Ladataan...
miiajohanna

Kirjoitan tätäkin tekstiä kädet vapisten. On niin huono olla.

Sen vuoksi tuo otsikko, ja tietenkin Aviciin muistolle. Surullinen juttu...

Olen loputtomiin saakka uuvuksissa, voisin nukkua koko ajan. Olen kuitenkin joka päivä pyrkinyt tekemään edes yhden asian, enkä vaan olemaan kotona / Jimmyn kotona / sisällä, vaan tsemppaamaan. Väsyn kyllä lähes tyhjästä. Sitten kaduttaa, että tein mitään. Mutta ratkaisu jää päiväksi sänkyyn makaamaan ei myöskään kanna kovin pitkälle. Siksi on pyrittävä jonkinlaiseen toimintaan ja järkevään, säännölliseen unirytmiin. Päiväunia olen kyllä itselleni sallinut ja ilman niitä en yksinkertaisesti selviäisi. Edes elossa olemisesta.

On ahdistanut niin paljon, että se on melkein muuttunut paniikkikohtaukseksi. Ahdistuskin vie hirveästi voimavaroja. Tunnen oloni yksinäiseksi vaikken ole yksin. Päässä pyörii kauheita huolikehiä ja ajatusmylläkkää, enkä saa oikein otetta yhdestäkään jutusta, mitä siellä tarkalleen liikkuu. Jos saan itkun tulemaan ulos, on se ihan hysteerisen lohdutonta ja siinä hetkessä tuntuu, ettei se lopu mitenkään. Mutta itku helpottaa ahdistusta. Olen vaan niin kauhean kärsimätön tän oloni kanssa ja tosiaan viime päivät ihan pelännyt, että mitä minulle tapahtuu.

Tietenkin, luonnollisesti pelkään, että joudun takaisin lähtöruutuun. Siitähän tuo viimeisin postauksenikin kertoi. Tiedän sen kuitenkin olevan mahdotonta. Olen oppinut niin paljon ja edennytkin. Eikä matka ole, eikä ole ole ollut nousujohdanteinen. Eihän se menekään siis niin. Siinä tulee kuoppia ja ne kuuluu kuvioon. Voinnin romahdukset on vaan todella vaikeaa niellä. Tietenkinhän sitä toivoisi, että tie olisi jo tasaisempi, päivät valoisampia ja kirkkaampia. Nyt on vaan hyväksyttävä tämä ja muistaa, että pian toivottavasti helpottaa taas.

Tämä sanonta kuvaa mielestäni olotilaani ja mielenmaisemaani tällä hetkellä lyhykäisyydessään, sen kummempia selittelemättä - parhaiten:

 

“Having anxiety and depression is like being scared and tired at the same time. It’s the fear of failure, but no urge to be productive. It’s wanting friends, but hate socializing. It’s wanting to be alone, but not wanting to be lonely. It’s feeling everything at once then feeling paralyzingly numb.”

Share

Ladataan...
miiajohanna

Viime päivät ovat pyörineet (kenties) epärealistisen pelon vallassa.

Koska kaikki edellisessä postauksessani mainitsemat fyysiset oireet (jotka johtuvat henkisestä uupumisesta), huonot yöunet (kevyt uni, heräily, painajaiset), ahdistuskehät (oikeita huolia ja kehiteltyjä huolia, joita en saa stopattua), dissosiaatio-oireilu (kaikki ympärillä menee kuin pikakelauksella, itsestä tuntuu epätodelliselta, kuin olisi unessa, ei täällä) ja masennus ovat taas läsnä, herää pelko - joudunko osastohoitoon uudestaan?

Tiedän realistisesti ajateltuna sen, että niin suurta pudotusta ei enää voi tulla. Olen kulkenut pitkän matkan, pitkän oppimisen tien itseeni ja oivaltanut parissa vuodessa paljon asioita. Olen myös tietenkin oppinut ymmärtämään, mistä eri asiat johtuvat ja mitä täytyy välttää, mitä lisätä. Ja se, että mikä on mitäkin ja miksi. 

Silti... Kevät on minulle vaikeaa, vaikeinta aikaa juuri siksi, että kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin sairaalahoidossa. Viime vuonna yritin toipua kipeästä erosta, ja olin edelleen aika hukassa ja todella syvissä vesissä. Aivan helvetin masentunut. Jatkuvassa dissosiaatiossa. Pyörällä en osannut töihin. Piti pysähtyä Hietaniemen torille, ottaa lääke ja rauhoittua, ennen kuin sain kerättyä pääni kasaan. Kevät on triggeri, joka tuo ne kaikki kauheat muistot mukanaan. Osa muistoista onneksi on mukaviakin. Varsinkin kaikki hyvät tyypit, joita elämääni tuolta raskaalta matkalta mukaani tarttui.

Enää en kyllä Auroran kohdalla ahdistu. Katselen sinne ja mietin, miten asiat ovat muuttuneet ja juuri sitä, mitä kaikkea hyvääkin tuo matka on tuonut tullessaan. Paljon hyviä ihmissuhteita, ymmärrystä, (esimerkiksi sen suhteen, miten psyykkiset ongelmat ovatkin niin yleisiä tai se, että joutuu / pääsee psykiatriselle osastolle hoidettavaksi). Ja jokainen, johon olen saanut luvan tutustua, on ihan tavallisia, ihania ihmisiä. Ihmisiä, joita on koetellut elämässä joku iso kriisi tai mitä ikinä, joka on johtanut mielen pahoinvointiin. Ja se jos mikä, on normaalia. Näitä ihmisiä on paljon. Myös niitä, jotka ovat kokemukseni avulla uskaltautuneet kertoa minulle, että "hei, minäkin olen kärsinyt näistä". Enää en laita Auroran kohdalla bussissa kulkiessani kuulokkeita täysille. Aiemmin laitoin, koska en halunnut kuulla sitä, että jos ihmiset vaikka puhuisivat jotain hullujenhuoneesta. Se olisi ollut mulle liikaa. Olisin luultavasti saanut jonkun puolustusreaktion. En suinkaan hävennyt kokemaani.

Nykyään hyväksyn sen, mitä mulle kävi. Se on sairaala siinä missä muutkin. Sairaalat on potilaita varten. Mielen ongelmia ei vaan ymmäretä edelleenkään riittävästi, koska ne eivät ole näkyviä. Välttämättä. Harvemmin toisen pään sisälle näkee. Mutta se, mitä damagea on voinut esimerkiksi itsetuhoisuudellaan itselleen aiheuttaa, niin sehän toki näkyy. Kyyneleet näkyy. Tuskainen ahdistus näkyy. Tyhjyys katseesta, se näkyy. Se, että et jaksa pitää itsestäsi, hygieniasta tms. huolta, se näkyy. Syömishäiriöt (etenkin anoreksia, näkyy). Mutta periaatteessa, koska sairaus on välillä parempina päivinä vain taustalla, ei kukaan voi sanoa päällepäin, että tuolla on muuten hei vaikeaa. Suomessa joka toinen painii mielenterveysongelmien kanssa. Olen ehkä tästä tainnut joskus kirjoittaakin. Aikamoista.

Syön parhaillaan suklaata ja juon jaffaa. Näin tänään ystävääni kahvien merkeissä. Mikään ei ole oikein tuntunut miltään ja pelot ovat ottaneet minusta hurjasti vallan. Tiedän, että nyt jos koska, on hyvä lääkitä itseään, että rauhoittuu, saa pään ja ajatukset kasaan ja pystyy tekemään jotain mielekästä, kuten kirjoittamaan. Illat on usein muutenkin helpompia, kuin aamut. Vaikka ennen rakastinkin aamun ensimmäisiä hetkiä. Enää en ehkä ihan aina rakasta. Mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Huomenna on saunavuoro. Se tekee hyvää. Se rentouttaa kehoa ja mieltä. Ostin myös edulliset ja kauniit sandaalit parin viikon päässä häämöttävää Santorinin matkaa varten.

