Ladataan...

Olimme aamupäivällä ultrassa, jossa näimme pikkuisen kasvaneen ja kehittyneen juuri niin kuin pitää. Hän näytti meille myös kaikenlaisia hauskoja asentoja, kuten niskaseisontaa!

Lopuksi, kun kaikki mittaukset ja kuvat oli saatu, kätilö kysyi, haluammeko koettaa selvittää sukupuolta. Ja halusimmehan me! Itse en nähnyt kuvassa mitään, eikä minulla ollut mitään aavistusta kumpaankaan suuntaan ennen kätilön ratkaisevaa sanaa "häpykumpu".

Meille tulee tyttö <3

Ei siis varsinaisesti ihme, etten nähnyt mitään! Mies sanoi jälkikäteen todenneensa, että oli aavistanut, sillä oli koko tutkimuksen ajan pitänyt silmät auki kivesten suhteen, eikä ollut niitä bongannut. Kätilö sai tiirailtua jälkikasvumme jalkoväliä sen verran monesta suunnasta, että uskalsi aika varmaksi sanoa sukupuolen. Näytti, miten häpykumpu erottui sileänä sivusta päin katsottuna (nyt minäkin jo näin sen) ja poikkileikkauskuvassa hän erotti häpyhuulet. Vaikka aina sanotaan, että vain pojan voi nähdä varmasti, ei minulle ainakaan jäänyt tuosta yhtään epävarma olo! Siellä on pieni tyttö, joka hyvin tomerasti liikutteli raajojaan ja kääntyili! 

Olo on jotenkin uskomaton. Olen aivan älyttömän onnellinen! Mies on hellyyttävän häkeltynyt, hänellekin saatiin jotain uutta!! Vaikea kuvitella, että poika-uutisesta olisimme olleet yhtään vähemmän onnellisia, mutta nyt kun meillä on tieto (kyllä, minä pidän sitä jo tietona) tytöstä, tuntuu se maailman ihmeellisemmältä asialta! Varmaan aika monille vanhemmille käy niin, että kun sukupuoli selviää, tuntuu se juuri siltä oikealta.

Saamme pienen tyttären. Tuntuu ihanalta sanoa se! Tuntuu ihanalta ajatella sitä! Tuntuu ihanalta kirjoittaa siitä! Kävi juuri niin kuin ajattelinkin; vauva muuttui sukupuolen myötä taas harppauksen verran todellisemmaksi. Lisäksi, kun kävimme juhlistamassa vauvan hyviä kuulumisia ultran jälkeen lounaalla, tulimme aika lailla varmaan lopputulokseen myös hänen tulevasta nimestään. Päätimme, että nukumme vielä yön yli, ennen kuin "lukitsemme" nimen ja kerromme lähipiirille, mutta lapsen ajatteleminen nimellä vielä lisää tuota todellisuuden tuntua.

Olen niin onnellinen...!

(Raskaus on tänään muuten tasan laskennallisessa puolivälissään, rv 20+0!)

Share

Ladataan...

Olen nyt lukenut täältä Lilystä monen naisen suhteesta omaan vartaloonsa, erityisesti tuohon reisien ja pepun alueeseen. Naiset ovat laittaneet kuvia itsestään, joita ovat joskus hävenneet, tai joita häpeävät edelleen.

Mietin, onko minulla anonyymina kirjoittajana edes oikeutta osallistua tähän #MuhkuraManifestiin. Helppohan se nyt on ilman kasvoja laittaa kuva hanuristaan! Minulla ei myöskään ole tällä hetkellä kovin paljoa selluliittia, onko minulla siis oikeus puhua siitä?

Päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä minulla on oman vartalon hyväksymisestä kyllä sanottavaa. Lisäksi ne kuvat, joita olen täällä Lilyssä nyt nähnyt, ovat myös olleet hyvin vähämuhkuraisia. (Tämäkin kertoo siitä, miten ankaria olemme monet itsellemme; omaan silmään oma selluliitti osuu paljon herkemmin kuin muiden!)

