Ladataan...

Havahduin tässä juuri yksi päivä siihen, että en ole muistanut ollenkaan kirjoittaa samanlaista kokonaisvaltaista katsausta toisesta raskauskolmanneksesta, kuin mitä kirjoitin ensimmäisestä. Syy saattaa olla siinäkin, että ensimmäiseen kolmannekseen verrattuna toinen oli aika uneventful, mitä tuli oireisiin siis. Kuitenkin haluan kerätä koko sarjan (niin sanotusti), ja muutenkin on mielestäni hauska muistella tuota jaksoa. Ehkä jollekin on tästä yhteenvedosta jotain iloakin! Nyt siis seuraa hieman jälkijunassa kokemukseni toisesta kolmanneksesta.

Viikot 13-16

Pahoinvointi jää pikkuhiljaa kokonaan pois, tukala olo iltaisin silti jatkuu. Mahan pientä pyöristymistä havaittavissa, kohdun voi jo tuntea maallikkokin vatsalta tunnusteltaessa. Ensimmäiset pienet harjoitussupistustuntemukset rasituksen yhteydessä, kuvailen niitä raskauspäiväkirjassani "kuin kiristyvä kuminauha navan takaa jonnekin häpyluun taakse". Hennot, vaaleat vatsakarvat ilmestyvät! Rintakehässä ja kasvoissa jonkin verran hormoninäppyjä, jotka katoavat kuitenkin melko pian. Mieli on herkkä ja tunteellinen, ilo ja harmi vaihtelevat nopeasti.

Viikot 17-19

Hiljalleen alan tuntea vauvan liikkeitä, aivan pientä kuplimista vain alkuun, melko pian myös Mies voi sopivana hetkenä tuntea hyvin hennon värähdyksen vatsani läpi. Paino suunnilleen lähtötilanteessa. Issias vaivaa välillä. Fiilikset enimmäkseen hyvät ja leppoisat. Uni tulee ihan hyvin, vessassa pitää toki ravata yöllä.

Viikot 20-23

Vointi jatkuu hyvänä, pidemmässä rasituksessa selän ja SI-nivelen kipeytymistä, jonkin verran ummetusta ja närästystä. Liitoskipuja jonkin verran jo rasituksen jälkeen ja yhteydessä. Mieli pysynyt hyvänä ja olo melko energinen. Paino noussut noin 2kg lähtötilanteesta. Kävely alkaa muistuttaa ns. ankkakävelyäLiikkeet tuntuvat jo selvästi, myös päällepäin. Iltaisin supistaa jo melko häiritsevästi.

Viikot 24-26

Maha kasvanut jo sen verran, että raskauspaidat alkaa näyttää hauskoilta. Paino noussut noin 3 kg. Supistelee pitkäkestoisesti iltaa kohden, mutta jonkin verran myös rasituksen yhteydessä. Melko hissukseen pitää jo kävellä yhtään pidempiä matkoja. Mieliala edelleen hyvä. Leukosyytit ovat koholla, mutta se ei kuulemma haittaa, johtuu munuaisten puristumisesta. Liitoskivut helpottavat hieman.

 

Kaikenkaikkiaan toinen kolmannes oli siis aika leppoisaa aikaa raskaudesta. Se, että vauvan liikkeitä alkoi tuntea ja maha pyöristyä, tekivät raskaudesta taas vähän todellisemman! Ajanjaksoa voisi hyvin luonnehtia siksi seesteiseksi keskiraskaudeksi, mistä on kuullut puhuttavan.

 

Share

Ladataan...

Sain blogiurani ensimmäisen haasteen pari päivää sitten Väriterapiaa-blogin Tiikerikatilta. Kuinka jännää! Haasteessa piti kirjata 5x3 hyvää/parasta asiaa omasta elämästä. Hyviä asioita kannattaa aina miettiä, joten haastan samalla ihan joka ikisen, joka tämän postauksen sattuu lukemaan, käymään vähintäänkin mielessään läpi nämä samaiset kategoriat. Bloggaajat voivat halutessaan tehdä myös aiheesta postauksen (ja se olisi tosi kivaakin!), mutta en aio "virallisesti" ketään haastaa.  

Parasta tässä päivässä:

Aivan huippu päivä miettiä, mitkä asiat ovat oikeasti tosi hyvin. Koska tänään oli hammaslääkäripäivä ja muutenkin vähän alavireisyyttä.