Näin ikkunasta juuri kurkiauran. Se oli kaunis. Se muistuttaa minua siitä parin vuoden takaisesta keväästä, kun Jimmyn kanssa istuttiin sairaalan kallioilla ja hän oli ensinnäkin nähnyt ihan hurjasti vaivaa, että sai minut ylipäänsä ulos. Hän yritti piristää; "katso tuota kaunista kurkiauraa". Se on jäänyt mun mieleen. Ja niin hänenkin. Niinkuin moni muukin asia. Siihen Elleen (03/2018), missä tarinani on, kirjoitin Jimmylle hänen omaan lehteensä omistuskirjoituksen:

" 'Minä muistan sinut, kun katson kurkiauraa... Kaija Koo - Minä muistan sinut'

Jimmylle, rakkaudella Miia

Ilman tätä ei olisi meitä"

Share

Ladataan...
miiajohanna

Viime viikolla jouduin jäämään jälleen töistä pois, koska minulla todettiin kolme antibioottikuuria vaativaa sairautta...

Kumpa olisin havahtunut tai herännyt siihen, että kenties tämä kaikki on jälleen selvä merkki henkisestä väsymyksestä? Sitähän se kuitenkin oli. Mulla on ennenkin henkinen väsyminen näkynyt kehollisina merkkeinä. Tosin, sairastumisen alussa. Lauantaina menin töihin, enkä palautunut siitä maanantaiksi. Maanantaina koko kehossa tuntui siltä, kuin olisi influenssa tulossa. Kerran sen sairastaneena tiedän, että miten alkuoireet alkavat. Siitä kuitenkaan (onneksi) ei ollut kysymys. Työpäivän päätyttyä raahauduin kotiin, nukuin tunnin, istuin kuumassa suihkussa tunnin, söin vähän ja menin yöunille. Nukuin melkein 12 h. Olin koko päivän hikoillut aivan hirveästi ja kärsinyt kovasta päänsärystä. Illan olin sitten aivan jäässä. Eilen aamulla tuntui, kuin en olisi nukkunut lainkaan. Minulla oli vain muutaman tunnin koulutus ja ajattelin, että sehän on ihan piece of cake. Selviän kyllä. Huomasin siellä, että ihan pelkkä istuminen ja keskittyminen vaatii nyt voimia aivan hurjasti. Kehossa tuntui vilunväreitä, samalla kun olin aivan hiessä, päätä ja silmiä jomotti, kurkku tuntui kipeältä ja olo sumealta. Kuulemani äänet ympärillä vääristyi. Kun koulutus oli ohi, kävelymatka ratikkapysäkille tuntui aivan tappavalta. Silmiä särki, näin kaiken kirkkaasti, tuntui että kehoni ei jaksa kannatella minua yhtään. Olin fyysisesti aivan loppu, mutta myös henkisesti - päälle löi aivan järjetön dissosiaatio pitkästä aikaa. Tein kotimatkaa (tai matkaa Jimmyn luo, mun kakkoskotiin) yli 1,5 h. Jonne ei todellakaan normaalisti kestä niin kauaa matkustaa. Yhtäkkiä Helsingin keskusta ei ollutkaan yhtään tuttu. Metrolle oli vaikea löytää. Hyppäsin väärään bussiin. Menin väärään rappuun. Kokeilin lukkoon vääriä avaimia. Makasin koko loppuillan Jimmyn sohvalla vilttien alla ja jouduin lääkitsemään itseäni kunnolla. 

Viime yönä olin kuulemma pyörinyt ja nukkunut todella levottomasti. Sen huomasi kun tyyny oli vinksallaan, peitto myös ja korvatulpat olivat lähteneet korvista yön aikana. Ja muistan, että uni oli aika kevyttä ja jotenkin levotonta. Tiesin jo eilen, että sairauslomalle minun on jäätävä, joten menin tänään lääkäriin. Teki mieli jättää pelkkä soittopyyntö. Mutta tiesin, että nyt se ei riitä. Että paikalle on mentävä. Matka sinne ja käveleminen bussilta teki tiukkaa. Teki mieli lyyhistyä maahan. Ihan kuin olisin jäänyt rekan alle. Vaikka onneksi viime öiset unet auttoivatkin vähän, voisin silti nukkua tänään koko päivän. Olen aamupalalla nyt ja yritän hyväksyä tilanteeni. Työkaverini sanoi hyvin, että palautuminen lauantain vuorosta olisi vaatinut kolme vapaapäivää. Se on totta. Ja sellaisia vapaapäiviä, että ei ole mitään suunnitelmia. Lepoa ja paljon unta. Toipumiseni on kesken, ja tässä uutta oli se, että harvemmin väsyn näin selkeästi fyysisesti. Se yleensä näkyy kognitiivisina oireina. Nyt olen kuitenkin selviytynyt ilman mitään kognitiivisia ongelmia (ilman muistihäiriöitä, pahempia sekoiluja, virheitä, keskittymisvaikeuksia jne). Tajusin, että SEHÄN ON ETENEMISTÄ SEKIN. Pystyn keskittymään työssä ilman mitään sekoilua ja poissaolevuutta. Pitää vaan muistaa, ettei säikähdä sitä, jos noita oireita vielä tuleekin. Mutta ensimmäistä kertaa uupumiseni näyttäytyy enemmän tällaisena fyysisenä jaksamattomuutena. Sellaisena, että luuhistun jokaiseen kadunkulmaan. 

Mutta, otan tämän mieluummin, kuin syvän mustan masennuksen. Toivon, että mieleni jaksaa pysyä valoisana ja kannatella nyt, kun kehoni on aivan loppu. Toivon niin, että ahdistus ja masennus eivät nouse pintaan kovalla voimalla. Yhden päivän tässä vietin aika syvissä vesissä. Eilen dissosioin ja ahdisti niin, että sattui vatsaan, mutta ilman pahimpia mustia kausia ollaan selvitty. Nyt koen lähinnä vaan tyhjyyttä. Mutta se on pitkälti tätä väsymystä.

Näillä ajatuksilla kohti loppuviikkoa. Kepeää, lempeää, levontäyteistä loppuviikkoa.

Share

Ladataan...
miiajohanna

Olemme miettineet, (ehkä en ole vielä kirjoittanut tästä..?) terapeuttini kanssa, että terapiaa vähennettäisiin kahden viikkokerran sijasta yhteen kertaan / vko. Molemmat olemme tästä kokeilusta yhtämielisiä ja sitten kesäkuun alkupuolella katsotaan, onko tarve kuitenkin jatkaa kahdella kerralla. Toki tilanteeseen reagoidaan jo aiemmin, jos alkaa tuntua, etten pärjää näin. Vahvasti kuitenkin tahdon uskoa, että pärjään. Uskon niin. Onhan minulla terapian lisäksi ulkopuolista apua muutenkin. SOS -kriisikeskuksen Marenaakin menen tapaamaan ensi viikolla.

Työt ovat sujuneet koko tämän ajanjakson (sairastumiseni jälkeisen työhönpaluun) jälkeen koko ajan, vähitellen paremmin. Muutaman päivän olin viime viikolla poissa, koska voimani olivat aivan loppu. 2.5. tsekataan taas työterveydessä työterveyden, oman psykiatrini ja esimiesten kanssa tilannetta. Nyt on ollut jopa muutamia päiviä, että en ole tarvinnut samalla tavalla ahdistukseeni lääkitystä. Yhtenä päivänä sain potkittua itseni sängyltä makoilemasta itse ylös, pukeutumaan ja ulos. Ilman patisteluja ja ilman itkuja. Päiväunia nukun edelleen aina kun väsyttää ja niihin on mahdollisuus. 

Raskaimpia ajatuksia tällä hetkellä on se (jo ihan alusta saakka) mukana kulkenut pelko siitä, että toivunko. Ympärilläni olevat ihmiset näkevät, että toivun. Tiedän toisaalta itsekin sen, että toivun. Koko ajan menen eteenpäin. Tänä keväänä tavoitan tuota aurinkoakin jo, eikä se ahdista niin. Viime keväänä se oli pahin viholliseni (itseni lisäksi). Toinen juttu mitä paljon mietin tai millaista olotilaa tunnen, on se, ettei mun ole hyvä missään. Se olo on raskas. Silloin tuntuu siltä, että ei ole hyvä olla yksin, ei ystävien kanssa, ei kotona, ei ulkona, ei töissä, ei kaupungilla, ei missään. Mikään ei tunnu auttavan, mikään ei kiinnosta. Mitään ei myöskään jaksa. Silloin haluaisi vaan nukkua. Vaikeinta on myös olla kärsivällinen. Antaa itselleen lupa olla just nyt näin. Tätä ei voi nopeuttaa ja itsensä kiusaaminen ja ruoskiminen vaan luonnollisesti pahentaa oloa. Hyväksyntä ja armollisuus on niitä sanoja, joihin minun tarvitsisi tukeutua. Ja luottamus. Ei todellisuudessa ole mitään hätää.