Niin kuin niin monella, omatkin kehonkuvan ongelmani tulivat mukaan teini-ikäisenä. Olin yläasteikäisenä hyvin hoikka, ja vaikka toisaalta iloitsin kapeista reisistäni ja litteästä mahastani, olin kateellinen kavereiden naisellisemmille muodoille. Kuukautisvaivojen vuoksi päädyin aloittamaan e-pillerit melko nuorena, jonka seurauksena minulle tuli nopeasti lisäkiloja. Selluliittia ei vielä näkynyt, mutta rintoja ja pakaroita viiruttivat kirkkaina helottavat raskausarvet. Tästä alkoivat minun ja perävärkkini keskinäiset haasteet. Välttelin uimahalleja ja yleisiä pukuhuoneita. En halunnut mennä kavereiden kanssa saunaan. Housujen kanssa olin hyvin tarkka, niiden piti istua täydellisesti ja olla juuri oikeaa materiaalia ja väriä, että peppu ei näyttäisi isolta. Minusta sai edelleen mielestäni oikeilla vaatevalinnoilla ihan hyvännäköisen. Nyt kun ajattelen, niin ONNEKSI annoin edes tämän verran armoa itselleni. 

Jo ennen tätä painonnousua lyhyet hameet ja shortsit olivat olleet minulle hankalia. Kärsin atooppisesta ihottumasta, joten reisien, säärien ja nilkkojen iho ei ollut heleä ja sileä, niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan. 90-luvulla legginsit eivät olleet vielä tulleet muotiin, joten kun ihottuma oli pahana tai siitä jääneet väliaikaiset pigmenttiarvet näkyviä, ei sääriä voinut piilottaa muuta kuin pitkillä lahkeilla tai helmoilla. 2000-luku toi onneksi tähän helpotuksen leggins-muodin myötä! 

En muista tarkkaan, milloin ensimmäiset muhkurat reisiin ja pakaroihin ilmeistyivät, mutta olin niistä todella tyrmistynyt. Koin itseni inhottavaksi ihrakasaksi, vaikka selluliittia ei tosiaankaan ole koskaan ollut paljoa. Olin myös hyvin tietoinen polvitaipeissani sinisenä näkyvistä laskimosuonista. Mielestäni ne loistivat ällöttävästi, eikä kellään muulla ollut tietenkään sellaisia. Nämä yhdistettynä ihottumaan ja ihottumasta jääviin tummin pigmenttimuutoksiin, olin vakuuttunut, etten koskaan tulisi voimaan käyttämään kesäisin lyhyitä shortseja tai viihtymään bikineissä. Koko alavartaloni tuli aina peittää.

Kun jätin e-pillerit pois, laihduin reilusti. Ehdin hetken iloita reisistäni, joita teki yhtäkkiä mieli esitellä ilman legginsejä minihameissä ja pienissä shortseissa. Myös ihottumani helpotti (tosin vastapainoksi tulivat hormoninäpyt kasvoihin, selkään ja rintakehään...). Itsetuntoni kuitenkin koki taas valtavan kolauksen, kun ensimmäiset suonikohjut ilmestyivät. En voinut uskoa, alle kolmikymppisenä!! Ja juuri kun olin päässyt selluliitista ja ihottumasta eroon! Kohjut pahenivat kuukausi kuukaudelta, ja kovaa häpeää pinnallisuudestani tuntien, tuhlasin melko suuren summan niiden poistoon vaahtoruiskutusmenetelmällä. Olin kuitenkin lopputulokseen tyytyväinen, ja olimme alavartaloni kanssa taas hetken hyvissä väleissä.

Aikuisena painoni on vaihdelut noin seitsemän kilon haarukalla. Tämä on tietysti vaikuttanut selluliitin määrään ja pepun kokoon. Oma suhtautumiseni vartalooni on myös vaihdellut. Välillä olen ajatellut aikuistuneeni, kun en enää stressaa niin paljon ihostani tai muodoistani.  Seuraavassa hetkessä tilanteet silmieni takana ovat kuitenkin saattaneet taas olla ihan toiset, ja olenkin kironnut omaa rumuuttani ja kehoni virheitä. Siksi en oikein voi sanoa, että nytkään olisin "oppinut hyväkymään itseni", vaikka tällä hetkellä taas siltä tuntuukin. Jännitän myös kovasti sitä, miten tulen kestämään raskauden aikaansaamat muutokset kehossani. Tähän asti (20.viikko) muutokset kun ovat olleet ainoastaan positiivisia. Selluliittia, uusia suonikohjuja, raskausarpia sekä veltostunutta ihoa ja vatsalihaksia joudun varmasti vielä katselemaan. Miten saisin itseäni psyykattua, etten murehtisi sitten sellaisia asioita, vaan tajuaisin iloita siitä, miten kehoni on minulle ja miehelleni mahdollistanut oman lapsen???

