Ladataan...
Melankolia

kuuntelin puhdistuksen, jätin mrs. dallowayn kesken (vähän puuduttavaa tekstiä) ja aloitin uuden milan kunderan (jäähyväisvalssi). joka toinen päivä aurinko killuu punaisena täplänä horisontissa ja ilmassa oleva huurre on niin tiheää että sen voi melkein kerätä nyrkkiin ja laittaa taskuun, ja toisina päivinä pilvet roikkuu melkein pään tasalla ja harmaa jatkuu puiden taa ja mäkien taa ja niin kauas kun silmä kantaa. sinä tulet myöhään yöllä kotiin ja kynttilät on loppu, joku nukkuu meidän sohvalla, tuli juuri ennen kuin posti tipahti ja lähti ennen kuin ehdin nostaa sanomalehden kynnysmatolta. joulukuu etenee hitaasti ja suloisesti, lumikin sataa välillä, yllättäen, antamatta mitään varoitusta itsestään.

yhtenä yönä purin vanhan vaatekaapin ja keskellä yötä kannoimme sitä ensimmäisestä kerroksesta kuudenteen, ja nukahdin puun tuoksuun. yhtenä toisena yönä tanssin jalat väsyneiksi rumassa ja kun lähdin niin minua otettiin kädestä kiinni ja minulle sanottiin että ethän huoli, älä huoli, ei ole syytä ja kävelin kotiin ja yö olikin valoisa ja hymyilin koko matkan koska kaikki oli niin hyvin. ja sitten oli vielä se yksi yö jona kävin monta pitkää keskustelua ja muistan ne keskustelut mutten sitä, kenen kanssa ne kävin. (eli tiedän paljon asioita mutten mitään kenestäkään. tuntuu vähän oudolta?) ihmiset on ihania, joillekin teen kodin mun sydämeen ja jotkut taas on yhdentekeviä, mutta kaikki silti ihania. 

sitten kai kaikki tämä olikin liikaa ja nyt rintaa ihan kirjaimellisesti puristaa enkä tiedä mikä pistää sydämen hakkaamaan liian kovaa (niin kovaa että sattuu). mutta se siitä sitten. nukuin aamulla pitkään ja kun heräsin niin riisipuuro oli valmis ja croisantit uunissa ja kahvi tippumassa ja hyasintit auenneet ja nyt minä olen levännyt niin paljon että joulu voi tulla. aion olla hyvin paljon yksin, hyvin paljon rauhassa, syödä saaristolaisleipää keskellä yötä ja kävellä metsässä niin että kohmeiset sammaleet rahisee kengänpohjan alla ja aion lukea ja lukea ja olla niin, että on hyvä. 

ja oikein hyvää joulua.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Melankolia

toissayönä bussi ajoi lentokentän kautta ja aloin miettiä berliiniä ja amsterdamia ja sitä miten onnekas olenkaan. 

oli sairas, väkivaltainen, kaunis syksy ja se iskeytyi suoraan vasten mun kasvoja ja kehoa. oon itkenyt ja romahtanut eteisen lattialle, tuntenut niin kirkasta yksinäisyyttä ja sitten taas kerännyt itseni, noussut siitä ja nauranut kaikelle. oon juonut aivan liikaa kahvia ja ollut uneton ja sitten toisaalta nukkunut sikeämmin, syvemmin ja helpottavammin kuin aikoihin. oon ollut ihan käsittämättömän onnellinen. ja sitä kahvia on tosiaan tullut juotua. 

tää vuodenaika on kummallinen. jotakin syksyn lopun ja talven alun välissä, kun lumi on vasta aavistus ja huoneet täynnä valkoista valoa joka suodattuu huurteisen ilman läpi, ja ihmiset vetää kaulukset ylös ja kiiruhtaa tuulen vihmoessa koteihinsa lämmittämään kohmeisia raajojaan, itseään, toisiaan. pian puut ovat alastomia ja puistot pimeitä ja sataa säälittävä ensilumi ja toiset nukahtavat heti ja minä en koskaan. tänä talvena en halua olla niin toivoton kaiken suhteen. pidän huolta minusta (ja meistä). 

sunnuntaina heräsin helsingistä, kun sade valui ikkunaa pitkin ja vesi kohisi ja virtasi autoteillä. olin puhunut ja kuunnellut pitkälle yöhön ja nukahtanut valkoisten lakanoiden väliin väsyneenä ja onnellisena ja varmana siitä että rakkaus riittää kyllä. kirjoitin koko päivän ja join taas kahvia (liikaa). ahdistus yritti hiipiä ovista sisään ja portaista ylös ja rinnasta sydämeen mutta minä kirjoitin sen pois. 

sitten tuli pitkät ja hitaat keskustelut, punavuoren värikkäät talot ja ihan käsittämätön ilo siitä että nyt tiedän mitä ystävyys tosiaan tarkoittaa. me luimme kirjoja yhdessä, söimme lounaamme yhdessä, istuimme metroissa ja busseissa ja kahviloissa yhdessä, olimme niin yhdessä kuin kaksi erillistä ihmistä voi olla. ystävyys on olla juuri sillä tavalla, syvästi ymmärretty. 

puhuimme hemingwaysta ja waltarista. kalliossa istuimme thai-ravintolassa, lämpimässä, kun lumihahtuvat alkoivat putoilla harmaalta taivaalta. astuimme ulos ja kiedoimme takit tiukemmin ylle ja huivit pään ympärille, mutta pitkäsiltaa ylittäessä tuntui silti kuin tuuli repäisisi jalat maasta ja lennättäisi minut yli mustien vesien, pakkasten kuivattamien käppyräisten puiden, yli lokkien ja yli kauniiden kiireisien ihmisten. 

silti oli lämmin ja hyvä olla. sydän oli hellä kaikkea vastaantulevaa kohtaan.

 

Share
Ladataan...

Pages