aurinko oli noussut helsingin ylle ja kaikki oli kaunista, minä halusin piestä itseni ja piilottaa jonnekin syvälle, seinien taa, kallioiden sisään, kylmään ja viileään ja yksinäisyyteen. 

olen taas inhonnut itseäni, oikein urakalla ja olan takaa ja mitähän vielä. olen inhonnut mutta se siitä: olen kyllästynyt tähän ja tahdon uuteen tilaan, tahdon ajatella jotakin muuta kuin itseäni. jotakin muuta tulee kyllä. aurinko laskee siihen samaan taivaanrantaan kuin eilenkin: kuin viikko sitten: kuin miljoona ja taas miljoona vuotta sitten, samaan joka kerta, joka ilta, uudelleen ja uudelleen. katselin sitä parvekkeelta ja olin juonut viiniä ja käärinyt itseni peittoon ja olin puhunut ja kuunnellut ja se tuntui hyvältä, olla minä ja olla toisen seurassa. ajattelin että voisin lopettaa valittamisen ja keskittyä olemaan sellainen kuin oikeaksi tunnen, enkä välittää muusta. ja se siitä sitten. 

ihmisella on oltava lupa olla surullinen, mutta on myös tehtävä tilaa kirkkaammille ajatuksille. ihminen saa olla väsynyt, mutta ei luovuttaja, ei voi antaa kaiken vyöryä ohitse, vaan läpi; suoraan läpi; on oltava kaiken keskellä: alituiseen. on oltava oman elämänsä keskellä, tapahtui mitä ikinä hyvänsä. minä päätin astua oman elämäni keskelle, enkä enää ikinä liikahtaa sieltä. 

ja sitten päätin olla vapaa enkä välittää muiden ajatuksista koska onhan minulla omatkin. päätin ottaa pyörän ja ajaa niin kauas kuin haluan, rannikkoa pitkin, oli yö tai päivä ja ottaa mukaan teltan ja nähdä metsiköitä ja kallioita ja juoda aamukahvini pienissä kahviloissa. ja aloin ajatella saarta ja sen matalia kallioita ja korkeita kallioita ja mäntyjä ja näsiöitä jotka suojelevat kasvimaata ja pientä taloa ja pientä työkaluvajaa ja pientä ulkohuussia ja minä kyhjöttäisin pienenä ja mustelmaisena kivikoilla ja joisin mustaa kahvia ja sinä toisit minulle metsämansikoita kämmenelläsi.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

kevät tuli ja kaikki meni sekaisin. kävin kööpenhaminassa mutta siitä sitten joskus. piti kirjoittaa jostakin ihan muusta mutta siitäkin sitten joskus.

huhtikuu laski alas horisontin taa ja värjäsi mäntyjen rungot punaisiksi: ja minä mietin: miksi on niin vaikeaa auttaa sitä ihmistä joka olen. mistä on tullut häpeä kaikesta, pohjaton häpeä, kaikesta, häpeä, mistä on tullut velvollisuus olla kaunis ja mistä on tullut se musta ja mihin sen voisin laittaa syrjään: mihin laittaisin itseni syrjään. ja miksen antaisi armoa sille ainoalle asialle joka tulee mukaani kun kuolen (minulle). 

ja sitten ajattelen miten kevät silloin yritti tulla mutta hautasikin itsensä lumen alle ja mädätti omat juurensa. ja luen että "Täällä pohjoisessa kevään väri-iloon kätkeytyy julma taistelu. Kenttäkierroksen kevätkukkijan täytyy ehtiä kukkia ennen kuin puiden ja pensaiden lehdet varjostavat ja myöhäisemmät kasvit ilmestyvät molskille. Niiden on silti tehtävä kukkansa aikaisin - mutta ei liian aikaisin, jottei kaikki tuhoudu yhtenä hyisenä yönä." ja ajattelen että niin, niin, niimpä niin. joskus tuuli niin kovaa että se tuntui ravistavan koko taloa. 

lainaan kirjojani muille ja unohdan ne sille tielle. nukun joko paljon tai en tahdo nukahtaa ollenkaan. yhtenä päivänä kävelin parturin ohi ja tai en sittenkään ohi vaan jonkin oikun seurauksena suoraan sisään ja he leikkasivat minun hiukseni. olin pitkään odottanut katastrofia ja hiusten pudottua putosi myös pommi ja kaikki meni väärin ja kaikki meni sekaisin ja yhtäkkiä kävelin ympäri kaupunkia enkä ymmärtänyt mistään mitään, vähiten omista ajatuksistani. haluan lakkaamatta jonkun lähelleni, haluan lakkaamatta humaltua: nälästä, alkoholista, sinusta. on vain sinä, aina alusta asti hamaan loppuun saakka ja aina ja aina taas uudestaan vain sinä: vain sinä. 