En löytänyt mistään sellaista kuvaa, jota olisin piilotellut häpeillen, ja jonka olisin nyt voinut urheasti julkaista. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että sallaiset kuvat olen saman tien aina poistanut tai vähintäänkin rajannut! Lisäksi olen niin aktiivisesti piilotellut alavartaloani, että aina kun jokin ongelmakohta on ollut olemassa, ei siitä varmastikaan ole kukaan saanut kuvaa. Siispä tähän juttuun liitän kuvakollaasin pebastani ja takareisistäni tältä aamulta. Huonolla kameralla ja huonossa valossa on tämänhetkisiä muhkuroitani ja taipeiden laskimosuonia melko vaikea erottaa, varmaan varsinkin kaikkien muiden. Itse noita kuvia katsoessani kyllä näen ne. Ne eivät aiheuta minussa tällä hetkellä mitään suurempaa ällötystä, mutta jos olisin vaikka lähettämässä Miehelle pikkutuhmaa kuvaa itsestäni, en kyllä hyväksyisi mitään näistä. Asentoa ja kuvakulmaa muuttamalla voi tehdä ihmeitä, ja niin varmasti yrittäisin normaalisti tehdäkin. 

Kuten tiedämme hyvin, suurin syy näihin ulkonäköpaineisiin löytyy kaikkialta eteen tunkevista kauniista kuvista. Jokainen haluaa kuvata itsensä mahdollisimman imartelevasti, samoin mainoksissa tuotteen myyntiä edistää, jos malli on sileä ja kaunis. Kauniita kuvia on myös miellyttävä katsoa, mutta niitä katsellessa unohtuu helposti se, että kuva on aina vain kuva. Se ei ole sama kuin totuus.

Ei minun kohdallani, eikä muidenkaan kohdalla.

 

Share

Ladataan...

Isänpäivä. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minulla on ollut hyvä fiilis isän/äitienpäivänä. Lapsena ja teininä tietysti oli kiva juhlistaa omia vanhempia, mutta kun halu tulla itse vanhemmaksi heräsi, ovat nämä kyseiset juhlapäivät olleet aina kurjia. On tuntunut, että koko maailma alleviivaa sitä, että minä en ole äiti, eikä minun puolisoni ole (ainakaan minun lapseni) isä. Viime isänpäivänä, kun Mies poikineen oli kuvioissa, tuntui isänpäivä ehkä vähäsen paremmalta, kun saatoin iloita Miehen isyydestä. Toki siinäkin taustalla oli se kalvava tunne, että nämä lapset hän on saanut jonkun muun kanssa. Äitienpäivät luonnollisesti ovat aina olleet kuitenkin ne pahimmat.

Mutta tänä vuonna! Minusta on tuntunut, kuin minut olisi otettu mukaan johonkin valtavaan salaseuraan, joka ei itseasiassa ole ollenkaan salainen, mutta jonka jäseneksi en ole yrityksistäni huolimatta päässyt. Minulla on tänä vuonna ihan uudenlainen syy viettää isänpäivää. Minun vatsassani kasvaa pikkuinen ihmisenalku, jonka isää voin tänään juhlia sydämeni kyllyydestä! Hauskaa oli, että myös Miehen pojat olivat meillä lauantain ja tämän alkupäivän, ja meillä kaikilla tuntui olevan tosi kivaa. Erityisen ihanaa oli katsoa, miten Mies nautti perheensä seurasta; sekä jo isoiksi kasvaneista pojistaan, että siitä tiedosta, että vielä yksi on tulossa. Pyöristyvä vatsani myös pitää asian nykyään hyvin vahvasti kaikkien mielissä.