- Auriko! Siis ihan mahtavaa, kun kävelin iltapäivällä kotiin, aurinkoisissa kohdissa oikeasti lämmitti jo, vaikka oli pakkasta! Aurinko tekee myös kaikesta kauniimman näköistä. Lupaus keväästä. Ihan mahtavaa!

- Hyvä keskustelu Miehen kanssa. Saimme yhteisellä lounaalla jatkettua loppuun jo aamupalapöydässä aloittamaamme keskustelua liittyen odotuksiimme toisistamme tämän tulevan yhteisen vanhemmuuden myötä. Tuntuu, että parisuhteessa melkeinpä kaikista tärkein juttu on, että aidolle keskustelulle on tilaa. Tämä oli taas tosi tärkeää ja hyvää ajatusten ja tunteiden vaihtoa. <3

- Salipäivä. On muuten hauska huomata, että vähän tympeänäkin ensin ajattelemani päivä on jo tähän asti pitänyt sisällään niin monia kivoja asioita, että tälle viimeiselle paikalle oli oikein tunkua! :D Tässäkin päivässä siis on ollut oikeasti ihan valtavasti hyviä asioita. Salipäivä pääsi kolmannelle paikalle, koska onhan se nyt ihanaa, että vielä 34:llä raskausviikolla pystyn kuitenkin liikkumaan ja kuntoilemaan. Minulla on vielä lihaksia ja pystyvyyttä tämän mamma-valepuvun alla (kyllä, välillä edelleen tuntuu, että huijaan koko raskauden!) vaikka kömpelöltä usein tuntuukin. Myös on aivan mahtavaa päästä aina katselemaan, kun vahva Mieheni kyykkää ja tekee mavea! ;)

Parasta tässä vuodessa:

Täytyy sanoa, että en oikein tiedä, tarkoitetaanko tässä nyt kuluvaa vuotta, eli vuotta 2018, vai kulunutta viimeisintä 12 kuukautta. Koska säännöt tuskin ovat kovin ankarat, päätän itse, että tarkastelen näitä viimeisimpiä 12 kuukautta.

- Avoliitto. Muutimme kesällä Miehen kanssa vihdoin yhteen. Ihan parasta!

- Raskaus. Kolmas kerta toden sanoi, ja tämä alkio sai kehittyä sikiöksi ja siksi minivauvaksi, joka se nyt on! Ihan parasta!

- Välivuosi. Oi kyllä, olin niin tauon tarpeessa. Ihan parasta on ollut myös se, että olen saanut levätä ja olla stressaamatta.

Parasta elämässä:

- Rakkaus. 

- Perhe ja ystävät.

- Terveys. 

Parasta minussa:

- Kasvu. Enkä tarkoita nyt vain mahaa ;D Olen oikeasti tosi ylpeä itsestäni, kun ajattelen, miten paljon olen viime vuosina ihmisenä kasvanut. Ja koen myös, että siinä on paljon omaa ansiotani, se ei ole vain tapahtunut, vaan olen aktiivisesti pystynyt vaikuttamaan siihen, mihin suntaan vien elämääni ja itseäni. Eikä se ole ollut pelkästään kivaa ja helppoa. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltanut kohdata ja käsitellä vaikeitakin asioita, sillä juuri ne ovat vieneet minua eteenpäin.

Höpsöys. Vaikka koen kasvaneeni, en ole missään nimessä muuttunut miksikään tylsimykseksi, liian aikuiseksi tai jotain sellaista. Fiilistelemme päivittäin Miehen kanssa toistemme hönöilyjä!

- Luottamus. Olen aina ollut perusluonteeltani aika luottavainen. Lähtökohtaisesti ajattelen, että ihmiset haluavat hyvää. Toki aina se ei mene niin, mutta antaa minusta silti paremmat eväät onnelliseen elämään, kuin ainainen pahimman odottaminen. Luotan myös itse elämään, että se kyllä kelluttaa. Luotan tällä hetkellä myös aika hyvin itseeni, mikä on minulle vielä melko uutta ja jännittävää...

