Ladataan...
Mielikuvani

 

Viime yönä kotimatkalla poikkesin istumaan Saint Paulin katedraalin portaille. Kello oli yli kaksi ja olo oli juuri sellainen, että teki mieli vain ihmetellä kaupunkia, sen tuoksua ja ääniä lämpimässä kevätyössä. Siellä ei ollut ketään. Olin asunut New Yorkissa, ja tiesin, että yleensä siihen aikaan kirkkojen suojissa nukkui heitä, jotka elivät tähtitaivas kattonaan.

 

Ihailin upeaa katedraalia ja sen patsaita. Löysin huivin, jossa oli sydämen muotoisia kuvioita. Istuin katedraalin valtavien puuovien juurelle lepäämään. Olin kuin kylässä. Jonkun huomassa. Paikassa, missä ajatukseni kuullaan.

 

Pian näin mustan hahmon tulevan portaita pitkin. Näin miehen, jolla oli ontot askeleet ja elämän naarmuttamat kasvot. Mies näki minut, ja pysähtyi hämmennyksestä. Me molemmat tiesimme, etten kuulunut sinne. Hän kysyi, saisiko hänkin tulla katoksen alle. Vastasin myöntyvästi, sillä olinhan minä melkein kuin hänen kotonaan. Hän tuli katedraalin suurten puuovien luokse. Otti taskustaan ohuen valkoisen liinan, ja asetti sen päänsä alle. "Tämä on tyynyni", hän sanoi. Hymyilin, ja kysyin missä hänen peittonsa on vaikka molemmat tiesimme, ettei hänellä sellaista ollut.

 

Hän oli liian utelias mennäkseen nukkumaan. Ei mennyt kauaakaan, kuin molemmat huomasimme pitävämme toisistamme. Istuin siinä likaisella lattialla ylläni vaalean beige trenssitakki, uudet mustat korkosandaalit, timanttikorvakorut ja nahkainen designkäsilaukku. Hänellä oli yllään vanhoja mustia vaatekappaleita. Hänen pyynnöstään kävin ostamassa meille coca-colat ja tupakkaa. Minä halusin kuulla hänen tarinansa, ja hän halusi tulla kuulluksi.

 

Meillä oli ikäeroa yli kaksikymmentä vuotta. Hän oli palannut vankilasta muutama kuukausi sitten, ja nyt oli siinä koko omaisuus yllään. Kerran pikkupoikana mustalaisnainen oli kertonut hänelle, että hänestä tulisi jonain päivänä miljonääri. Niin hän kasvoi koko ikänsä ajatellen, että jonain päivänä hänestä tulisi miljonääri. Mutta hän ei koskaan saanutkaan miljoonia rahaa. Hän painoi kädellään sydäntään, ja sanoi: ”Olen miljonääri sydämeltäni”. Mustalaisnainen oli ollutkin oikeassa.

 

Puhuimme politiikasta ja kuninkaallisesta perheestä. Vaikkei hän pitänyt kuninkaallisen perheen valtavista etuoikeuksista, hän painotti että sillä on oma paikkansa Britannian yhteiskunnassa - kuten kaikilla ihmisillä, jotka olivat syntyneet mihin olivatkaan syntyneet. ”Mutta voi helvetti mikä tuuri on syntyä kuninkaalliseen perheeseen!”, hän naurahti ja pyysi anteeksi kiroiluaan. Hänellä ei ollut äänioikeutta, koska ilman postiosoitetta ei voinut äänestää.

 

Olin tavannut karunnäköisiä miehiä aikaisemminkin. Kasvoin heidän kanssaan. Miesten, jotka näyttivät pahoilta, mutta olivat oikeasti uhreja. Miehiä ja naisia, joita ei oltu kuultu, ja joita ei haluttu nähdä. Ja niin he syntyivät ja kasvoivat maailmassa, jossa oli vaikea ajatella huomista. Ja mitä mieltä on elää sellaisessa maailmassa? Missä omat ihmiset ensin polkevat, sitten kutsuvat rikolliseksi. Näin tatuoidun kyyneleen hänen silmäkulmassaan. Hän sanoi, että se oli hänen menneisyyttään.

 

Illan kuluessa, kysyin oliko hän tappanut jonkun. Hän korotti ääntään niin, että tiesin ylittäneeni rajan: "Kyllä, voidaanko jättää asia sikseen?!". Hän varmaan luuli, että olisin lähtenyt juoksemaan kauhusta pakoon, mutta olin tiennyt vastauksen ennen kysymystä. Halusin vain kuulla ja nähdä. Hän ojensi kätensä kätelläkseen, ja kysyi, olemmeko vielä ystäviä. Mitä sellaisessa tilanteessa voi tehdä? Antaa anteeksi vai olla antamatta? Kuka minä olen antamaan anteeksi? Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi. Kysyin, miksi hänellä oli tatuointi sitä varten. Hän kertoi nuoruudestaan ja ryhmään kuulumisesta. Huomasin, että häntä hävetti puhua enempää.

