Tässä se tulee, kaikista paskin asia ikinä. Tarina on pitkä, mutta yritän kertoa sen lyhyesti. Toivon, että jaksatte lukea loppuun asti ja kommentoitte jos herää ajatuksia.

Kaksi vuotta sitten valmistuin lähihoitajaksi, juuri siihen ammattiin mihin olin halunnutkin ja johon minulla mielestäni  oli kutsumus. Töitä oli vaikka kuinka ja aloitinkin heti valmistumista seuraavana päivänä dementiayksikössä, jossa olin opiskeluaikanani työskennellyt ja harjoitellut. Rakastin työtäni. Neljäntenä työpäivänäni kaikki kuitenkin muuttui. Potilas kävi aggressiivisesti kimppuuni. Yritin olla kuin oikea hoitaja, purra hammasta ja jatkaa töitä. Päästyäni iltavuorosta kotiin, pelko ja armoton kipu alkoi. Oikeaa kättäni särki ranteesta hartiaan asti ja näin hirveitä painajaisia potilaistani. 

Aamulla menin kuitenkin töihin,  viimeistään aamurapsalla tajusin, etten kykene tekemään mitään kipeän käteni kanssa. Hetken aikaa pomoni kanssa asiasta väännettyäni, sain ajan työterveyteen. Lääkäri totesi lihasten tulehtuneen ja kirjotti 2 päivää sairaslomaa. Se ei riittänyt. Seuraavaksi tuli 2 viikkoa ja rötgenkuvaukset. Ei poikkeavaa. Vakuutusyhtiö auttoi maksamalla ansiosidonnaista päivärahaa ja kustantamalla lääkäri-kulut.

Viisi kuukautta myöhemmin työsopimukseni oli päättynyt ja ranteestani oli löydetty ruston repeämä, joka saattoi  olla synnynnäinen, mutta se leikattiin kuitenkin yksityisellä lääkätiasemalla tähystämällä. Haavat tulehtuivat heti kun sain ottaa paketin pois kädestäni.

Kaikki näytti jo paremmalta ja työskentelin viisi kuukautta henkilökohtaisena avustajana. Työ oli fyysisesti helpompaa kuin aiemmat työni. Välillä rannetta vihlaisi, mutta se ei menoa haitannut. Sitten siirryin takaisin osastotyöhön. Meni kolme päivää ja käsi oli yhtä kipeä kuin ennen tähystystä. Kävin useilla lääkäreillä, rannekanava oireyhtymää epäiltiin, mutta lopuksi riittävää näyttöä ei löytynyt. Palasin takaisin leikanneen kirurgin vastaanotolle, mutta vaikka kerroin kivun olevan täysin samanlaista kuin aiemminkin, kirurgi väitti kyseessä olevan jännetuppitulehdus. Niitä nuoruudessani useasti kokeneena sanoin, ettei tämä tunnu lainkaan samalta, vaan juuri siltä miltä se tuntui ennen leikkausta. Kirurgi kirjoitti viikon sairaslomaa ja käski lepuuttaa kättä.

Tässä vaiheessa vakuutusyhtiö sanoi itsensä irti. Ramppasin koko kesän työterveydessä ja jossain vaiheessa sain vihdoin lähetteen keskussairaalaan. Jonotin aikaani 3kk. Aloitin opinnot, vaikka kättäni särki. Sain huonoja numeroita, koska en pystynyt keskittymään koulussa vamman aiheuttaman masennuksen ja kivun vuoksi. Tentit jäivät kesken kun en enää kyennyt kirjoittamaan. Kävin uudestaan magneettikuvauksissa sekä hermoratatutkimuksissa. Ei merkittäviä löytöjä.