jonakin pääsiäisenä jossakin tulevaisuudessa minä istun pihallamme ja katson narsissejani ja talikko nojaa seinään ja sinä tulet ulos auringonpaisteeseen ja tuot minulle kahvia ja sitten me seisomme siinä hiljaa saappaat jalassa. mainitset ehkä jotain kevään ensimmäisistä linnuista.  

ps. mietin päivittäin niitä ihania ihmeellisiä sanoja joita muut ihmiset on minulle sanoneet. mietin niitä päivittäin: päivittäin, joka hetki. ja vaikka joku joskus sanoi että helvetti on toiset ihmiset, en minä ensimmäistä kertaa vuosiin ole samaa mieltä. toiset ihmiset on ihme.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

berliinin tuoksu on tupakan ja kahvin ja kevään tuoksu. tahtoisin elämän olevan kuin sinä päivänä friedrichshainissa kun otimme kehäjunan ja aunt benny oli jo aamulla kymmeneltä tupaten täynnä mutta me saimme ikkunapöydän ja sinä olit juuri saanut pikkusiskon ja ulkona aurinko helotti ja joku antoi kadulla minulle ruusun. Löysimme kirjakaupan ja ostimme bionadea ja yhtäkkiä vanhojen talojen takaa kohosi se rakennus josta sojotti torneja ja torneja tornien perään, siinä, keskellä kaupunkia, massiivinen rakennelma ja se oli oikeastaan ihan kuin suoraan jostain hullusta unesta. joimme paljon paljon kahvia ja vanhalle rautatieasemalle oli tehty modernin taiteen museo ja siellä neonvalot kurottelivat kohti kattoholveja ja kun nousimme ulos metrosta, yö oli pudonnut yllemme. kun lensimme kotiin, helsinki loisti allamme ja kuu hohti täytenä ja kalpeana. tahtoisin elämän olevan sellaista, aina.

olen nukahtanut samaan unelmaan monena peräkkäisenä yönä. kerroit minulle keskellä yötä mikseivät helmiveneet enää kasva ihmisen kokoiseksi ja näytit kuvia fossiileista ja ne todellakin olivat joskus miljoonia vuosia sitten olleet valtavia. kerroit minulle keskellä yötä että olen aito ja rohkea ja siksi sinä rakastat minua ja minä muistin sen aamulla ja hymyilin sisään päin, hymyilin itseeni päin. sinä yskit paljon öisin mutta minä en sitä kuule koska olen oppinut nukkumaan. 

uusia ihmisiä syntyy ja se on ihmeellistä mutta kaikki ei aina välttämättä olekaan niin kuin pitäisi. rakkaus on kuitenkin kai niin kuin pitäisi. rakkaus kai riittää kuitenkin. 

 

baareissa on miehiä jotka ottavat vain kädestä kiinni ja se siinä ja minä vain hymyilen mutta irrotan käteni ja se on oikeastaan kaunista. kerran pilkun aikaan joku tuli sanomaan minulle että tämä on se päivä kun elvis kuoli ja juuri sellaisia ihmisiä minä haluan elämääni mutta juuri hänet minä kadotin ja päästin menemään. baarissa on miehiä jotka ottavat vain kädestä kiinni, mutta sitten on myös niitä jotka, niitä jotka no niin. eikä ilmeisesti pidä hymyillä liikaa kenellekään, ei baareissa eikä luennoilla eikä kai sitten elämässä ylipäätäänkään. joskus minulla on tunne: kuin tuhlaisin rakkauttani: kuin ihmiset eivät haluaisi sitä: miksi he eivät halua sitä ?

luen aamulla sanomalehteä ja tuijotan seinään, sitä keittiön valkoista rapattua seinää ja mietin miten yksi valtio voi yön aikana käytännössä pyyhkiytyä pois maailmankartalta eikä juuri kukaan noteeraa asiaa mitenkään. mietin miten se on mahdollista. luen aamulla sanomalehdestä isiksestä ja boko haramista ja ukrainasta ja siitä miten joku laajasalossa hakkasi ja potki ja puri vanhan naisen henkihieveriin ja lopulta kuljetti autolla järven rannalle ja kuristi ja hukutti. mietin sitä miten he yhä hengittävät ja pelkäävät ja mietin millaista oli viime vuoden maaliskuussa ja mitä on ensi vuoden maaliskuussa. mutta minä luen aamulla sanomalehteä ja minua lohduttaa ajatus että tammikuun viimeisellä viikolla lähes 20 tulivuorta on ollut aktiivisena ja jostain syystä ajatus pimeästä purkautuvasta laavasta ja mustasta savusta ja tähdistä ja räjähtävistä mustista planeetoista ja lumisista ulapoista ja tuntemattomista pieneistä saarista keskellä valtamerta antaa minulle toivoa ja saa minut pysymään järjissäni.

kaikki on hyvin. tämä on tavallaan järjettömän kaunis kevät. 

pian on pääsiäinen ja viikon päästä minä olen jo kööpenhaminassa.

Share
Ladataan...

Pages