Ladataan...
Melankolia

tukholmassa on varmaan tuulista, kylmää ja meri vihmoo kallioihin. vesi velloo kivikoissa äärettömänä ja harmaana, södermalmin talot kohoavat ankeaa taivasta kohti ja vanha kaupunki siintää siltojen ja autoteiden takana. ihmiset vyöryvät ulos terminaalista. 

on hyvä lähteä, tuntea lähtemisen tunne ja odottaa sinua, nousta linja-autoon ja kävellä katajanokalle, katsoa merta ja tuntea se ja antaa sen huuhtoa rantaa ja pohjamutia ja viedä kaikki kauas katseen kantamattomiin ja antaa tuulen ravistaa ja antaa tuulen tuoda uusi ja haistaa se ilmassa ja tuntea kivet jalkojen alla ja antaa tuulen tuulla. 

ja etsiä hytti niistä sokkeloisista käytävistä, tehdä koti siihen pieneen huoneeseen ja levittää kirjat sängylle ja laskea reput ja kassit lattialle ja ripustaa takki naulaan ja asettaa hammasharjat kylpyhuoneeseen, astella sinun kanssasi kannella ja katsoa yöhön ja pimeyteen ja merelle, horisonttiin ja harmauteen ja loputtomuuteen ja aaltojen vaahtopäihin ja tulla sinua lähemmäksi. istua sitten pöytään ja ikkunan ääreen ja täyttää lasit viinillä, olla vain vaiti ja olla merellä ja tuulessa ja myrskyssä ja vihmonnassa. ja me lukisimme kirjoja ja nukkuisimme syvää untamme ja meri keinuttaisi meitä.

ja vanhassa kaupungissa on se kahvila jossa en ole ennen käynyt mutta jossa on varmasti lämmintä ja väljää aamuisin ja josta saa kuumaa kahvia valkoisista kupeista ja kämmenen kokoisia korvapuusteja ja paperipusseihin pakattuja voileipiä ja siellä me istuisimme ja olisimme vieläkin vaiti ja katsoisimme ulkona kiirehtiviä ihmisiä (eikä meillä olisi kiire).

vanhan kaupungin talot ovat korkeita ja kivisiä ja keltaisia ja minun sormeni ovat kylmät ja talojen ikkunoissa hohtaa valoja ja kävellessämme södermalmille tuuli heittää hiukset ympäri kasvoja ja me otamme toisistamme kiinni sillä tuuli juoksee julmana ja kauniina merta pitkin ja meillä on toisemme ja siihen me tukeudumme aina, aina myötä- ja vastoinkäymisissä, siihen me tukeudumme aina. nytorgetilla on se ruokakauppa jossa ruuilla on kauniit pakkaukset ja josta saa lounastakin ja me syömme ja ostamme kotiin vietäväksi jotakin ja se pakataan paperikassiin ja me kävelemme mäkeä ylös cornelisparkenille ja siellä on kirkko ja siellä on taloja ja minun sormeni jäätyvät taas ja sieltä me laskeudumme satamaan ja siellä on fotografiska ja siellä on kirjakauppa.

kunnes on aika palata laivaan. me katselemme kuinka tukholma lipuu merelle, kuinka laiva ankkuroi itsensä tiukasti merenpohjaan mutta tukholma, se unohti laskea ankkurinsa ja nyt se seilaa kauas, kauas pois tavoittamattomiin (mutta niin se on tehnyt minuun syvät jäljet ja minä rakastan sitä ja tästä asti elämäni loppuun asti minä haluan joka kevät takaisin sen tuuleen ja vihmontaan) ja ilta tummuu, tummuu ja tummuu tummumistaan. 

ilta tummuu ja me ostimme hedelmiä maista ja meillä on kirjamme ja meillä on toisemme ja meillä on peitot ja viltit jotka pitävät meidät lämpimänä öisin ja me emme ole kuten muut vaan meissä on lämpöä ja elämää ja lohdullista surua jota ei löydy muista mutta jota kohti jokainen tiedostamattaan ja selittämättömästi kurkottaa ja jota jokainen kaipaa ja tavoittelee, ja me kävelemme taas katajanokalta keskustaan ja kalevankadulle ja astumme ovesta sisään lämpimään ja olemme vieläkin (vieläkin) vaiti ja syömme aamupalamme ja katselemme jälleen ihmisiä (eikä meillä ole kiire) ja sitten tulee aika mennä ja me menemme, yhdessä. 

ja se on kertomus meistä, sinusta ja minusta, ja se on kertomus tukholmasta ja siitä miten tukholma eräänä tuulisena päivänä ajelehti pois, pois harmaalle merelle. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

kuuntelin puhdistuksen, jätin mrs. dallowayn kesken (vähän puuduttavaa tekstiä) ja aloitin uuden milan kunderan (jäähyväisvalssi). joka toinen päivä aurinko killuu punaisena täplänä horisontissa ja ilmassa oleva huurre on niin tiheää että sen voi melkein kerätä nyrkkiin ja laittaa taskuun, ja toisina päivinä pilvet roikkuu melkein pään tasalla ja harmaa jatkuu puiden taa ja mäkien taa ja niin kauas kun silmä kantaa. sinä tulet myöhään yöllä kotiin ja kynttilät on loppu, joku nukkuu meidän sohvalla, tuli juuri ennen kuin posti tipahti ja lähti ennen kuin ehdin nostaa sanomalehden kynnysmatolta. joulukuu etenee hitaasti ja suloisesti, lumikin sataa välillä, yllättäen, antamatta mitään varoitusta itsestään.