Myöhemmin uusi lääkärini ehdotti PIN-hermon katkaisuleikkausta. "Toimenpiteestä ei ole mitään haittaa", kaunis lääkärini sanoi. Hän ei myöskään luvannut sen auttavan, mutta antoi ymmärtää, että se on ihan pikkujuttu. PIN-hermo on siis radialishermon haaara. Sen katkaisun piti poistaa kipu ja that's it. Toisin kävi. Sain kovat hermosäryt, joista kärsin nytkin, 3kk toimenpiteenjälkeen (normaali toipumisaika 2vko).

Nyt olen jälleen sairaslomalla ja tapaturmasta on 2 vuotta aikaa. Olen 20 vuotias työkyvytön opiskelija. En tiedä voinko koskaan tehdä työtäni, jota opiskelen nyt  (sairaanhoitaja). Tai yleensäkän töitä, sillä en keksi montaa työtä jota voisi tehdä yhdellä kädellä. Vaikka uudet kirurgini kirjoittivatkin vakuutusyhtiölle uudet lausunnot, joissa selitettiin kipujen johtuneen tapaturmasta, vakuutusyhtiö ei taivu ja olen neuvoton. Olen lähes köyhä, koska en voi käydä töissä, vaikka haluaisinkin. Rahaa ei tule. En voi harrastaa kivoja asioita, käydä matkoilla  tai mitään muutakaan. Joko en kivuiltani kykene tai en rahallisesti pysty. Elämästäni on tullut jatkuvaa odotusta. Odotan, että joku saisi minut parannettua ja voisin jatkaa elämääni eteenpäin. Meikkaan viisi arpeani piiloon ja yritän elää päivä kerrallaan.

Toivon, että tarinani herättää teissä ajatuksia ja jaatte niitä kanssani. Tarinasta puuttuu paljon asioita, koska kahta vuotta on vaikea sisällyttää yhteen postaukseen. Jos siellä on joku, kenen tilanne edes muistuttaa minun tilannettani, tule esiin, kaipaan samaistumista. Ja jos joku tietää miten saan vakuutusyhtiöltä tai jostain apua, niin kertokaa ihmeessä.

Ihanasta miehestä ja suloisista lemmikeistä kiitollinen 

- J

Ihan oikeesti. Avatkaa suunne ihmiset!

Suomessa ei oikeesti saa puhua. Toki voidaan kuivasti keskustella säästä, lapsenlapsista tai muista tavallisen tylsistä jutuista. Mutta jos on jotain ikävää sanottavaa, niin älä ihmeessä avaa suutasi. Minua henkilökohtaisesti tökkii just se, että, tuntuu kuin ei saisi vastata muuta kuin "ihan hyvää" kaverin kysyessä "mitä kuuluu?" . Oikeesti. 

Mulle ei kuulu hyvää ja mua ärsyttää kun jengi kattoo vinoon kun en jaksa hymyillä jokaiselle vastaan tulijalle. Mulla on oikeus olla huonolla tuulella, ja antaa sen näkyä, kun kaikki ei ihan oikeesti oo "ihan hyvin". En siis tarkoita, että katsoisin ketään pahasti.

Tuttuni perheessä sattui inhottava asia alkoholiin liittyen ja tuttuni oli siitä hyvin häpeissään, vaikka oli itse sivullinen. Ei ongelmia tarvitse hävetä, etenkään toisten ongelmia. 

Ehkä kaikki ei olisi aina niin muka noloa jos asoista puhuttaisiin ääneen. Miksei huonot asiat voi olla ihan normaalia arkea, kuin mitä elämä muutenkin on. Kaikilla on huonoja päiviä ja jokaiselle sattuu jotain ikävää joskus. Miksi siitä ei siis saa puhua?

Mä aion puhua just siitä, mistä tekee mieli puhua ja toivon, että jossain vaiheessa muutkin tajuaa, ettei aina kaikki ole ruusuilla tanssimista.

Kirjoitin tän jutun vähän turhan negatiiviseen sävyyn (hämmentävää kyllä, sillä mä en ole kovin negatiivinen ihminen), mutta varmaan ymmärsitte pointin.  