Koska pojat nyt eivät ole mitään innokkaita lahjojen/korttien antajia, otin mieluusti vastuulleni tämän meidän perheen isän aineellisen lahjomisen. Poikien osuus oli oman aikansa ja seuransa antamisessa. (Koska poikien äiti oli perjantaista lauantaihin reissussa, Mies vietti lastensa kanssa tiivisti aikaa tänä viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin, mikä on nykyjärjestelyillämme harvinaista herkkua hänelle.) Minulla oli siis perjantai ja osittain lauantai aikaa puuhailla itsekseni valmisteluja. Halusin kämpän olevan siisti, ja koska olin aiemmin tällä viikolla siivonnut urakalla, riitti tällä kertaa vain kun järjesteli tavarat oikeille paikoilleen, viikkasi pyykit ja hoiti keittiön. Perjantaina saateltuani Miehen junaan, kiertelin itsekseni kaupungilla ja etsiskelin kaikessa rauhassa kaikenlaista kivaa herkkua Miehen lahjapussiin. Löysin paria eri lajia tummaa suklaata, vähän jotain "parempaa" lakritsia, portviiniä sekä paria eri kahvipapulaatua pienissä maistelupusseissa. Pakkasin nämä kivaan, isoon paperipussiin ja suljin sydäntarralla. Tuli ihan mahdottoman hyvä mieli! Illalla katsoin sitten vielä hyvän elokuvan ja askartelin kortin omalle isälleni. Olo oli niin autuas, että valvoinkin paljon normaalia myöhempään ihan huomaamattani.

Lauantaina paneuduin sitten leipomiseen. Mies oli jo kauan aikaa sitten toivonut, että kokeilisin leipoa joskus maidottomia bebe-leivoksia, ja nythän oli mitä mainioin hetki! Olen leiponut bebejä ennenkin, mutta voivaahto on niin oleellinen osa leivosten dekadenttia ihanuutta, että en ollut varma, tuleeko maidottomista yhtä hyviä. Siitä olin kuitenkin hyvin tietoinen, että bebeissä on kova askarteleminen (varsinkin jos haluaa saada niistä yhtään somia). Minulla oli kuitenkin monta tuntia aikaa ennen Miehen ja poikien tuloa, ja jotenkin tuntui ihanalta ajatus, että teen tässä rakkaalleni jotain, joka vaatii oikeasti paneutumista ja aikaa. Ja rakkaani myös ymmärtää ja arvostaa tällaista. 

Taikinan tein vanhalla tutulla ohjeella:

100g margariinia

0,5 dl sokeria

1 kananmuna

2dl vehnäjauhoja

Taikinan on hyvä antaa hetki vetäytyä kelmun sisällä jääkaapissa ennen vuokien vuoraamista, niin sitä on helpompi käsitellä. Sillä aikaa googlettelin erilaisia reseptejä bebe-täytteelle, törmäten samaan ongelmaan kuin ennenkin: Bebe täytteitä tehdään hyvin monilla eri tavoilla. Kaikissa vaahdotettu voi toki esiintyy, mutta oli kermavaahdollisia, tomusokerillisia, kiisseli-tyyppisiä keltuaisellisia ja vaikka minkälaisia eri variaatioita. Ja lähes kaikki resptiti julistivat olevansa se "perinteinen" tai "isoäidin" resepti. En ollut saanut täyte-asiaa vielä täysin päätettyä, kun jatkoin pohjien kanssa. Ne piti kuitenkin vielä paistaa ja jäähdyttää, ennen kuin täytteen aika edes olisi. Bebejen suuritöisin vaihe on ehdottomasti vuokien vuoraaminen. Taikina tulee saada tasaisen ohuelti vuoan pohjalle ja reunoille, mieluiten tietysti mahdollisimman siististi. Olen havainnut alumiiniset leivosvuoat parhaiksi, sillä ne pitävän muotonsa paperisia paremmin, kun taikinaa painelee sormilla reunoille. Reunat pitäisi malttaa rakentaa niin korkeiksi, kuin vuokaan mahtuu, jotta lopputulos olisi mahdollisimman tasainen. Tässä en ole koskaan vielä ihan täysin onnistunut. Jaoin taikinan vuokien pohjalle palloiksi ja käytin sitten tuorekelmupalaa, jonka läpi taputtelin taikinan paikoilleen. Kelmu esti taikinaa tarttumasta sormiin ja oli helppo irroittaa. Paistoin pohjat 175 asteessa noin 10 minuuttia.

Pohjat menettävät uunissa aina vähän kuppimaista muotoaan, mutta näistä tuli mielestäni kyllä aika hyvät. Irrottaminen alumiinivuoista sujuin helposti eivätkä valmiit kupit olleet edes yhtään hauraita. Yläreunat nyt vaan eivät taaskaan olleet kovin tasaisia, mutta täyttäminen aina jonkin verran häivyttää epätasaisuutta.

