Minä ja mun peba - #MuhkuraManifesti

Olen nyt lukenut täältä Lilystä monen naisen suhteesta omaan vartaloonsa, erityisesti tuohon reisien ja pepun alueeseen. Naiset ovat laittaneet kuvia itsestään, joita ovat joskus hävenneet, tai joita häpeävät edelleen.

Mietin, onko minulla anonyymina kirjoittajana edes oikeutta osallistua tähän #MuhkuraManifestiin. Helppohan se nyt on ilman kasvoja laittaa kuva hanuristaan! Minulla ei myöskään ole tällä hetkellä kovin paljoa selluliittia, onko minulla siis oikeus puhua siitä?

Päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä minulla on oman vartalon hyväksymisestä kyllä sanottavaa. Lisäksi ne kuvat, joita olen täällä Lilyssä nyt nähnyt, ovat myös olleet hyvin vähämuhkuraisia. (Tämäkin kertoo siitä, miten ankaria olemme monet itsellemme; omaan silmään oma selluliitti osuu paljon herkemmin kuin muiden!)

Niin kuin niin monella, omatkin kehonkuvan ongelmani tulivat mukaan teini-ikäisenä. Olin yläasteikäisenä hyvin hoikka, ja vaikka toisaalta iloitsin kapeista reisistäni ja litteästä mahastani, olin kateellinen kavereiden naisellisemmille muodoille. Kuukautisvaivojen vuoksi päädyin aloittamaan e-pillerit melko nuorena, jonka seurauksena minulle tuli nopeasti lisäkiloja. Selluliittia ei vielä näkynyt, mutta rintoja ja pakaroita viiruttivat kirkkaina helottavat raskausarvet. Tästä alkoivat minun ja perävärkkini keskinäiset haasteet. Välttelin uimahalleja ja yleisiä pukuhuoneita. En halunnut mennä kavereiden kanssa saunaan. Housujen kanssa olin hyvin tarkka, niiden piti istua täydellisesti ja olla juuri oikeaa materiaalia ja väriä, että peppu ei näyttäisi isolta. Minusta sai edelleen mielestäni oikeilla vaatevalinnoilla ihan hyvännäköisen. Nyt kun ajattelen, niin ONNEKSI annoin edes tämän verran armoa itselleni. 

Jo ennen tätä painonnousua lyhyet hameet ja shortsit olivat olleet minulle hankalia. Kärsin atooppisesta ihottumasta, joten reisien, säärien ja nilkkojen iho ei ollut heleä ja sileä, niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan. 90-luvulla legginsit eivät olleet vielä tulleet muotiin, joten kun ihottuma oli pahana tai siitä jääneet väliaikaiset pigmenttiarvet näkyviä, ei sääriä voinut piilottaa muuta kuin pitkillä lahkeilla tai helmoilla. 2000-luku toi onneksi tähän helpotuksen leggins-muodin myötä! 

En muista tarkkaan, milloin ensimmäiset muhkurat reisiin ja pakaroihin ilmeistyivät, mutta olin niistä todella tyrmistynyt. Koin itseni inhottavaksi ihrakasaksi, vaikka selluliittia ei tosiaankaan ole koskaan ollut paljoa. Olin myös hyvin tietoinen polvitaipeissani sinisenä näkyvistä laskimosuonista. Mielestäni ne loistivat ällöttävästi, eikä kellään muulla ollut tietenkään sellaisia. Nämä yhdistettynä ihottumaan ja ihottumasta jääviin tummin pigmenttimuutoksiin, olin vakuuttunut, etten koskaan tulisi voimaan käyttämään kesäisin lyhyitä shortseja tai viihtymään bikineissä. Koko alavartaloni tuli aina peittää.

