Ladataan...
Melankolia

kevät tuli ja kaikki meni sekaisin. kävin kööpenhaminassa mutta siitä sitten joskus. piti kirjoittaa jostakin ihan muusta mutta siitäkin sitten joskus.

huhtikuu laski alas horisontin taa ja värjäsi mäntyjen rungot punaisiksi: ja minä mietin: miksi on niin vaikeaa auttaa sitä ihmistä joka olen. mistä on tullut häpeä kaikesta, pohjaton häpeä, kaikesta, häpeä, mistä on tullut velvollisuus olla kaunis ja mistä on tullut se musta ja mihin sen voisin laittaa syrjään: mihin laittaisin itseni syrjään. ja miksen antaisi armoa sille ainoalle asialle joka tulee mukaani kun kuolen (minulle). 

ja sitten ajattelen miten kevät silloin yritti tulla mutta hautasikin itsensä lumen alle ja mädätti omat juurensa. ja luen että "Täällä pohjoisessa kevään väri-iloon kätkeytyy julma taistelu. Kenttäkierroksen kevätkukkijan täytyy ehtiä kukkia ennen kuin puiden ja pensaiden lehdet varjostavat ja myöhäisemmät kasvit ilmestyvät molskille. Niiden on silti tehtävä kukkansa aikaisin - mutta ei liian aikaisin, jottei kaikki tuhoudu yhtenä hyisenä yönä." ja ajattelen että niin, niin, niimpä niin. joskus tuuli niin kovaa että se tuntui ravistavan koko taloa. 

lainaan kirjojani muille ja unohdan ne sille tielle. nukun joko paljon tai en tahdo nukahtaa ollenkaan. yhtenä päivänä kävelin parturin ohi ja tai en sittenkään ohi vaan jonkin oikun seurauksena suoraan sisään ja he leikkasivat minun hiukseni. olin pitkään odottanut katastrofia ja hiusten pudottua putosi myös pommi ja kaikki meni väärin ja kaikki meni sekaisin ja yhtäkkiä kävelin ympäri kaupunkia enkä ymmärtänyt mistään mitään, vähiten omista ajatuksistani. haluan lakkaamatta jonkun lähelleni, haluan lakkaamatta humaltua: nälästä, alkoholista, sinusta. on vain sinä, aina alusta asti hamaan loppuun saakka ja aina ja aina taas uudestaan vain sinä: vain sinä. 

jonakin pääsiäisenä jossakin tulevaisuudessa minä istun pihallamme ja katson narsissejani ja talikko nojaa seinään ja sinä tulet ulos auringonpaisteeseen ja tuot minulle kahvia ja sitten me seisomme siinä hiljaa saappaat jalassa. mainitset ehkä jotain kevään ensimmäisistä linnuista.  

ps. mietin päivittäin niitä ihania ihmeellisiä sanoja joita muut ihmiset on minulle sanoneet. mietin niitä päivittäin: päivittäin, joka hetki. ja vaikka joku joskus sanoi että helvetti on toiset ihmiset, en minä ensimmäistä kertaa vuosiin ole samaa mieltä. toiset ihmiset on ihme.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

berliinin tuoksu on tupakan ja kahvin ja kevään tuoksu. tahtoisin elämän olevan kuin sinä päivänä friedrichshainissa kun otimme kehäjunan ja aunt benny oli jo aamulla kymmeneltä tupaten täynnä mutta me saimme ikkunapöydän ja sinä olit juuri saanut pikkusiskon ja ulkona aurinko helotti ja joku antoi kadulla minulle ruusun. Löysimme kirjakaupan ja ostimme bionadea ja yhtäkkiä vanhojen talojen takaa kohosi se rakennus josta sojotti torneja ja torneja tornien perään, siinä, keskellä kaupunkia, massiivinen rakennelma ja se oli oikeastaan ihan kuin suoraan jostain hullusta unesta. joimme paljon paljon kahvia ja vanhalle rautatieasemalle oli tehty modernin taiteen museo ja siellä neonvalot kurottelivat kohti kattoholveja ja kun nousimme ulos metrosta, yö oli pudonnut yllemme. kun lensimme kotiin, helsinki loisti allamme ja kuu hohti täytenä ja kalpeana. tahtoisin elämän olevan sellaista, aina.