 

Kello tuli viisi kun päätin lähteä kotiin. Lontoo oli sateinen, ja musta taivas alkoi taittumaan aamun sinertäväksi. Hän lähti saattamaan minua kotiin. Vastaantulijat katsoivat meitä kuin kummajaisia. Hän, koditon vankilakriminaali pitkällä ja kumaralla vartalolla, ja minä, trenssitakkinen opiskelijatyttö, jonka korot kopisivat hiljaisilla kaduilla. Tiesin, että saatan näyttää viattomalta, mutta hän ymmärsi, että meillä molemmilla oli omat vahvuutemme. Olin väsynyt ja pyysin jos hän herrasmiehenä olisi voinut tilata minulle taksin kotiin kuin leikisti unohtaen hänen tilanteensa. Hän nauroi, ja koitti leikillään saada kadulta taksia viittoen ja vislaten kuin elokuvissa.

 

Lauloimme yhdessä The Doorsin Strange kappaletta. Puhuimme taiteesta ja valokuvauksesta. Hän kertoi, että hänen suurin unelmansa olisi kävellä Kiinan muurin päästä päähän. Sieltä saisi upeita kuviakin. Hän kertoi, mitä kaikkea kummallisuuksia kaduilla näkeekään, ja että magiaa on olemassa.

 

Hän oli illan aikana kiittänyt minua monesti siitä, että olin miten olin. Tiesin kyllä mitä hän tarkoitti, mutta mielestäni sen ei pitäisi olla mitenkään tavatonta. Kohtasimme toisemme ihmisinä, ja monet eivät kuulemma tee niin. Hän sanoi, että olen peloton. Otin sen suurena kohteliaisuutena. Sanoin, että haluaisin olla kuten Audrey Hepburn, mutta vinksahtaneella tavalla. Hän nauroi ja kertoi silmät loistaen The Lost Boys-elokuvasta. Lupasin katsoa sen, ja hän lupasi katsoa Hepburnin elokuvan.

 

Totta tosiaan, olo oli ollut kuin Aamiainen Tiffanylla-elokuvan Holly Golightlyllä. Olihan saanut viettää aikaa miljonäärin kanssa.

 

- The End -

Ladataan...
Mielikuvani

Laitoin googleen 'paska taide' - ja ensimmäisenä hakutuloksena silmiin osui Merda d'artista-teos. Mun mielestä tämä teos lihallistaa huonon taiteen ja taiteen määrittelyn vaikeuden itsessään. "Tate-galleria osti Merda d'artista -tölkkejä".

Oon viimeaikoina miettinyt pitkään Teemu Mäen filmejä, Henrik Plenge Jakobsenin tehosekoitinta ja Kazimir Malevitšin suprematistisia maalauksia. Ottamatta kantaa Teemu Mäen filmeihin (joita en ole nähnyt, ja joista en ole ottanut tarpeeksi selvää - vielä), pidän niitä filosofistisena ja eksistentiaalisina tärkeinä töinä, joka pohtii ihmisyyden ja realismin tasoja.

Kuuntelin Jari Sarasvuon ohjelman Yle Puheelta: Taide on Taidetta jos sitä kutsutaan taiteeksi. Oli hauska kuunnella Sarasvuon ajatuksia taiteesta ja taiteen määrittelystä. Ohjelma oli kaunis ja taiteen syvimmän olemuksen puolestapuhuva. Sarasvuo kertoi ohjelmassa, kuinka hän oli käynyt katsomassa Kiasmassa ARS95 näyttelyn, johon kuului myös Jakobsenin verta, spermaa ja virtsaa sekoittava tehosekoitin. Teos otti kantaa 90-luvun AIDS-keskusteluun.

Sarasvuo piti Jakobsenin teosta huonona. Siis paskana. Teoksesta voi olla montaa mieltä, mutta mielestäni teos on varsin täydellinen - varsinkin, jos sen näkijä muistelee sitä vielä yli kymmenen vuoden jälkeekin. Hämmennys, inho, viha, suru ja häpeä kuuluvat taiteen tekemiseen ja kokemiseen yhtälailla kuin ilon, nautinnon ja kauneuden kokemukset.