Asiasta toiseen. Sain kirjoittamani Elle -jutun tiimoilta yhteydenoton reikihoitaja Nina Tuomolalta. Hän koki vahvasti, että haluaa ottaa minuun yhteyttä. Nina ehdotti, että tulisin hänen hoidettavakseen. Hän pyörittää omaa yritystään reikihoitajana kotonaan Töölössä Love Light reikihoidotOlin Ninan hoidettavana viime viikon perjantaina. Hoidon aikana ajantaju katosi täysin. Olin jossain unen ja valveen rajamailla. Välillä havahduin ja luulin, että Jimmy oli jossain lähellä. Sitten vaivuin taas johonkin transsiin. Tunsin lämpimiä, jopa kuumia kohtia kehossa mutta enimmäkseen kylmyyttä. Sellaisia jääkylmiä liikkuvia väreitä. Olo oli hoidon jälkeen todella seesteinen, rauhallinen ja läsnäoleva. Meillä oli Ninan kanssa paljon juteltavaa, hän tuntui kovin samanhenkiseltä ihmiseltä, kuin minä itse olen. Napachakran kohdalla hän oli tuntenut, niinkuin vatsassani olisi kaksoset. Ninan kämmenet olivat menneet aivan eri suuntiin. Aaltoillen. Sama oli selkäpuolella. Todella mielenkiintoista. Se on nimittäin se kohta, missä tuntuu sekä ahdistuneisuus, että rauhan tunne. Nina puhui myös näiden energiahoitojen yms. tärkeydestä. Että näitä ei pidettäisi ns. vaihtoehtohoitoina vaan täydentävinä hoitoina. Esimerkiksi juuri masennukseen. Itseään kun voi hoitaa niin monella tavalla. Kävin viime keväänä aktiivisesti pari kertaa viikossa akupunktiohoidoissa. Se auttoi merkittävästi dissosiaatio-oireiluun. Mutta, se ei olisi voinut olla se ainoa hoitokeino. Täytyy löytää ne itselle sopivat ja hoitaa sen mukaan. Mutta, jos haluat kokeilla energiahoitoa, suosittelen Ninaa enemmän kuin lämmöllä. 

Nyt täytyy lopettaa. Hannalla on tänään 30-vuotis syntymäpäivä ja käydään illallistamassa pienellä ystäväporukalla hänen vuokseen. Huomenna palaan töihin. Se tuntuu hyvältä.

Aurinkoa jokaisen viikonloppuun! 

Minä tällä viikolla joogailemassa Tullisaaren kallioilla.

Share

Ladataan...
miiajohanna

Osallistuin eilen illalla Jenni Emilia Kauppilan AWAKE -webinaariin.

Jenni on minulle tullut tutuksi työni kautta, sen lisäksi olen ollut hänen (aivan ihanilla) joogatunneillaan Hyvinvoimalassa sekä hänen valmennuksessaan. Jenni on sädehtivä, kaunista, positiivista energiaa säteilevä, ammattitaitoinen, helposti lähestyttävä, aito ja rohkea ihminen. Vaikka paljon olen terapian ja oman prosessini kautta kohdannut ja oppinut asioita itsestäni, Jennin neuvojen avulla välillä herää uudella tavalla. On kiva kuulla muidenkin ajatuksia ja näkökantoja. Oppii uusia asioita. Tai sitten se on tuttujen asioiden kertausta. Mikä myöskään ei ikinä ole pahasta. Minulla on Jennin (jo vuosia sitten ilmestynyt) kirja Rakastan, siis olenjoka sisältää todella paljon hyviä itsetutkiskeluun ja elämään liittyviä erilaisia kirjoitustehtäviä. Jenni on myös vetänyt rakkauskursseja juuri pohjautuen tuohon kyseiseen kirjaan. 

Awake -webinaari kesti reilun tunnin ja kuunneltiin / katsottiin se Jimmyn kanssa yhdessä. Samalla tein vähän muistiinpanoja. Oikeastaan se tärkein pointti jutussa oli se, että miten ummessa, sumussa, kuplassa, puoliunessa ihmiset elää kaiken aikaa. Ihmisillä voi olla sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja, arki kulkee sumussa, eikä mistään saa mitään otetta, elämässä on epätasapainoa, ihminen reagoi negatiivisesti ympäröiviin olosuhteisiin ja hakee sitä kautta helpotusta ja turvaa etsimällä pikaisia laastareita. Monet haluaa sulkea silmänsä todellisuudelta, toiset eivät ehkä edes tiedä, että on joku "toinen todellisuus", jonka voisi kohdata.

Toki jokaisen meidän kokemus maailmasta on erilainen. Me katsotaan jokainen maailmaa erilaisten linssien läpi. Eri syistä. Näitä linssejä värittää omat uskomukset, ajatukset ja tarinat, mitä kerromme itsellemme. Eilisen tehtävät oli seuraavanlaiset; 1. Kuvaile ongelmaasi, 2. Miksi tämä on sinulle ongelma?, 3. Mitä merkityksiä sinä luot tähän ongelmaan liittyen?, 4. Millä tavalla torjut itseäsi ja muita luomiesi merkitysten takia? 5. Kuka kertoo näitä vastauksia? Onko olemassa jokin muu osa sinua? 6. Mitä aidompi osa sanoisi sinusta liittyen ongelmaasi? 7. Miten ongelmatilanne muuttuu näiden oivallusten myötä?

Itse ainakin selvästi ymmärrän sen, että traumakokemukseni värittää näkemääni ja kokemaani todellisuutta. Ja jos ajattelisin rationaalisesti, jostain syvemmästä minusta / ytimestä käsin, tietäisin, että asiat eivät ole niin vinoutuneesti, miten ne usein näen ja koen. Menen usein suoraan ajattelematta asiaa sen pidemmälle, siihen tunteeseen ja olotilaan ja todellisuuteen - joka on se väärä. Annan esimerkin; tulkitsen usein ihmisten reaktiot syyllistäviksi, vaikka kyse ei välttämättä (useinkaan) olisi niin. Näin ajateltuna tämä on aika helppo asia hoksata ja yrittää elää sen oman "ytimen", eikä omien luotujen tarinoiden mukaan. Mutta. Se vaatii valtavan paljon jumppaamista ja toistoa. Se on jo edistystä, että osaa eriyttää ongelman ja sen, onko se todellinen ongelma. Usein pelot värittää meidän todellisuutta ja pelot kaventaa meidän elämää. Niinkuin edellisessä, traumoista kertovassa postauksessa vähän tästä jo kirjoitinkin. Elämän kapeneminen saa meidät välttelemään asioita, joita emme halua kohdata.

Aasinsiltana tästä haluaisin palata viikonloppuun. Minun on vaikea antaa itselleni anteeksi. Jos toimin väärin tai teen jotain väärin, en osaa oikein unohtaa sitä. Viikonloppuna kävi niin. Toisille on paljon helpompi antaa anteeksi. Minun omat uskomukset, asiat, joita kuulen ihmisiltä joihin ei välttämättä kannata edes luottaa tai pelot kun pääsevät valloilleen - saatan toimia impulsiivisesti, mitä kadun jälkeenpäin. Hylkäämisen pelko ja luottamuspula vaivaa minua usein. Tavallaan järjellä ajateltuna tiedän niiden asioiden olevan ikäänkuin turhia ja ylimääräisiä pelkoja jne. Mutta kun tunteet menee 100-0 ohi sen rationaalisen, kognitiivisen ajattelun, sitä ei saa enää pysäytettyä. En haluaisi olla sellainen. En haluaisi olla heikko, tarvitseva, tuntea riittämättömyyttä tai häpeää. Jenni juuri eilen sanoi, että kaikissa meissä on ne puolet, mitä ei haluaisi kohdata. Nämä ovat itselläni ainakin juuri niitä, mitä on sietämätöntä näyttää muille. Sisälläni on myös paljon tukahdutettua vihaa, joka saattaa purkautua aivan omituisissa tilanteissa. Juurikaan kun en "normaalisti" vihan tunnetta edes tunnista. Saatan käyttäytyä kuin aasi ja katua jälkeenpäin. Niin kävi nytkin.