Parasta omassa blogissa:

Muistijälki. Juuri pari päivää sitten lueskelin ihan ensimmäisiä kirjoituksiani viime kesältä. Jo näin lyhyessä ajassa olin ehtinyt unohtaa asioita! Koen todella tärkeäksi, että näistä hassuista pohdinnoistani ja mietteistäni jää minulle itselleni jotain, johon palata myöhemmin.

Ihmiset. Minunkin blogissani oikeasti vierailee ihan oikeita ihmisiä, jotka lukevat ajatuksiani! Se on ihan mahtavaa ja jotenkin myös melko hämmentävää. Joku jättää kommentin, oman kokemuksen, neuvon, vinkin, kysymyksen tai vaan fiilistelee kanssani jotain iloista juttua. Joka kerta se tuntuu yhtä hyvältä!

- Jäsentäminen. Omia ajatuksiaan on mielestäni ihan hyvä välillä vähän laittaa järjestykseen. Jokin aihe pyörii päässä ja sitä kelailee itsekseen tai toisen kanssa. Mutta kun siitä kirjoittaa pienen tekstin, saa siihen joka kerta ihan uudenlaista näkökulmaa. Monesti on käynyt niin, että teksti onkin kirjoittaessa mennyt ihan eri suuntaan, kuin olin alunperin ajatellut. Joskus, kun olen lähtenyt kirjoittamaan jostain suuresta oivalluksesta, päädynkin avoimiksi jääviin kysymyksiin; että eihän tämä itseasiassa ihan noin yksinkertaista ollutkaan. Joskus taas hyvin hämmentyneenä aloitan kirjoittamisen, ja lopputuloksena onkin kirkkaampi näkemys! Aivan mahtvaa! :D

Share

Ladataan...

Kun on kerran eronnut, ja sitten tulee uudelleen eteen ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa lopun elämänsä, sitoutua myös virallisesti ja julkisesti sekä juhlia tuota "rakkauden sinettiä", ei voi olla pohtimatta tiettyjä kysymyksiä. Mitä muut ajattelevat? Taas tuo on menossa naimisiin, eikö yksi kerta nyt riittänyt? Eiköhän vaan ensimmäisellä kerrallakin tuntunut, että tämä on paras päätös maailmassa? Mikä on erilailla nyt? Olenko tuuliviiri, kun olen näin nopeasti valmis uuteen? Olenko varmasti valmis? Miksi edes naimisiin pitäisi mennä?

Varsinkin tuota viimeisintä kysymystä on Lilyssä viimepäivinä puitu useammassakin blogissa (ainakin Tyhjä ajatus sekä No Sex and the City). Erotuksena omaan tilanteeseeni on, että kyseisten blogien kirjoittajat eivät ole eronneita. Kommenttipuolelta löytyy enimmäkseen avioliiton puolesta puhujia, mutta nimenomaan siltä kannalta, että naimisiinmenolle jokaisen tulee löytää ne omat syynsä. Enää ei ole "pakko" mennä ollenkaan, jos ei halua.

Olemme Miehen kanssa kihloissa, sillä naimisiinmeno on meistä tuntunut luontevalta ratkaisulta jo aivan alkumetreistä lähtien. Hääpäivää tai edes -vuotta ei ole vielä päätetty, mutta tiedämme haluavamme avioitua jossain vaiheessa. Mies meinaa jo nyt puhua minusta vaimonaan (ja itseasiassa englanninkielisten kollegoittensa kanssa joskus puhuukin, kun girlfriend tuntuisi vähän liian vähältä ja avovaimolle taas ei ole oikein sopivaa ilmaisua). Minunhan on helppo, sillä suomeksi mies toimii ihan hyvin ennen avioliittoakin, enkä juurikaan ole tällä hetkellä englanninkielisten ihmisten kanssa tekemisissä. Poikaystäväksi en itseäni 15 vuotta vanhempaa rakastani ole koskaan nimittänyt, miesystävä taas kuulostaa jotenkin keski-ikäiseltä. :D Myös ainakin Miehen vanhempi poika on pohtinut, mitä nimitystä käyttää minusta puhuessaan vaikka kavereilleen. Isän vaimo olisi hänellekin helpoin. Kuitenkaan pelkkien suuhun sopivien nimitysten takia voi tuskin perustella naimisiinmenoaan. Mikä siinä sitten on niin tärkeää minulle ja meille?