Mua kiinnostaa todella paljon työt, jotka rikkovat tabuja. Niitä on helppo tarkastella taidehistoriallisesta vinkkelistä, ja nyt silloisiakin töitä osaa arvostaa. Vaikeinta on nähdä nykyinen poliittinen, sosiaalinen ja moraalinen ilmapiiri juuri nyt sellaisena kuin on, ja ottaa siihen kantaa. Ja jos sen kipupisteen löytää, miten sellaiseen uskaltaa tarttua ilman kohtuutonta pelkoa ja vaaraa.

Pelko ja vaaraa. Mistä? Muutoksesta? Uudesta ideasta? Taiteilijan egosta?

Taiteeseen liittyy tietysti käsitys taidosta. Siitä kyvystä, mikä syntyy ajatuksen ja luomisen välillä. Mulle yksi henkilökohtaisesti tärkein teos on ollut Marina Abramovicin The Artist is Present, joka teatteriohjaaja Milla Mertanen laittoi meidän nuoret näyttelijäopiskelijat katsomaan ennen produktion alkamista. Voisi kysyä, mitä lahjoja performanssitaiteilijalta on tässä vaadittu, missä hän 'vain' istuu ja tuijottaa häntä kohtaavia. Hänhän 'vain oli'. Kun tietää millainen performanssitaiteen legenda Abramovic on, ja kuinka paljon hän ylitti teoksessaan vuorovaikutuksen, toisen ihmisen kohtaamisen ja läsnäolon kokemisen rajat niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla - koen hänet erityisen lahjakkaana ja taidokkaana. Hänen taitonsa oli kyky olla läsnä ja kohdata omat demoninsa. Usein kun katson hänen töitään, tuntuu, että taide on ikäänkuin hänen elämänsä sivutuote, joka tulee hänen elämäntyylinsä ja selviytymisen prosessista.

 

Keskustelu kurssiopettajan kanssa:

Thomas: Ketä taiteilijaa ihailet?

D: Hmmm.. ööö.. Marina Abramovicia

Thomas: Miksi?

D: Hmmm... ööö.. koska se on niin rohkea

Thomas: *syvä hiljaisuus*

Vieläkään en tiedä mitä toi hiljaisuus tarkoitti.

 

Taidetta on helppo ja mukava kritisoida. Se on julkista, samoin kuin taiteen harjoittaminen on julkista. Se on kipeää, varsinkaan kun ei ole tekijänä valmis ja taidokas, vaan aina keskeneräinen ja matkalla jonnekkin (kuten ihmisenä ylipäätänsä). Tuntuu kipeältä jakaa teoksia osana omaa kasvuprosessia, mutta pahempaa olisi olla tekemättä.

Taiteen kentälle mahtuu kaikki skaalat kansantaiteesta korkeakulttuuriin. Kokeellisista testeistä vallankumouksellisiin aatten näyttäjiin. Pääasia on, että taidetta tehdään. Otso Kantokorpea lainaten: "Paska taide on se hinta, joka hyvästä taiteesta maksetaan". Ja mä olen ainakin valmis ottamaan sen hinnan.

X,

Daniéla

Ladataan...
Mielikuvani

 

On sanomattakin selvää, että rakastan taidetta ja olen halunnut olla pienen ikäni taiteilija. Silti olen menettämässä uskoani siihen, voiko taiteella vaikuttaa paljoakaan. Ainakaan siihen määrään nähden kuinka paljon taidetta tuotetaan.

Ilman taidetta ei olisi tarinoita, lauluja ja kuvia, joilla selittää esimerkiksi kansallista indentiteettiä, historiaa, uskonnollista vakaumusta tai yhteistä moraalikäsitystä. Ilman taidetta meiltä puuttuisi kokonaan kulttuuri, ja ilman kulttuuria emme luultavasti olisi edes ihmisiä sen nykyisessä merkityksessä. Taiteella on olennainen vaikutus yleiseen ilmapiiriin ja yhteiskunnan diskurssiin. Taide on aina ollut eturintamalla se, joka rikkoo tabuja ja muuttaa käsitystämme kokea todellisuutta uusin kokemuksin ja aistihavannoin. 

Kuitenkin, jos haluaisin vaikuttaa taiteella esimerkiksi politiikkaan, sen konkretia jää hyvin pieneksi. Mitä enemmän käyn loputtomia (aivan mielettömiäkin!) keskusteluita taiteesta ja taideteoksista, sitä enemmän otteeni lipuu ajatuksesta, ettei taide olisi elitismiä. Usein tuntuu, että taide nimenomaan pyrkii muotoon, joka on elitististä. 