Virheistä viisastuu ja onneksi ymmärrän oman käytösmallini taustat, mutta silti. Itselle on vaikea antaa anteeksi. Antaa anteeksi sitä, että miksi toimii, niinkuin toimii. Välillä kai sitä tarvitsee tuollaisia herätyksiä, että pystyy taas kääntämään vaihteen toiseen suuntaan.

Toivottavasti tekstini herätti teissä ajatuksia. Nimenomaan, herätti.

Kuvat: Pinterest

Share

Ladataan...
miiajohanna

Minun on pitänyt tarttua tuumasta toimeen kirjoittamisen suhteen koko päivän. Nyt vasta ehdin. Ajatukseni ovat turhauttavia, joten haluan jakaa ne teille -  ehkä myös jopa hiukan myötätuntohakuisesti.

Aamulla huomasin, että minun tarinani, minun kipeä tarinani oli julkaistu Ellen verkkosivuilla. Tiesin siis kyllä siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutten tiennyt tarkkaan, että koska. Juttu oli siinä, etusivulla. Isosti. Kuva on lahjakkaan pikkusiskoni otoksia. Noh.

Ensinnäkin.. rationaalisesti ajateltuna a) on oikeasti ihan mieletön juttu, että selvisin siitä kaikesta läpikäymästäni, huonolla tuurilla olisin nyt mullan alla jos en olisi vaan jaksanut sekunti kerrallaan kamppailla b) sain haaveeni toteutettua, että olen saanut kirjoittaa, olen saanut tarinani kuuluviin ja saanut kirjoittaa noinkin isoon, kansainväliseen ja arvostettuun lehteen ja c) se tarina julkaistiin sekä 03/18 lehdessä, että nyt nettisaitilla. Mutta tunnetasolla; Minä en tunne mitään. 

Ajattelisin, että minun tulisi tuntea ylpeyttä. Kenties iloa. Jotkut taputtaa olkapäälle ja toteaa; Olet Miia niin rohkea. En tavoita tuotakaan. Eli pitäisikö minun tuntea myös rohkeutta? Monet ovat myös kiittäneet vertaistuesta. Olen kuulemma ollut se, joka sanoittaa monen kokemuksia. Haluaisin tuntea siitä hyvää mieltä, jos saan autettua jotakuta toista. Mutta. Koska paranemiseni on kesken, en voi väkisin pakottaa tunteita, joita ei tule. Ne voivat olla piilossa ahdistuksen alla. Myös se ajatus kiusaa minua, että KOSKAAN kukaan ei voi täysin tajuta, mitä olen käynyt läpi, vaikka kuinka kirjoittaisin kokemuksistani. Se sattuu.

Istuin aamulla Jimmyn parvekkeella ja join kahvia ja itkin. Itkin sitä, että en osaa iloita tai tuntea ylpeyttä itsestäni. Ruoskia kyllä osaan ja oikein rankalla kädellä. Vikoja löydän ja petyn itseeni tuon tuosta. Mutta tämä juttu, ja se, että en tunne mitään, konkretisoi jotenkin sen, että prosessi on vielä pahasti kesken.

Olin tänä iltana Etelän Syli:n järjestämällä (Marita Kaijasen pitämällä) luennolla aiheesta Traumat ja syömishäiriöt. Saattaa olla, että kerroin tästä jossain aiemmassa postauksessani? Minullahan ei ole diagnosoitu mitään syömishäiriötä, vaikka syömisen kanssa onkin joskus haasteita. Mutta ne usein kulkee jollakin tavalla osana näitä mielialahäiriöitä, vaikkei tosiaan varsinaista häiriötä olisikaan. Syöminen usein häiriintyy kuitenkin.

Illasta jäi paljon käteen. Haluankin avata tuota Maritan iltaa vähän teillekin. Ja nimenomaan yleisesti traumojen näkökulmasta, ei ehkä niinkään syömishäiriöiden, (joista kyllä myös tulen mainitsemaan hiukan ja enemmänkin, mikäli teitä lukijoita kiinnostaa!)

Marita kertoi, että trauma on aina kokemus, joka on jättänyt ihmiseen jäljen. Sitä ei voi todentaa välttämättä "mitenkään" ja toisiin ihmisiin samankaltainen kokemus ei välttämättä aiheuta traumaa. Kaikkeen vaikuttaa ihmisen temperamentti, lähtökohdat, herkkyys jne. Trauma on asia, joka on tapahtunut, tai asia, jota ei tapahtunut. Tämä onkin aina se hankalampi aihe sanoittaa. Se voi olla vaikkapa tyydyttymätön tarve. Läheisyyden kaipuu. Rakkaudettomuus. Tuki. Turva. Ymmärrys. Vaille jääminen.

On kahdenlaisia traumoja:

- Ns. "Iso T" -traumoja, jotka uhkaa ihmishenkeä -> joissa hermostollinen vireystila ikäänkuin vaurioituu.

- Ns. "Pikku T" -traumoja, jotka eivät ole hengenvaarallisia, mutta joihin liittyy hyvin voimakasta emotionaalista ahdistusta.

Nämä traumat, kummat tahansa (tai limittäiset) vaikuttavat negatiivisesti terveen minän kehitykseen, eli esimerkiksi uskomuksiin itsestä. Ihminen oppii kaavoja joiden mukaan elää ja jotka voivat alkaa vähitellen kaventaa elämää (pakko-oireilu, tms).

Kehityksellisestä traumasta puhutaan silloin, kun se on lapsen ja vanhemman välisen turvattoman kiintymyssuhteen seurausta. Se vaikuttaa lapsen kehittymässä olevaan itsesäätelyjärjestelmään. Tässä kohtaa helposti voi syntyä epävakaa persoonallisuushäiriö, näin esimerkkinä. Toki muutkin merkitykselliset vuorovaikutussuhteet vaikuttavat kehitykseen. Lähipiiri, sisarukset, ystävät, opettajat, jne. 

Kehityksellinen trauma ilmenee yhdellä tai useammalla kokemisen tasolla:

- Sensomotorinen (keholliset reaktiot, toimintamallit)

- Emotionaalinen (tunteiden käsittely)

- Kognitiivinen taso (käsitteellistäminen, merkitykset ja päätöksenteko)

Mitä varhaisemmasta ja vakavammasta traumatisoitumisesta on kyse, sen suurempi todennäköisyys on molempiin (hengenvaaran aiheuttamiin ja voimakkaan emotionaalisen ahdistuksen aiheuttamiin) traumoihin. 

Kiintymyssuhdemallit ja niiden ylisukupolvisuus vaikuttaa vuorovaikutukseen. Kiintymyssuhteiden vaikutuksesta sen verran, että sovitamme sisäisiä tarpeita ja käyttäytymisreaktioita toisten vaatimuksiin ja odotuksiin. Alkuun suhteessa omiin vanhempiin ja myöhemmin suhteessa toisiin ihmisiin, esim. parisuhde. Syntyy kaksi tiedostamatonta vaihtoehtoa:

1. "Pysyä turvassa", tulla hyväksytyksi. Odotusten täyttäminen, omat rajat jäävät muiden odotusten alle. Jos tulee lapsena mitätöidyksi, alkaa itsekin mitätöidä itseään ja uskoa siihen faktisena totuutena. Tässä esimerkkinä jäädä vaikkapa väkivaltaiseen suhteeseen, koska se on tuttua. Tuttua ja "turvallista". Vaikka se ei olisikaan se paras vaihtoehto.

2. Riskinotto, joka pitää stressihormonit koko ajan koholla.

Traumaattisessa tapahtumassa hermostollinen ja emotionaalinen systeemi virittyy:

- Etsimään apua, pakenemaan, taistelemaan jne.