olen nukahtanut samaan unelmaan monena peräkkäisenä yönä. kerroit minulle keskellä yötä mikseivät helmiveneet enää kasva ihmisen kokoiseksi ja näytit kuvia fossiileista ja ne todellakin olivat joskus miljoonia vuosia sitten olleet valtavia. kerroit minulle keskellä yötä että olen aito ja rohkea ja siksi sinä rakastat minua ja minä muistin sen aamulla ja hymyilin sisään päin, hymyilin itseeni päin. sinä yskit paljon öisin mutta minä en sitä kuule koska olen oppinut nukkumaan. 

uusia ihmisiä syntyy ja se on ihmeellistä mutta kaikki ei aina välttämättä olekaan niin kuin pitäisi. rakkaus on kuitenkin kai niin kuin pitäisi. rakkaus kai riittää kuitenkin. 

 

baareissa on miehiä jotka ottavat vain kädestä kiinni ja se siinä ja minä vain hymyilen mutta irrotan käteni ja se on oikeastaan kaunista. kerran pilkun aikaan joku tuli sanomaan minulle että tämä on se päivä kun elvis kuoli ja juuri sellaisia ihmisiä minä haluan elämääni mutta juuri hänet minä kadotin ja päästin menemään. baarissa on miehiä jotka ottavat vain kädestä kiinni, mutta sitten on myös niitä jotka, niitä jotka no niin. eikä ilmeisesti pidä hymyillä liikaa kenellekään, ei baareissa eikä luennoilla eikä kai sitten elämässä ylipäätäänkään. joskus minulla on tunne: kuin tuhlaisin rakkauttani: kuin ihmiset eivät haluaisi sitä: miksi he eivät halua sitä ?

luen aamulla sanomalehteä ja tuijotan seinään, sitä keittiön valkoista rapattua seinää ja mietin miten yksi valtio voi yön aikana käytännössä pyyhkiytyä pois maailmankartalta eikä juuri kukaan noteeraa asiaa mitenkään. mietin miten se on mahdollista. luen aamulla sanomalehdestä isiksestä ja boko haramista ja ukrainasta ja siitä miten joku laajasalossa hakkasi ja potki ja puri vanhan naisen henkihieveriin ja lopulta kuljetti autolla järven rannalle ja kuristi ja hukutti. mietin sitä miten he yhä hengittävät ja pelkäävät ja mietin millaista oli viime vuoden maaliskuussa ja mitä on ensi vuoden maaliskuussa. mutta minä luen aamulla sanomalehteä ja minua lohduttaa ajatus että tammikuun viimeisellä viikolla lähes 20 tulivuorta on ollut aktiivisena ja jostain syystä ajatus pimeästä purkautuvasta laavasta ja mustasta savusta ja tähdistä ja räjähtävistä mustista planeetoista ja lumisista ulapoista ja tuntemattomista pieneistä saarista keskellä valtamerta antaa minulle toivoa ja saa minut pysymään järjissäni.

kaikki on hyvin. tämä on tavallaan järjettömän kaunis kevät. 

pian on pääsiäinen ja viikon päästä minä olen jo kööpenhaminassa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

tukholmassa on varmaan tuulista, kylmää ja meri vihmoo kallioihin. vesi velloo kivikoissa äärettömänä ja harmaana, södermalmin talot kohoavat ankeaa taivasta kohti ja vanha kaupunki siintää siltojen ja autoteiden takana. ihmiset vyöryvät ulos terminaalista. 

on hyvä lähteä, tuntea lähtemisen tunne ja odottaa sinua, nousta linja-autoon ja kävellä katajanokalle, katsoa merta ja tuntea se ja antaa sen huuhtoa rantaa ja pohjamutia ja viedä kaikki kauas katseen kantamattomiin ja antaa tuulen ravistaa ja antaa tuulen tuoda uusi ja haistaa se ilmassa ja tuntea kivet jalkojen alla ja antaa tuulen tuulla. 