Olen erittäin etuoikeudettu, ja elämänvaiheessa, jossa käytän aikani merkityksien, semiotiikan ja assosiaatioiden tulkitsemiseen ja luomiseen ihmisten kanssa, jotka tekevät samaa. Minua pelottaa, ettei se ulotu taidepiirejä kauemmaksi. Lisäksi, kaikki se valtava aika, jonka käytän minun sisäisen maailmani tutkimiseen, omien aistieni kanssa pelaamiseen ja havannoimiseen - voisin käyttää konkreettisesti yhteiskunnan hyväksi. Pahimmillaan taiteen tekeminen on itsekästä oman navan kaivamista, jossa haetaan hyväksyntää muilta navankaivelijoilta. Tai kuvittelemista, että olisi muiden yläpuolella toimiva hahmo, joka mystisen kanavan lailla jakaa alemmas tietoa toisesta tietoisuudesta. 

Tuntuu, että taide on käsitteenä kokenut valtavan inflaation (näin varmasti sanotaan jokaisella vuosikymmenellä). Taide on trendikästä ja kaikki ovat taiteilijoita. Sen tasa-arvoisuus on kaunista, mutta myös häiritsevää joka tukee taiteen elitismiä. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi somemaailmassa luotujen online persoonien yksi lähtökohta erottautumiseen on nimenomaan taiteilijuus, ja osoittautumalla osaksi taiteellista yhteisöä. Mielestäni tässä taide käsitetään väärin. Ei ole väärin ylistää taidetta tai ilmaista itseään, mutta koen jotenkin oudoksi, että kaikki, minä mukaan lukien, osallistuvat johonkin yhteisen taiteellisen kaavan toteuttamiseen. Estetiikkaan ja siinä kilpailemiseen.

Ajattelen, että kaikki ovat taiteilijoita. Kun ala-asteen opettajani kirjoitti ensimmäisen luokan todistukseen, että minussa asuu pieni taiteilija, tuntui se jo vanhalta ajatukselta. Olen halunnut olla taiteilija aina. Milloin näyttelijä, milloin valokuvaaja. Jos taiteen tehtävä on vaikuttaa ja vakuuttaa, niin eikö silloin parasta vain olla? Ja toteuttaa taidettaan elämässään, kun paras taide syntyy vuorovaikutuksessa. Keskusteluissa ystävien, vihamiesten ja läheisten kanssa. Silloin voi vaikuttaa. Silmästä silmään, sanasta sanaan. Ja aivan oikeasti ja aivan varmasti. 

Meillä yliopistolla usein analysoidaan toistemme töitä tuntitolkulla. Rakastan niitä keskusteluita kun opiskelijoiden abstraktit ajatukset karkaavat aivan sfääreihin, ja professori heittää lisää bensaa liekkeihin. Rakastan sitä. Mutta se on luksusta, joihin vain harvalla on varaa. Kyse on ajasta ja varallisuudesta. Jos asuisin kolmannen maailman maassa, minulla ei todellakaan olisi hetkekään ajatella kymmenien eri keltaisten sävyjen eroja tai pitää luovia taukoja. Mutta tästä "laiskuudesta", aistien herkistämisestä ja "yliajattelusta" on hyötyäkin. Se lisää maailman kauneutta, arvokkuutta, inhimillisyyttä ja vie sitä eteenpäin. Kuten Antiikin Kreikassa, jossa yltäkylläiset oppineet keksivät filosofian ja etiikan yli 2500 vuotta sitten. 

Kun meillä koulussa analysoidaan toistemme töitä, olen tullut siihen lopputulokseen, että vahva taideteos on yhtä kuin vahva ajatus. Jos valkoisen A4-arkin esittää taideteoksena, ja antaa sille hyvin vakuuttavan perustelun ja todisteen ajattelun syvyydestä - se arvoitetaan hyvänä taideteoksena. Jos tämä pitää paikkansa, niin eikö silloin jo ajatus ole taideteos? Ajattelen, että taide on ajatus. Ajatus, joka puetaan johonkin ymmärrettävään ja koettavaan muotoon. Olis se sitten, sana, ääni, kuva, objekti tai... vaikkapa aivan tavallinen vuorovaikutus. 

Jostain luin, että taiteen tarkoitus on tehdä elämästä taidetta. Ja elämähän on taidetta. Elämä ja ihminen ovat taideteoksia. Taide on elämistä, havannoimista ja kokemista. Ja niiden antamista heille, joilla ei ole siihen aikaa, halua tai kykyä. Taitessa nimenomaan tutkitaan ja tulkitaan realismia, ei luoda sellaista keinotekoista (kuten näkymätöntä bittirahaa ja maailmaa, jossa kaikki perustuu rahaan jota ei ole olemassa). Tähän samaan voisi kaikki osallistua maailmassa, jossa taide ei olisi vain elitismin yksinoikeutta vaan kaikkien. Ja siihen tarvitaan erilainen maailma. Sellainen, jossa taidetta ei enää tarvita. 

X,

Daniéla

 

Pages