...Jos ette, niin lukekaa vielä tämä:

SAA PUHUA.

-J

Sairauspäivärahalla ei eletä kovin leveästi, joten olen yrittänyt löytää itselleni työtä, jossa pärjäisin kehnon käteni kanssa. Mietin mallin töitä, siinä tienaa vain ulkonäöllään, jollei sitten mene malliksi sirkuksen mainokseen ja joudu seisomaan juuri sen kipeän käden varassa.

Olen käynyt muutamissa koekuvauksissa, mutta aina törmään samaan umpikujaan, "ilman mallikansiota et voi olla malli" - toimiston ajat sitten parhaat päivänsä viettänyt superfeikki mallimamma sanoo. Superfeikillä tarkoitan, että hänellä on paljon meikkiä, ripsi-, kynsi-, ja hiuspidennykset. Mallikansio maksaa useita satoja liikaa, se yritys on siis tuhoon tuomittu. Vai onko?

Googletan ja googletan ja lopuksi löydän töitä "amatöörimallille". Kiinnostun ja katson tarkemmin. Alastonkuvia harrastelijakuvaajalla, gore-kuvauksia (googletin tämänkin: gorella tarkoitetaan ilmeisesti kuvia joissa on paljon tekoverta?), eroottisia siivoojia (tämän testasi onneksi täykkäreiden Susan Mayer, joten ehkä meidän ei tarvitse) sekä suoranaisia rooleja amatööripornossa. Järkyttävää. Ihmiset ilmoittavat halustaan kuvata ilmaisilla keskustelupalstoilla. Ja ensin ajattelin palkankin olevan hyvä (joku mainitsi ilmoituksessaan 35e/h + matkakorvaukset), mutta kauankohan siinä kestää, että esim. nämä alastonkuvaukset saadaan valmiiksi, tuskin kauaa. kahdelta tunnilta 70e ja paljastat koko vartalosi tuntemattomalle (yleensä) miehelle ja hänen kuvattavakseen. Mistä edes tietää kuinka paljon kuvaaja näitä kuvia levittää? 

Rahapulassani yritän harkita näitä vaihtoehtoja, mutta ikävä tunne täyttää minut. Olenko todella siinä tilanteessa että realistisesti harkitsen "vartaloni myymistä". Noin sanottuna se kuulostaa kamalalta, mutta muodista kiinnostuneena ihmisenä olen nähnyt useita kertoja muotinäytöksissä malleja, joilla on topless-asu. Tissit näkyy eikä ilmeeni värähdä, kaverinikin toteavat vain, että onpa upea alaosa. Onko siis täysin hyväksyttävää kulkea high fashion - leiman alla yläosattomissa, mutta itsensä paljastaminen rahan toivossa "huoraamista?"

Mikä olisi vielä hyväksyttävää? Entä vaikuttaako yleiseen mielipiteeseen kuvaaja? Tarkoitan siis, että jos vaikka alastonkuvassa olisi mallitoimisto paparazzin leima, niin onko se sitten vaan high fashion? kun taas amatöörikuvaajan kuva olisi halpa? 

Toistaiseksi koen itseni epätoivoiseksi kun edes ajattelen tällaista, mutta kyllähän näitäkin joku tekee ja jostain syystä en suostu uskomaan että kyseessä olisi vain pahassa jamassa oleva yh-äiti narkomaani. Tämäkin taitaa olla vain median lietsoma ajatus jenkkien crack whoreista. Mitä mieltä te olette? Onko alastonkuvauksissa esiintyminen hot vai not?

- J

Heippa kaikki!

Eipä ole tullut vähään aikaan postailtua. Täällä etelä-suomessa sää on ollut ihan mukava ja siksi nyt on kulunut enemmän aikaa ulkona ihmisten kanssa kuin koneella. Tässä välissä onkin tapahtunut kaikenlaista. Mistä edes alkoittaisin?