ja etsiä hytti niistä sokkeloisista käytävistä, tehdä koti siihen pieneen huoneeseen ja levittää kirjat sängylle ja laskea reput ja kassit lattialle ja ripustaa takki naulaan ja asettaa hammasharjat kylpyhuoneeseen, astella sinun kanssasi kannella ja katsoa yöhön ja pimeyteen ja merelle, horisonttiin ja harmauteen ja loputtomuuteen ja aaltojen vaahtopäihin ja tulla sinua lähemmäksi. istua sitten pöytään ja ikkunan ääreen ja täyttää lasit viinillä, olla vain vaiti ja olla merellä ja tuulessa ja myrskyssä ja vihmonnassa. ja me lukisimme kirjoja ja nukkuisimme syvää untamme ja meri keinuttaisi meitä.

ja vanhassa kaupungissa on se kahvila jossa en ole ennen käynyt mutta jossa on varmasti lämmintä ja väljää aamuisin ja josta saa kuumaa kahvia valkoisista kupeista ja kämmenen kokoisia korvapuusteja ja paperipusseihin pakattuja voileipiä ja siellä me istuisimme ja olisimme vieläkin vaiti ja katsoisimme ulkona kiirehtiviä ihmisiä (eikä meillä olisi kiire).

vanhan kaupungin talot ovat korkeita ja kivisiä ja keltaisia ja minun sormeni ovat kylmät ja talojen ikkunoissa hohtaa valoja ja kävellessämme södermalmille tuuli heittää hiukset ympäri kasvoja ja me otamme toisistamme kiinni sillä tuuli juoksee julmana ja kauniina merta pitkin ja meillä on toisemme ja siihen me tukeudumme aina, aina myötä- ja vastoinkäymisissä, siihen me tukeudumme aina. nytorgetilla on se ruokakauppa jossa ruuilla on kauniit pakkaukset ja josta saa lounastakin ja me syömme ja ostamme kotiin vietäväksi jotakin ja se pakataan paperikassiin ja me kävelemme mäkeä ylös cornelisparkenille ja siellä on kirkko ja siellä on taloja ja minun sormeni jäätyvät taas ja sieltä me laskeudumme satamaan ja siellä on fotografiska ja siellä on kirjakauppa.

kunnes on aika palata laivaan. me katselemme kuinka tukholma lipuu merelle, kuinka laiva ankkuroi itsensä tiukasti merenpohjaan mutta tukholma, se unohti laskea ankkurinsa ja nyt se seilaa kauas, kauas pois tavoittamattomiin (mutta niin se on tehnyt minuun syvät jäljet ja minä rakastan sitä ja tästä asti elämäni loppuun asti minä haluan joka kevät takaisin sen tuuleen ja vihmontaan) ja ilta tummuu, tummuu ja tummuu tummumistaan. 

ilta tummuu ja me ostimme hedelmiä maista ja meillä on kirjamme ja meillä on toisemme ja meillä on peitot ja viltit jotka pitävät meidät lämpimänä öisin ja me emme ole kuten muut vaan meissä on lämpöä ja elämää ja lohdullista surua jota ei löydy muista mutta jota kohti jokainen tiedostamattaan ja selittämättömästi kurkottaa ja jota jokainen kaipaa ja tavoittelee, ja me kävelemme taas katajanokalta keskustaan ja kalevankadulle ja astumme ovesta sisään lämpimään ja olemme vieläkin (vieläkin) vaiti ja syömme aamupalamme ja katselemme jälleen ihmisiä (eikä meillä ole kiire) ja sitten tulee aika mennä ja me menemme, yhdessä. 

ja se on kertomus meistä, sinusta ja minusta, ja se on kertomus tukholmasta ja siitä miten tukholma eräänä tuulisena päivänä ajelehti pois, pois harmaalle merelle. 

 

Share
Ladataan...

Pages