- Vaihtoehtoisesti tai jälkeen tuon sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta -> dissosiaatio

Traumatisoitumisessa mieli jakautuu normaalia elämää jatkavaksi persoonallisuuden osaksi ja traumamuistoa kantavaksi persoonallisuuden osaksi

Normaalia elämää jatkava "ei tahdo" muistaa, kun taas traumamuistoa kantava osa elää sitä yhä uudelleen, vähintäänkin peläten sen tapahtuvan uudestaan.

Rakenteellinen dissosiaatio syntyy tästä ristiriidasta (ja nyt en puhu dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, koska sen kaava on monimutkaisempi), mutta tähän kuuluu seuraavat toimintajärjestelmät; pakene, taistele, jähmety, alistu, kiintymyshuuto.

Taistele: Itsetuhoisuus, kontrolloiva luonne, epäluottamus, vihaisuus jne.

Pakene: Etääntyvä, ambivalentti, addiktiivinen käyttäytyminen, sitoutumattomuus

Jähmety: Paniikkialttius, jäätyminen, kauhuissaan oleminen, foobinen nähdyksi tulemisen suhteen, häpeäreaktio,

Alistu: Häpeä, depressiivisyys, täynnä itseinhoa, "kiltti tyttö", huolehtija, uhrautuja,

Kiintymyshuuto: Epätoivoinen, haluaa tulla pelastetuksi, ripustautuva, herttainen, viaton, kaipaa yhteyttä, lohtua, turvaa..

Itseni tunnistan erityisesti tästä viimeisestä...

Nämä ylläolevat toimintajärjestelmät aktivoituvat tuomaan helpotusta fyysiseen tai emotionaaliseen, sietämättömään kipuun. Esimerkiksi päihteet, ahmiminen, pakkoliikkuminen tms. ovat siitä mielenkiintoisia, että helpotus tulee jo siitä päätöksestä, kun päättää vaikkapa ahmia. Ei itse ahmimisesta. Kun sen päätöksen on tehnyt, ja ahminut, tulee sen jälkeen euforia ja sitä haluaa jatkaa. Tässä takana onkin se, että hermosto sanelee, eivätkä aivot pysy perässä. Tämä on usein kaiken itsetuhoisen käytöksen takana. Hullua, vai mitä?

Itseä vahingoittava toiminta on traumaa kantavan osan havainnointitapa. Traumaa kantava osa havainnoi ympäristöä täysin vaaran näkökulmasta, ei turvallisuuden kokemuksesta. Esimerkiksi syömishäiriöiden toimintamallit vakavasti pahenee samalla, kun ne ovat olleet suojamekanismeja vaikeille tunteille. 

Vasen puolisko aivoissa kehittää erilaisia puoltavia argumentteja oikean aivopuoliskon irrationaalista toimintaa puoltaakseen.

Traumoista on mahdollista parantua, tapahtuu integraatio ja itsen vahvistuminen. Muistot ovat enää muistoja ja tunteet tunteita. Tämä vaatii asioiden työstämistä terapiassa (jonka ei muuten pakko ole olla traumaterapiaa!)

Luento oli siis erittäin hyödyllinen ja mielenkiintoinen. Jätin tuosta muutaman syömishäiriöön liittyvän kohdan pois, koska ne ei varsinaisesti kosketa minua, mutta jos joku on niistä kiinnostunut, kirjoitan ne toki mielelläni jälkeenpäin!

Nyt hyvää yötä!

Share

Ladataan...
miiajohanna

Olen kamppaillut tämän blogipostauksen otsikon kanssa kautta aikani. Ehkä joskus huomaamattani, joskus ehkä ihan tiedostaenkin, mutta keskittymättä siihen, että se on ongelma. Nyt olen tullut tuon asian äärelle ja tajunnut, että se on ongelma.

Aihe onkin ollut tämän viikon teema terapiassa. Huomenna jatketaan.

Tämä kaikki oikeastaan lähti siitä, että...

1. Tajusin, että jos en saa vapaapäivinäni aikaan mitään järkevää, siivousta vähintään tai jotain - on vapaapäivä mennyt hukkaan.

2. Aina pitää hoitaa (mieluiten kaikki) velvollisuudet, ennen kuin voi levätä. Vaikka lepo olisikin se ensisijainen juttu. En kestä katsella ympärillä vallitsevaa kaaosta. Olen tyytyväinen itseeni vasta, kun olen hoitanut mielessäni vaivaavat asiat.

3. Ollessani vaikkapa Kuopiossa (kuten viime viikonloppuna), minun tulisi olla (omasta mielestäni) maailman paras sisko, ystävä, täti, ihminen. Olla aikaansaava, seurallinen, energinen, esimerkillinen. Haluaisin olla paras mahdollinen täti Patrikille, jotta se muistaisi aikuisena, miten ihana olin. Podin kovasti syyllisyyttä siitä, että en jaksanut lähteä siskoni ja Patrikin kanssa maanantaina metsäkävelylle. Itkeskelin paljon, koska minusta tuntui, että olin täysin hyödytön. Dissosiaatio iskee usein Kuopiossa, vaikken haluaisi. Makaan lattialla, sohvalla, sängyllä vuoronperään. Minusta tuntuu niin tahmealta ja vaikealta, että hyvä kun vessassa jaksan käydä tai nostaa vesilasin. Se on aivan kamalaa. Kotona ollessani vielä laukkua pakatessa mietin, mitä kaikkea yhdessä tehdään ja miten minä autan ja hoidan. Se ei koskaan mene niin ja sitten alkaa kauhea ruoskiminen.

Terapeuttini sanoi, että mikään tuollainen asia ei määritä mun ihmisarvoa. Että jos olen hyödyllinen, niin sitten vasta olisin arvokas ja tärkeä vaikkapa ystävä tai perheenjäsen. Hän sanoi, että ainoa paikka, jossa tulee olla hyödyllinen, on työpaikka. Ja onhan se oikeassa.

Minulla on sen ehkäisykapselin asennuksen jälkeen ollut aika hankalia oloja. Kirjaimellisesti vitutusta ja itseinhoa. Parina viime päivänä ollut pitkästä aikaa myös sellainen olo, että haluaisin rankaista itseäni. Satuttaa. En ole kuitenkaan siihen sortunut. Olen luvannut sen Jimmylle. Ja olen myös heti noiden ajatusten hiivittyä mieleen ottanut yhteyttä kriisikeskuksen Mareenaan ja sovittiin tapaaminen. En halua antaa sairastuneen mieleni sanella, mitä kannattaa tehdä. Ajatukseni harvoin ovat totta. Eivät nämä, eivätkä nuo hyödyttömyys / arvottomuus -ajatukset. Mutta helpompi se on sanoa, kuin elää sen mukaan.

Tein tässä eräänä päivänä tunnelukkotestin. Voisin jakaa kaiken siitä, mutta kopioinkin vain ne kohdat, jotka nyt koskettaa tai liippaa läheltä tätä aihealuetta. Vaatimuutta itseä kohtaan. Ehkä voin palata muuten niihin tuloksiin myös, jos jotakuta lukijaa ne ylipäänsä kiinnostaa?

 

"Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti."

 

"Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi."

 

"Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän."

Share

Ladataan...
miiajohanna

Vahingossa tuli tällainen melkein kuukauden tauko kirjoittamisen suhteen. Useamman kerran olen ollut aloittamassa, mutta sitten syystä tai toisesta se on vaan jäänyt. Ehkä nyt on ollut vähemmän prosessoitavaa, jolloin kirjoittamiseen ei ole samalla tavalla motivaatiota. Tai ehkä teksteille tarpeeksi sisältöä. No, joitakin unia olen kyllä nähnyt, joissa selvästi alitajuisesti käsittelen asioita. Niissä on usein lapsuudenkoti, ihmisiä lapsuudestani (ala-asteelta), joitakin entisiä ihmissuhteita, ties mitä. Heräilen itkuun ja painajaisiin, joita en juurikaan muista. Jimmy sanoi, että yöllä saatan säikkyä. Mutta ei ehkä sellaisia selkeitä isoja juttuja ole nyt ollu. Vointi on vaihdellut, mutta pääasiassa mennään kuitenkin plussan puolella. Rakkaus ja se oikean ihmisen ymmärrys ja tuki on kullanarvoisia toipumisessa. Se on ollut eheyttävää. Erittäin eheyttävää. Tuntuu hyvältä, että olen löytänyt rinnalleni oikean ihmisen.