Mun ihanat marsuvauvat joutu ensimmäiselle eläinlääkärikäynnilleen. Kullat pelkäsi ihan hirveesti, etenkin kun eläinlääkäri pisti lääkepiikin molemmille niskaan. Silloin epäilynä oli sieni-infektio. Epäily osoittautui oikeaksi ja tää marsu-äiti saikin sitten kuurata kaikki tilat jossa pikkuset oli hengaillut. Ja kuurattavaa riitti. Onneks äitin pikkumussukat kuitenkin parani. <3

Niin ja juhannus! Siitähän kaikki nyt kyselee. Juhannus meni hyvin ja tosi erilaisesti kuin yleensä. Ei ollu erityisempää bilefiilistä ja astmakin vihotteli, joten päätettiin jäädä miehen kanssa kotiin.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut ihan normi leffa-ilta, vaan mies yllätti mut sokoksen reissulla tarjoutumalla ostamaan mulle ne alusvaatteet mitkä haluan. Ja mä oon ihan alusvaatefriikki. Huokailin, hihitin ja väänsin kasvoni isoimpaan hymyyn mitä lähtee, kun alusvaatteet, sukkanauhavyö - ja sukat sujahtivat sokoksen pussukkaan. Ja, no.. luulen, että arvaatte mitä tein juhannuksena :D

Mut oikeesti, mietin tässä että miten ihmiset, jotka ei voi käydä töissä selvii elämästä? laskuja vaan tulviiii kaikkialta ja pinna kiristyy. Mulla on myös toistaseks hirvein juurikasvu mitä mulla on ikinä ollu, meikit loppuu ja kengät on rikki. Ennen omastakin mielestä ihan tyylikäs nainen näyttää nyt tiskirätiltä. >:(

Onneksi äiti toi mulle ihanaa tummapaahtokahvia, niin edes jostain voi vielä nauttia. Mun päivä paranee aina kun saan hyvää kahvia :D

(Kuva: google)

Kun mä pohdin omaa tilannetta ja totean käyväni kriisiä läpi mietin, miksi kukaan ei ole kertonut kuinka niitä käydään läpi. Miksei koulussa opeteta miten näistä tilanteista selvitään? Hoitsukoulussa olen oppinut, että tällaisissa tilanteessa ihmiset käyttävät omia coping-keinojaan. Mutta mitkä on mun coping-keinoja? Ennen silloin kun oli tapahtunut jotain ikävää tai yleisesti ahdisti kävin shoppailemassa. Se ihan oikeesti helpotti mun oloa ihan järjettömän paljon. Nyt ei voi tehdä sitä ja seuraavana lähdinkin lohtusyömisen matkaan. Totesin sen ehkä surkeimmaksi ideaksi, kun vaaka näytti +6kg.

(Kuva: google)

Nyt meen hellimään mun vauvoja :)

pus

- J

 Geelikynnet?

Haluun, haluun, haluun! Mutta eipä oo nyt varaa ottaa :/ Kuitenkin oon pitkään miettinyt, että olisi ihanaa työskennellä kauneudenhoitoalalla, ja etenkin kynsiteknikon työ kuulostaisi ihanalta. Lähdimpä sitten tutkimaan asiaa. Koulutukset ei kestä kauaa, mutta maksaa paljon. En siis voi siihen junaan lähteä just nyt. Kuitenkin kattelin, että moneen koulutukseen kuuluu, että harjoitellaan kotona geelikynsien tekoa. Googlettelin heti menemään ja siltäkin saralta tulin siihen tulokseen, että joo, löytyy starter kittejä ja teoriatietoa, mutta geelilakkojen kuivattamiseen tarvittava uuni maksaa sen parisataa. Miten te kaikki kynsiharrastajat pääsette alkuun?

Pohdin myös kynsiteknikon palkkaa ja työtä kokonaisuudessaan. Jos tää postaus tavoittaa ammattilaisen tai siihen pyrkivän, niin pliis jakakaa tietoanne :)

Mitä mulle muuten kuuluu?