yhtenä yönä purin vanhan vaatekaapin ja keskellä yötä kannoimme sitä ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen, ja nukahdin puun tuoksuun. yhtenä toisena yönä tanssin jalat väsyneiksi rumassa ja kun lähdin niin minua otettiin kädestä kiinni ja minulle sanottiin että ethän huoli, älä huoli, ei ole syytä ja kävelin kotiin ja yö olikin valoisa ja hymyilin koko matkan koska kaikki oli niin hyvin. ja sitten oli vielä se yksi yö jona kävin monta pitkää keskustelua ja muistan ne keskustelut mutten sitä, kenen kanssa ne kävin. (eli tiedän paljon asioita mutten mitään kenestäkään. tuntuu vähän oudolta?) ihmiset on ihania, joillekin teen kodin mun sydämeen ja jotkut taas on yhdentekeviä, mutta kaikki silti ihania. 

sitten kai kaikki tämä olikin liikaa ja nyt rintaa ihan kirjaimellisesti puristaa enkä tiedä mikä pistää sydämen hakkaamaan liian kovaa (niin kovaa että sattuu). mutta se siitä sitten. nukuin aamulla pitkään ja kun heräsin niin riisipuuro oli valmis ja croisantit uunissa ja kahvi tippumassa ja hyasintit auenneet ja nyt minä olen levännyt niin paljon että joulu voi tulla. aion olla hyvin paljon yksin, hyvin paljon rauhassa, syödä saaristolaisleipää keskellä yötä ja kävellä metsässä niin että kohmeiset sammaleet rahisee kengänpohjan alla ja aion lukea ja lukea ja olla niin, että on hyvä. 

ja oikein hyvää joulua.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

toissayönä bussi ajoi lentokentän kautta ja aloin miettiä berliiniä ja amsterdamia ja sitä miten onnekas olenkaan. 

oli sairas, väkivaltainen, kaunis syksy ja se iskeytyi suoraan vasten mun kasvoja ja kehoa. oon itkenyt ja romahtanut eteisen lattialle, tuntenut niin kirkasta yksinäisyyttä ja sitten taas kerännyt itseni, noussut siitä ja nauranut kaikelle. oon juonut aivan liikaa kahvia ja ollut uneton ja sitten toisaalta nukkunut sikeämmin, syvemmin ja helpottavammin kuin aikoihin. oon ollut ihan käsittämättömän onnellinen. ja sitä kahvia on tosiaan tullut juotua. 

tää vuodenaika on kummallinen. jotakin syksyn lopun ja talven alun välissä, kun lumi on vasta aavistus ja huoneet täynnä valkoista valoa joka suodattuu huurteisen ilman läpi, ja ihmiset vetää kaulukset ylös ja kiiruhtaa tuulen vihmoessa koteihinsa lämmittämään kohmeisia raajojaan, itseään, toisiaan. pian puut ovat alastomia ja puistot pimeitä ja sataa säälittävä ensilumi ja toiset nukahtavat heti ja minä en koskaan. tänä talvena en halua olla niin toivoton kaiken suhteen. pidän huolta minusta (ja meistä). 

sunnuntaina heräsin helsingistä, kun sade valui ikkunaa pitkin ja vesi kohisi ja virtasi autoteillä. olin puhunut ja kuunnellut pitkälle yöhön ja nukahtanut valkoisten lakanoiden väliin väsyneenä ja onnellisena ja varmana siitä että rakkaus riittää kyllä. kirjoitin koko päivän ja join taas kahvia (liikaa). ahdistus yritti hiipiä ovista sisään ja portaista ylös ja rinnasta sydämeen mutta minä kirjoitin sen pois. 

sitten tuli pitkät ja hitaat keskustelut, punavuoren värikkäät talot ja ihan käsittämätön ilo siitä että nyt tiedän mitä ystävyys tosiaan tarkoittaa. me luimme kirjoja yhdessä, söimme lounaamme yhdessä, istuimme metroissa ja busseissa ja kahviloissa yhdessä, olimme niin yhdessä kuin kaksi erillistä ihmistä voi olla. ystävyys on olla juuri sillä tavalla, syvästi ymmärretty. 

puhuimme hemingwaysta ja waltarista. kalliossa istuimme thai-ravintolassa, lämpimässä, kun lumihahtuvat alkoivat putoilla harmaalta taivaalta. astuimme ulos ja kiedoimme takit tiukemmin ylle ja huivit pään ympärille, mutta pitkäsiltaa ylittäessä tuntui silti kuin tuuli repäisisi jalat maasta ja lennättäisi minut yli mustien vesien, pakkasten kuivattamien käppyräisten puiden, yli lokkien ja yli kauniiden kiireisien ihmisten. 

silti oli lämmin ja hyvä olla. sydän oli hellä kaikkea vastaantulevaa kohtaan.

 

Share
Ladataan...

Pages