Läheisilleni ensimmäinen kihlautumiseni oli selvästi isompi juttu. Tästä toisesta ei noussut lainkaan samanlaista hössötystä, vaikka kaikki ovatkin olleet ilahtuneita. Ihan ymmärretäävää toki. Olimme silloisen siippani kanssa seurustelleet muistaakseni noin kahdeksan vuotta, paljon pitempään kuin suurin osa muista ystävä- ja tuttavapareista esimerkiksi. Siskoni oli silloin vielä sinkku ja serkuksistakin olin ensimmäinen avioituja. Nuo olivat siis omien piirieni ensimmäisiä häitä, ja niistä oltiin asiaankuuluvasti tohkeissaan. Kukaan ei pitkän seurusteluajan takia myöskään pitänyt ratkaisuamme hätiköitynä. Juhlat olivatkin täydelliset, voisi sanoa, että viimeistä yksityiskohtaa myöten minun mieleeni. Liitto vaan ei sitten kuitenkaan kestänyt. Osa yllättyi suuresti, osa vähemmän. Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että merkit olivat kyllä jo tuolloin olemassa, en vain osannut enkä halunnut lukea niitä.

Nyt olen toistamiseen tilanteessa, jossa suunnittelen avioliittoa. Paljon lyhyemmän seurustelu- tai avoliittoajan jälkeen. Tähän Avioliitto 2.0:aan (kuten ohjelmoijarakkaani sitä mieluusti kutsuu) olen kuitenkin astumassa aivan eri ihmisenä, kuin 1.0:aan. Tai no, sama ihminen minä tietysti olen, mutta elettyä elämää on takana selvästi enemmän, samoin kokemuksia, itsetutkiskelua ja kasvamista. Yhteensä noin kolme vuotta erilaisissa terapioissa tai vastaavissa olen pohtinut itseäni ja suhdettani muihin. Nämä ovat olleet hyviä pohdintoja ja vieneet minua ehdottomasti eteenpäin. Lisäksi Miehen kanssa olemme puhuneet. Puhuneet. Puhuneet vähän lisää. Ja molemmat nauttineet siitä! Molemmat kasvaneet, oppineet itsestämme ja toisistamme räpiköidessämme vaikeiden vaiheiden läpi ja yli. Yhdessä.

Siksi tämä päätös haluta naimisiin tuon Miehen kanssa ei tunnu hätiköidyltä vaikka tapaamisestamme on vasta alle kolme vuotta.Yhdessä olemme asuneet virallisesti vasta viime kesästä lähtien. Alle kahden kuukauden päästä meille syntyy yhteinen lapsi. Olin varma ensimmäisen avioliittoni kestämisestä, mutta tästä olen vieläkin varmempi. Tässä kohden joku varmasti puistelee päätään. Onneksi kukaan ei ole minulle sanonut mitään tai muutenkaan ilmaissut epäilystään tämän liiton kestämisestä. Tiedän itse, että tämä on oikea ja hyvä päätös. Sen kai pitäisi riittä? Silti minua jollain kummalla tavalla välillä hävettää olla se nainen, joka on menossa toista kertaa naimisiin. 

Miksi siis mennä? Osittain varmasti ihan käytännön syistäkin. Että olemme myös lain edessä toistemme lähiomaiset. Osittain siksi, että avioituminen on kaunis perinne. Osittain, koska koemme sen ”kuuluvan asiaan”. Mutta eniten ehkä siksi, että olemme romantikkoja, ja haluamme rakkaudellemme tuon tekstin alussa mainitsemani sinetin. Meistä se vaan tuntuu hyvältä ja oikealta.

Odotan toki myös innolla, että pääsen suunnittelemaan ja järjestämään häitämme. Juhlat eivät kuitenkaan ole syiden kärkipäässä. En halua missään nimessä enää samanlaista white weddingiä, jonka olen jo kerran saanut (ja johon vanhempani laittoivat aika paljon rahaakin...). Vielä ei ole täysin kristallisoitunut, millaiset juhlat tulevat olemaan. Miehelle tosiaan kävisi mainiosti ihan kahdestaankin valojen vannominen, mutta hän ei myöskään ole juhlia vastaan, ja ymmärtää haluni juhlia rakkautta. Hän nimittäin kyllä tietää, että on valinnut rinnalleen prinsessan. ;)

Rakkaudentäyteistä ystävänpäivää kaikille. <3

Share

Pages