Tähän parisuhteeseen, jonka koen oikein vahvaksi, varmaksi ja onnelliseksi, on liittynyt myös suuri huoli. Minulle asennettiin tällä viikolla ehkäisykapseli. Olen ollut vuodesta 2011 saakka ilman hormonaalista ehkäisyä, mutta nyt osin lääkäreiden painostuksesta hankin ehkäisykapselin vasempaan käsivarteen. Tilanteeni kuitenkin on vielä niin helposti "särkyvä", että perheen perustaminen ei tule nyt kuuloonkaan. Toisekseen, lääkityksiä pitäisi ajaa alas aikalailla. Olin siis esitietolomakkeeseen lisännyt muutaman kohdan, joista halusin lääkärin kanssa keskustella. Olin unohtanut sen. Tai ne asiat. Rivillä luki; hedelmällisyys? Lääkitys? Lääkäri totesikin sitten, että olisi hyvä tehdä lapset alle 35-vuotiaana. Käytiin läpi mun lääkelista ja jäljelle saisi jäädä yksi lääke ja pakon edessä yksi toinen. Muttei mielellään muuta suositella. Lähdin käsi siteessä kyyneleet poskilla töihin. Mietin, että entä jos en ehdikään? En tiedä milloin pärjäisin ja kykenisin olla ilman lääkityksiä. Vielä en pysty. Ne kuitenkin auttavat minua eteenpäin ja toimimaan, ilman niitä en tiedä missä olisin. Aloin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti pelätä ja jännittää sitä, että loppuuko aika kesken! Ja että mihin elämä on oikein mennyt? Se alkoi todella paljon surettaa.

Menin töistä kotiin, Jimmy odotti minua siellä ja oli tehnyt meille ruokaa. Romahdin eteiseen itkemään, että entä jos ei ehditä saada lapsia tämän minun sairauteni vuoksi. Hän onneksi sai minut onneksi sanoillaan rauhoittumaan ja lupasi, että meille tulee vielä aivan ihana pieni perhe. Ja tiedänhän sen tavallaan itsekin, että turha sitä on liikaa murehtia ja miettiä. Näille asioille kun ei voi mitään tässä hetkessä. Asiat voi muuttua nopeastikin. Enhän olisi vaikka vuosi sitten voinut kuvitella, että olen onnellisesti kihloissa. Tai olisinko voinut pari vuotta sitten kuvitella, missä olisin silloin? En todellakaan. Me ei kuitenkaan kauheasti voida vaikuttaa tulevaisuuteen. Turha pelätä tulevaa, vaan koettaa vaan keskittyä tähän hetkeen ja pikkuhiljaa yrittää mennä niitä unelmiaan kohti. Hetkessä se ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Meillä on aikaa. 

Terapeuttini sanoi viimeksi nähdessämme, että voisimme vähentää terapiakäyntejä kertaan / viikko. Että toipumiseni on hienosti edennyt ja se voisi mahdollisesti riittää. Mietitään tätä yhdessä. Onhan sekin osaltaan hyvin kuormittavaa. Kaiken prosessointi. Siellä käyminen. Kaikki se. Tällä viikolla ei ole ollut terapiakäyntejä ollenkaan, koska keskiviikko ei onnistunut eikä myöskään perjantai. Mulla oli lento Kuopioon. Olenkin täällä nyt huomisiltaan saakka. Lennän sitten takaisin Helsinkiin ja tiistaina menen töihin. Yleensä otan muutaman päivän tai vähintään yhden päivän reissun jälkeen, että voin vaan olla kotona. Nyt kuitenkin halusin olla täällä mahdollisimman monta päivää kerralla. Aika menee aina niin nopeasti. Ja olen onneksi keskiviikkona ja torstaina vapaalla, eli silloin pystyy ottamaan omaa aikaa hyvinkin. Työt on sujuneet ihan hyvin nyt. Se 3 x 6 h / vko on ollut sopivasti. Toki kuormitun, väsyn, edelleenkin. Ja aikaa tämä kaikki vie. Näin Petran ja Villen uuden ihanan kodin ja nyt olen veljeni perheen luona.

Kävin muutamia viikkoja sitten Aurorassa vierailupäivällä. Vaikka ajattelin, etten enää ikinä menisi. Tavallaan se oli hyvä ja samalla ei. Samalla koen siellä aina yhteenkuuluvuutta, vaikka siellä olisi (ja onkin) monia potilaita ja entisiä potilaita, joita en tunne ollenkaan. Kuitenkin meillä kaikilla on sitä samaa yhteistä. Jonkinlainen samankaltainen sairastuminen ja siitä hiljalleen toipuminen. Kaikkia ihmisiä tuntuu yhdistävän herkkyys tuntea vahvemmin. Ehkä taustalla liikaa kuormitusta. Mutta, oli se rankkaa. Entisen mielialahäiriökeskuksen vuodeosasto 6.1:n edessä romahdin maahan itkemään. Jotenkin se tuntuu niin kauhealta, kaukaiselta, mutta samalla siltä, että sehän oli vasta äsken. Siitä tuli tosi raskas olo koko loppupäiväksi. Se herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Käynti sai pintaan ne tunnetilat, mitä siellä ollessani koin. Ajattelin, etten enää oikeasti menisi. 

Vein Ellen mun omahoitajalle ja osastolle siis muutenkin. Ja se juttu julkaistaan myös Elle.fi -sivustolla piakkoin. Se on hieno juttu! Mä niin toivon, että siitä olisi apua ja jonkinlaista vertaistukea samassa tilanteessa kamppaileville. Ja juttu tavoittaisi enemmän ihmisiä, mitä se lehdessä ilmestynyt.

Loppuun vielä lainaus. Eilen yhden kaverin Facebook -päivitys kolahti täysin. Se oli kuin minun suustani;

"Eräs ystävä kävi tapaamassa minua, kun vietin kaksi viikkoa Auroran sairaalassa vuonna 2016. Olin niin masentunut, etten oikein jaksanut olla olemassa. Henkilökunta pakotti ylös sängystä ja pihalle kävelemään. Kamalaa. Laahustin pihan ympäri, ilma oli kirkas ja kylmä ja elämä jossain muualla. Mutta niin, ystävä toi appelsiineja ja ristikkolehtiä, joita en jaksanut tehdä. Mutta voi miten kivalta se tuntui. Eilen tapasin taas tämän ystävän. Hän lähetti minulle illalla viestin, että olipa mukava nähdä minut niin hyvinvoivana ja että vaikutan vuosia nuorentuneelta. Kiitos kaikesta."

Tässä mennään eteenpäin itse kukin. Kaikki järjestyy, vähitellen.

Aurinkoa jokaisen sunnuntaihin!

Share

Ladataan...
miiajohanna

Mun sydän pakahtuu onnesta! Olen tätänykyä 31-vuotias ja kihloissa (!!!) maailman ihanimman miehen kanssa. En käsitä tätä todeksi. Mikä päivä! Ja mikä eilisilta! Mun elämään on siunaantunut niin paljon hyviä ihmisiä ja hyvyyttä kaiken sen tumman, varjoisan puolen rinnalle, että olen aivan sanaton. Tuijotan tätä sormusta kyynelsilmin epätodellisin fiiliksin. Tää on melkein samanlainen kuin Beyoncella. Kiitän myös teitä onnitteluista, välittämisestä, myötäelämisestä, rakkaudesta. Vilpitön ja sydämellinen KIITOS! Kiitos, kiitos, kiitos. I love you all!

Share

Ladataan...
miiajohanna

2015 loppuvuodesta mietin ollessani suihkussa, että haluaisin kirjoittaa kirjan. Mistä? No omasta elämästä. Mutta mitä.. En keksinyt sitä. En tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä. Ajatus jäi kytemään. Joitakin viikkoja myöhemmin olen osastohoidossa ja tajuan, että tämä tulee olemaan se tarina, jonka haluan kansien väliin.