En tiedä. Itsekriisiä? Mulla on meinaa aina ollut tosi selkeä suunta elämässä ja nyt jotenkin koko tulevaisuus on ihan sumussa. Toivottavasti tää kuuluu tähän parikymppisenä olemiseen ja menee joskus ohi. Ja mitä käsivammaan tulee, niin täällä se on vielä. Kipuilee edelleen. Oon nyt käynyt lymfaterapiassa joka on onneks helpottanut turvotusta, vaikka lymfaan aluksi suhtauduinkin aika skeptisesti. Maanantaina alkaa fysioterapia. Toivottavasti auttaa.

Haluaisin niin kovasti, että mun käsi olisi terve. Haluaisin töihin. Ja tienata. ja elää normaalia elämää. Ja käydä salilla ja seinäkiipeilemässä ja pystyä ite vaihtamaan mun olkkarin järjestystä.

Nojooo, taas pääsi tää itsensä surkuttelu käyntiin. Nyt alan tekemään aamupalaa ja lähden kiertelemään kirppiksiä.

- J

Heippa,

Oon ehkä outo, mutta musta satunnaiset sadepäivät on aika mukavia. Ne on päiviä jolloin fiilistellään luontoa, haistellaan kevään tuoksuja, kuunnellaan rentoa musiikkia, tehdään hyvää ruokaa tai istutaan kahvilassa ystävän kanssa. Ne on myös päiviä jolloin on ihan okei olla kotona yksin. Silloin kukaan ei painosta lähtemaan ulos eikä puoliso kotiin tullessaan totea, että mee nyt hyvä ihminen johonkin, ei tee hyvää olla koko päivää yksin kotona. Vaikka mun mielestä tekee. 

Musta tuntuu, että elämä menee liian nopeesti, koko ajan pitäisi olla suorittamassa. Opintopisteitä, työpäiviä, työharjoittelun tavoitteita.. Oon itse nyt sellaisessa tilanteessa, etten tiedä mihin menisin. Käsivammani takia en pysty käymään töissä, enkä tällä hetkellä edes koulussa. Käsihän siis leikattiin melkein kolme viikkoa sitten. Leikkauksesta ei vielä tiedetä, että korjasiko se ongelman ja minua kehotettiinkin huomioimaan mahdollisuus, että joudun vaihtamaan alaa.

Nyt tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja on hirveä kiire tehdä isoja valintoja elämässä. Ja isot päätökset vaatii aikaa ja vaihtoehtojen punnitsemista. Siksi tulinkin siihen tulokseen, että tarvitsen tauon elämästäni. Jos pystyn syksyllä käymään koulua, niin päätin suorittaa teoria opintoja niin paljon, että pääsisin keväällä lähtemään vaihtoon johonkin. Oikeastaan ihan sama minne. Toiveena, ettei siellä olisi kovin kylmä. Ajattelin, että näin voisin katsella elämääni sivulta ja ehkä kun tulisin takaisin joskus kolmen kuukauden päästä asiat olisivat vähän selkeämpiä.

Luulen, että ehkä aika monesta tuntuu samalta? Nyt on aika ottaa itselleen aikaa.

http://www.youtube.com/watch?NR=1&feature=endscreen&v=bV3zJEJWYEk

Reino sanoo sen hyvin. Otetaan iisisti.

Tuli muuten mieleen, että katsottuani jonkin verran Iholla-sarjaa, olen tullut siihen tulokseen, että Reino ei oo kovin kiva tyyppi. Musiikki on hyvää, mutta ainakin sarjassa se vaikuttaa aika inhottavalta ihmiseltä. Vai onko joku eri mieltä? Tietenkin stressi vaikuttaa kaikkiin, mutta ihan oikeesti.

Hyvää viikonloppua kaikille ja ottakaa iisisti!

- J