Valitsin täytteeksi lopulta hyvin yksinkertaisen ohjeen, josta korvasin vaan pokkana voin margariinilla:

100g margariinia

1 dl tomusokeria

reilu ruokalusikallinen mansikkahilloa

Mielestäni maku oli aika lähellä sitä minun mielestäni oikeaa makua. Mansikkahillo vielä sopivasti hämäsi värin kanssa (margariinista kun ei saa vatkattua yhtä valkeaa vaahtoa kuin voista).

Sitten oli jäljellä enää kuorruttaminen. Laitoin leivokset tässä välissä taas jääkaappiin, jolloin kuorrutetta on helpompi levittää tarpeeksi ohuelti täytteen päälle ilman sottaista lopputulosta. Bebet ovat reseptistä riippumatta supermakeita, joten sokerikuorrutteen kanssa ei kannata yhtään överöidä :D

Kuorrutetta varten sekoitin vain käsivaralla tomusokeria, vettä ja sitruunamehua, kunnes koostumus oli sopivan notkea. Sitten vaan pieni pisara elintarvikeväriä ja kuorruttamaan! Viimeisenä silauksena vielä ripaus nonparelleja, ja lopputuloksesta tuli minusta tosi suloinen.

Toki ne näyttävät kotona tehdyiltä, mutta sitähän ne ovatkin. Maku, voin sanoa ihan puolueettomasti itsekin, oli kuitenkin mahtava! :)

Kun miesväki sitten alkuiltapivästä saapui, oli meillä heti jotenkin tosi kiva ja leppoisa tunnelma. Pojat olivat sosiaalisella ja iloisella päällä, ja vaikka Mies oli nukkunut vähän huonosti sohva-majoituksessaan, näin, että hänellä oli jo siihen mennessä ollut mukavaa ja hän oli myös tyytyväisellä tuulella. Olimme (nuoremman pojan ajatuksesta!!) ensin suunnitelleet käyvämme kuntosalilla, mutta koska koko porukka oli junalta tultuaan aivan marras-sateen kastelema, olivat he päättäneet, että tämän illan ulkoilut rajoitetaan vain lähiravintolaan siirtymiseen. Siispä hengailimme keittiössä, pojat kokkailivat myöhäistä lounastaan ja me kahvittelimme Miehen kanssa (leivokset saivat toivotunlaisen vastaanoton!).

Illalla suunnistimme sitten melko autenttisen tuntuiseen japanilaiseen ravintolaan. Poikia on melko vaikea saada kokeilemaan mitään uusia ruokapaikkoja, heillä on täällä meillä käydessään yksi suosikki, johon he haluaisivat aina. Siksi olikin erityisen kiva, että hekin olivat innoissaan tästä uudesta paikasta. Japani on miesväelleni erityinen maa, sillä he ovat asuneet siellä. Mies ensin poikamiehenä ja myöhemmin perheellisenä.

Ravintola oli menestys sekä tunnelman että ruoan suhteen. Kaikki olivat omiin annoksiinsa tyytyväisiä, ja maistelimme ristiin myös toistemme ruokia. Oli hyvin kodikasta istua siinä porukalla pienen pöydän ääressä, kuppien ja maistipalojen risteillessä välillämme. 

  Illalla kotona kasasimme vielä kauheat määrät herkkuja olohuoneen keskelle ja katsoimme vanhan 007-leffan. Jopa minä jaksoin taas valvoa melko myöhään, ja leffan jälkeen vielä juttelimme ja höpsöilimme satunnaisia.

Erityisesti pidin siitä, miten pojat tällä visiitillään puhuivat luontevasti uudesta perheenjäsenestä. Toki heille ominaiseen, vitsailevaan tyyliin mm. keksien mahdollisimman hölmöjä nimiehdotuksia ja päivitellen isänsä masokismia, kun haluaa vaan tehdä lisää lapsia nyt kun he eivät enää itse vedä itkupotkuraivareita kaupoissa.

Aamulla pojat nukkuivat pitkään ja meillä oli Miehen kanssa Eggs Benedikt -aamiainen. Hän oli ilahtunut lahjapussistaan sekä askartelemastani kortista (johon olin saanut pojatkin tekemään pienen panoksensa). Kun pojat puolenpäivän aikaan heräilivät, he kokkailivat itselleen ja isälleen lisää syötävää, mikä oli jälleen Miehelle tosi mieleen. Sitten saattelimme vailla kiireitä pojat junaan.

Ai että, miten mukava isänpäiväviikonloppu meillä olikaan!! <3

Share

Pages