Elämä johdattaa, on aika helvetin siistiä päästä yhteen valtakunnan suurimpaan lehteen, joka on kaupoissa tänään; nimittäin Elle. Ja äärimmäisen suuri kunnia oli päästä kirjottamaan juttu myös kokonaan ihan itse! Tänään on juhlapäivä, tää merkitsee mulle ihan hirveästi. Olen selvinnyt ja toivon, että tekstini herättää ajatuksia, toimii kenties vertaistukena tai jopa jonkun ihmisen hengenpelastuksena. Tänään kasvoillani on leveä ylpeyden hymy, kaikki menee just oikeeseen suuntaan. Tänään iloitsen sitä, että olen edelleen hengissä. Kiitos vielä kunniasta Taru Marjamaa ja Anni Nissi! Kiitos, että sain tehdä tämän jutun nimenomaan Elleen.

Share

Ladataan...
miiajohanna

Tänään on vähän haastava päivä. Onneksi olen vapaalla.

Ylivirittyneisyyttä havaittavissa, kun heräilen joka aamu 03.00-04.00 välillä aivan ilman syytä ihan virkeänä. Viime yönä heräsin painajaiseen, kun luulin, että joku kääntää ulko-oveni kahvaa. Tällä hetkellä sitten taas olen aikamoisen lamaantunut. Olen lounaalla yksin kirjoittamassa yhdessä lempiravintoloistani. Kirjoittaminen kahviloissa ja ravintoloissa on ihanan vapaata. Kotona se ei ole niin kivaa. Vaikka usein ihmisistä tuleekin häiriötä, mut kyllä ne myös jotenkin helpottaa, ei tarvitse olla yksin. Ja aina saa kuulokkeet korviin. Mun ajatuksenjuoksu on hidasta, huomaan katseeni jumittuvan pysähtyneeksi jatkuvasti johonkin - ikäänkuin ei mihinkään. Vanha tuttu tunne. Päässä ei liiku mitään. Ja samalla niin paljon. Hälinää. En jää oikeilla pysäkeillä busseista ja kaikki on vähän sekavaa. Onneksi aamu kuitenkin alkoi rentouttavissa merkeissä, vartalohieronnalla. Sitten oli mielenhoitoa terapian merkeissä ja illalla vielä kehonhoitoa flow -joogan merkeissä. 

En olekaan joogannut kuukauteen. Olen osittain tarkoituksella, laiskuuttani ja osittain vahingossakin tullut peruneeksi useita tunteja nyt viikkojen aikoina. Ehkä kerroinkin siitä, miten tunnit vaikuttivat minuun liian "avaavasti"? Joka tunnin jälkeen olin itkuinen ja ahdistunut. Usein ihan hysteerinen. Kysyin muutamaltakin joogaopettajalta tästä. Toinen ehdottikin taukoa. On normaalia, että joogatunnin aikanakin voi nousta jotain tunteita. Eli tuo puolivahingossa ja puoliksi tarkoituksella tullut tauko on kai sitten tullut tarpeeseen ja tänään mennään sitten kokeilemaan, miltä tuntuu. Ja etenkin, miltä tuntuu tunnin jälkeen. Tuntui myös tänään, että dissosiatiivinen olotilakin paheni sen vartalohieronnan jälkeen. Mutta syynä voi olla myös liian kiire aamu, yöllinen heräily säikähdyksineen ja aamiaisen väliin jääminen. Oli miten oli, näitä outoja olotiloja onneksi ei ole enää päivittäin. Ja tiedän, että viime aikoina, esimerkiksi tällä viikolla on taas ollut aivan ylenpalttisesti ylimääräistä kuormitusta ja kyyneleitä.

Kerroin edellisessä postauksessa uudesta diagnoosistani traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kävin toisella psykiatrilla tällä viikolla, (koska minulle oli varattu muutamia aikoja työterveyden kautta työterveyspsykiatrille). Tämä sattui nyt olemaan eri henkilö, kuin ensimmäisellä kerralla. Minua harmittaa juosta usealla, koska joudun kertomaan aina kaiken uudestaan. Vaikka, onhan tietoja koneellakin, mutta tottakai jokainen haluaa kuulla asiat minulta. Minun kertomanani. Ja onhan jokainen uusi psykiatri ikäänkuin väylä aina mahdollisille uusille näkemyksille. Hänen näkemyksissään oli toki samaa, mitä edeltävän, sekä minua muualla hoitavien tahojen, (tietenkin) mutta sain lisää diagnooseja. En tiedä ahdistuinko vai olenko vain hämilläni vai mitä. Mietin, että onko minussa mitään ehjää enää jäljelläkään? Ja mitkä noista ovat ne paikkansapitävät ja mitkä ovat kenties vääriä? Tiedän, että en ole yhtä kuin diagnoosini. Tiedän, että olen paljon muutakin. Tiedän, että minussa on toimiva, aikaansaava, aikuinen puoli. Tiedän, että minussa on myös valtavasti voimaa ja potentiaalia, koska olen näinkin pitkällä tällä takkuavalla matkalla.

Mutta, palatakseni vielä tuohon diagnoosiasiaan... Jollekin edelliseen postaukseen kommentin jättäneelle kirjoitinkin vastaukseen, että usein diagnooseja on vaikea antaa, on vain potilaan kertoma oireisto ja erilaisia testejä, joista lasketaan lopuksi pisteet yhteen. Ne taas määrittää / antaa osviittaa siitä, että mistä mahdollisesta sairaudesta / mielialahäiriöstä on kyse. Esimerkiksi kuinka vaikeasta masennuksesta. Vastauksetkin saattavat vaihdella päivittäin. Ja esimerkiksi siinä perinteisessä masennuskyselyssä vastaukset ovat vähän ympäripyöreitä ja välillä tuntuu, ettei siellä ole yhtään sopivaa, mitä ympyröidä. Diagnoosit ovat myös siitä hankalia, että ne voivat olla oireistoiltaan niin samankaltaisia. Monissa mielenhäiriöissä on myös päällekkäisyyksiä. Siksi yhdellä ihmisellä voi olla useitakin eri diagnooseja, esim. yksi päädiagnoosi ja sitten sivudiagnooseja. Ja nämäkin voivat vaihdella. Yhtäkkiä joku diagnoosi on pudonnut pois tai tullut lisää. Vähän riippuen siitä, mitä milloinkin potilaasta saadaan "irti". Näitä kun ei valitettavasti tänäkään päivänä voi aivokuvantaa tai ottaa verikoetta ja todeta siitä.

No.. Ne diagnoosit, jotka minulle oli omakantaan lisätty;

Diagnoosi

F41.0:: Paniikkihäiriö (kohtauksittainen ahdistus)

Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Päädiagnoosi tai päätoimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Diagnoosi
F34.1:: Pitkäaikainen masennus
 
Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Sivudiagnoosi tai toissijainen toimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Diagnoosi
F33.0:: Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso
 
Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Sivudiagnoosi tai toissijainen toimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Pitkäaikainen masennus kuulostaa tuomiolta. Se kuulostaa lopulliselta. Toistuva masennus myös. Että tämä on pitkäaikainen ja toistuva. Pysyvyys on kuitenkin määräaikainen? Ole sitten tässä ja ymmärrä. Sen ymmärrän, että kyllä, olen masentunut, ahdistunut, joskus paniikissa ja minulla on traumaperäinen stressihäiriö. Tiedän, että kaikkea tätä hoidetaan terapialla ja lääkkeillä. Rutiineista on hyvä pitää kiinni. Tehdä työtä, niissä mittapuissa, mitä jaksaa. Nähdä ihmisiä. Harrastaa. Levätä. NUKKUA. Syödä hyvin ja monipuolisesti. Perusjuttuja. Ehkä joskus olenkin kertonut / kirjoittanut sairaalassakin paljon puhutusta kivijalasta. Jos talon peruspilarit horjuu, ei koko talo pysy pystyssä.
 