Kun jätin e-pillerit pois, laihduin reilusti. Ehdin hetken iloita reisistäni, joita teki yhtäkkiä mieli esitellä ilman legginsejä minihameissä ja pienissä shortseissa. Myös ihottumani helpotti (tosin vastapainoksi tulivat hormoninäpyt kasvoihin, selkään ja rintakehään...). Itsetuntoni kuitenkin koki taas valtavan kolauksen, kun ensimmäiset suonikohjut ilmestyivät. En voinut uskoa, alle kolmikymppisenä!! Ja juuri kun olin päässyt selluliitista ja ihottumasta eroon! Kohjut pahenivat kuukausi kuukaudelta, ja kovaa häpeää pinnallisuudestani tuntien, tuhlasin melko suuren summan niiden poistoon vaahtoruiskutusmenetelmällä. Olin kuitenkin lopputulokseen tyytyväinen, ja olimme alavartaloni kanssa taas hetken hyvissä väleissä.

Aikuisena painoni on vaihdelut noin seitsemän kilon haarukalla. Tämä on tietysti vaikuttanut selluliitin määrään ja pepun kokoon. Oma suhtautumiseni vartalooni on myös vaihdellut. Välillä olen ajatellut aikuistuneeni, kun en enää stressaa niin paljon ihostani tai muodoistani.  Seuraavassa hetkessä tilanteet silmieni takana ovat kuitenkin saattaneet taas olla ihan toiset, ja olenkin kironnut omaa rumuuttani ja kehoni virheitä. Siksi en oikein voi sanoa, että nytkään olisin "oppinut hyväkymään itseni", vaikka tällä hetkellä taas siltä tuntuukin. Jännitän myös kovasti sitä, miten tulen kestämään raskauden aikaansaamat muutokset kehossani. Tähän asti (20.viikko) muutokset kun ovat olleet ainoastaan positiivisia. Selluliittia, uusia suonikohjuja, raskausarpia sekä veltostunutta ihoa ja vatsalihaksia joudun varmasti vielä katselemaan. Miten saisin itseäni psyykattua, etten murehtisi sitten sellaisia asioita, vaan tajuaisin iloita siitä, miten kehoni on minulle ja miehelleni mahdollistanut oman lapsen???

En löytänyt mistään sellaista kuvaa, jota olisin piilotellut häpeillen, ja jonka olisin nyt voinut urheasti julkaista. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että sallaiset kuvat olen saman tien aina poistanut tai vähintäänkin rajannut! Lisäksi olen niin aktiivisesti piilotellut alavartaloani, että aina kun jokin ongelmakohta on ollut olemassa, ei siitä varmastikaan ole kukaan saanut kuvaa. Siispä tähän juttuun liitän kuvakollaasin pebastani ja takareisistäni tältä aamulta. Huonolla kameralla ja huonossa valossa on tämänhetkisiä muhkuroitani ja taipeiden laskimosuonia melko vaikea erottaa, varmaan varsinkin kaikkien muiden. Itse noita kuvia katsoessani kyllä näen ne. Ne eivät aiheuta minussa tällä hetkellä mitään suurempaa ällötystä, mutta jos olisin vaikka lähettämässä Miehelle pikkutuhmaa kuvaa itsestäni, en kyllä hyväksyisi mitään näistä. Asentoa ja kuvakulmaa muuttamalla voi tehdä ihmeitä, ja niin varmasti yrittäisin normaalisti tehdäkin. 

Kuten tiedämme hyvin, suurin syy näihin ulkonäköpaineisiin löytyy kaikkialta eteen tunkevista kauniista kuvista. Jokainen haluaa kuvata itsensä mahdollisimman imartelevasti, samoin mainoksissa tuotteen myyntiä edistää, jos malli on sileä ja kaunis. Kauniita kuvia on myös miellyttävä katsoa, mutta niitä katsellessa unohtuu helposti se, että kuva on aina vain kuva. Se ei ole sama kuin totuus.

Ei minun kohdallani, eikä muidenkaan kohdalla.

 

Share

Kommentit

Toimitus
Toimitus

Kiitos tärkeästä postauksesta ja rohkeudesta jakaa kuvat. Ilahduttavaa myös lukea, etteivät kuvat juuri herätä sussa tunteita - oot selvästi jo pitkällä oman kehon hyväksymisessä, vaikka se ei aina siltä tuntuisi.
Ihanaa alkavaa talvea ja odotusaikaa <3
t: toimitus

Kommentoi