Tämän talon pilarit ovat horjuneet viime aikoina siksi, että edelleenkin hyväntahtoisuuttani, kiltteyttäni ja ymmärtäväisyyttäni halutaan käyttää hyväksi tai manipuloida. Taikka kiusata minua psyykkisen heikkouteni vuoksi - se on mielestäni törkeintä, mitä voi tehdä. Kiltteys ja tietynlainen hauraus on joidenkin ihmisten niin helppo nähdä. Olen sopiva uhri. Olen ehkä myös hullu, että kerron sen julkisesti, miten olen huijattavissa. Mielestäni kuitenkin heikkouksien myöntäminen on rohkeutta. Enkä ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Intuitioni on äänekkäämpi kuin koskaan ennen ja sanon ei, jos joku alkaa toimia väärin minua tai läheisiäni kohtaan. Tuore ihmissuhteeni on tietenkin vielä esimerkiksi luottamuksen suhteen jollain herkällä tavalla hauras, jolloin sitä on helppo tulla sohimaan, kuin ampiaispesää. Nämä ovat vaikeita tilanteita ihan kaikille osapuolille. Se nostaa monenlaisia tunteita. Ja ajatuksia. Myös tietenkin ylimääräistä stressiä, mitä ei tietenkään tarvitsisi. Kahden pidempään toisensa tunteneen on usein helpompi olla viis veisaamatta tuollaisesta toiminnasta. Mutta, kun on kyse ihmisistä, jotka eivät vielä tunne toisiaan niin läpikotaisin, niin hyvin, on joskus joidenkin ihmisten tarve ja motiivit tulla rikkomaan suhde, joskus helppoakin. Me kuitenkin pystytään puhumaan avoimesti kaikesta ja ollaan niin rehellisiä toisillemme, kuin suinkin voidaan, eikä sitä rakkauden määrää voi poistaa mikään. Silloin me olemme tiimi ja koska meidän tiimin kivijalka ei horju, niin ei horju talokaan. Tästä talosta tulee vielä entistäkin vahvempi, kaunis ja rakkaudentäyteinen. Me emme anna kenenkään sitä horjuttaa.
 
PS. Kuunnelkaapa Vesalan uusi kappale Nyt on lähtö. Paula on kyllä niin helvetin lahjakas. Sanat koskettaa. Biisissä on ymmärtääkseni kyse erosta, mutta sanat sopii kyllä ihan tähän kaikkeen muuhunkin elämässä eteen tuleviin vastoinkäymisiin... Ai niin, ja yksi tärkeimmistä asioista jäi kertomatta. Vastoinkäymisiin liittyen. Edellinen psykiatri uskoo täysin toipumiseeni.
 

"En tiedä tehtiinks mua kulkemaan

Mut kun on pakko, niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut taas on lähtö

En tiedä luotiinks mua lentämään
Luotiin tai ei, silti hypätään
Nyt kun ei jäädä saa tähänkään
Taas on lähtö

Rohkeudest mä en oo kuullutkaan
Tää on vaan torakka sielultaan
Ne siirtyy ennen kuin ne tuhotaan
Taas on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Nyt on lähtö

En tiedä uskallanks rakastaa
Annoin sun itteeni satuttaa
En tiedä luotiinks mua luopumaan
Mut taas on lähtö

Oonko mä syntyny selviytyy?
Missä tän luoja ja kaiken syy?
Mitä se on että menestyy?
Taas on lähtö

Joskus vaan päätin et pystyyn jään
Pitääks mun tehä se yksinään?
Siinä on vuori, nyt kiivetään
Taas on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Mun kyyneliin ja rukouksiin
jos vastattiin, se peruttiin
Jos seuraat mua, näät sirpaleet
tielleni mun taskuistani pudonneet
kun mulle käy niin kuin käy

Nyt on lähtö..."

 

Share

Ladataan...
miiajohanna

"Nykytila (status)

Asiallinen ja orientoitunut. Vastaanotolla ei ilmene minkännäköisiä kognitiivisia vaikeuksia objektiivisesti, mutta asiakkaan kliininen tutkimus ja kliininen historia mielestäni viittavaat siihen, että muisti- ja keskittymisvaikeudet ovat peräisin traumaperäisestä stressireaktiosta. Ja että ne ovat vaihtelevia niin, että kun trauman vaikutus nousee pintaan tyypillisesti aaltoilevasti, asiakas saattaa mennä hyvinkin vaikeaan dissosiatiiviseen ja ahdistuneen tilaan, jonka aikana hän ei pysty muistamaan asioita, keskittymiskyky heikkenee, tulee paniikkioireita. Nykyisestä voinnista kertoo, että nyt nukkuu hyvin ja on pikemminkin hypesomnia, aamulla herätessään sitä huolimatta tyhjä ja väsynyt olo, vaikea aloittaa tekemään asioita, keskittymiskyky asiakkaan mukaan kuten edellä kuvattu vaihtelee hyvin paljon esim. nyt vastaanotolla se on tosi hyvä mutta se voi mennä traumaperäisten oireiden noustessaan pintaan hyvinkin huonoksi.
Suunnitelma:

Työkykyyn vaikuttavat mielestäni juuri traumaperäiset dissosiatiiviset oireet, jotka eivät ole niin vakavia kuten vuonna 2016 mutta edelleen vaikuttavat työkykyyn hyvin paljon. Ongelmana se, että tilanne voi hyvin nopeasti vaihdella kenties päivittäin. Asiakkaalla on traumaperäinen stressireaktio. Masennus ja ahdistusoireet sekä dissosiatiiviset oireet liittyvät siihen. Työkykyarvion suhteen ongelma, että oirekuvat voi äkillisesti vaihdella hyvin nopeasti ja siksikin on vaikea päättää sopivasta tuntimääristä mutta yleisvaikutelmana se, että 3 päivää viikossa asiakas on työkykyinen. Uusi tutkimuskäynti ensi viikolla ja konsultaatiovastaus lähettävälle työterveyslääkärille. Silloin lisää palautetta lähetävälle lääkärille."

Uusi diagnoosi - make sense. Eilinen työterveyspsykiatri oli sitä mieltä, että on kumma, etten ole saanut diagnoosia (traumaperäinen stressireaktio) jo aiemmin. En toki ole yhtä kuin diagnoosini, mutta tuo helpottaa ja omalla tavallaan selittää myös sitä, miksi oirehdinta on niin vaihtelevaa. Ja että olotila voi muuttua päivissä. Keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö johtunee tuosta traumasta. Terapiassa ollaan tällä viikolla työstetty samaa teemaa; miten trauma vaikuttaa nykypäivään. Miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin. Erityisesti parisuhteeseen. Miten nopeasti tunteet lyö päälle ja alan elämään eri tilanteita traumasta käsin, lapsen tuntein. Mutta näitä on hyvä huomata ja havainnoida, jotta voi oppia tunnistamaan ja hallitsemaan oireitaan. Terapia on kuulemma tärkein työkalu eheytymisen kannalta.

Jotta tämä postaus ei ole liian raskas, lainaan tähän loppuun äärimmäisen hauskan ja todenmukaisen pätkän tänään ostamastani kirjasta Depressiopäiväkirjat; "Masennuksesta on muodostunut kansantauti, mutta siitä ei osata puhua. Twitterin tunnetuimpiin rääväsuihin kuuluva Anni Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjoissaan masennuksesta omiin kokemuksiinsa perustuen - omintakeisella tyylillään sanoja säästelemättä":

s. 40

"Kulttuurissamme ihannoidaan selviytyjiä, tyhmänrohkeaa duudsonimaista kuoleman uhkaamista. Pitäisi kohdata elämänsä kuin nyrkkeilijä kehään noustessaan. Nyrkkeilijä osuu silloinkin, kun kummatkin silmät ovat turvonneet lyönneistä umpeen ja jokainen nivel ja rusto ja jänteenpätkä kehossa huutaa armoa. Mutta nyrkkeilijä nyrkkeilee, nyrkkeilijä jatkaa. Pitäisi jaksaa mättää elämää turpaan. Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteellaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet. Pitää olla reipas ja sisukas ja pärjätä, näitä asioita toistellaan kulttuurissamme siitä saakka, kun happea keuhkoihinsa ensi kertaa määkäisevä ihmisen lapsi saapuu äitinsä vitusta. 'Ole reipas', sanotaan lapselle, kun pitää tehdä asioita, mitä lapsi ei halua. 'Tule nyt reippaasti', kun lapsen pitää mennä paikkaan, jonne lapsi ei halua mennä."

 

...I agree.

Share

Pages