Ladataan...
miiajohanna

 

"Muistan, että oli sunnuntai, kirkonkellot soi ja sinut sai mietteliään näköiseksi ja olit hetken jossain kaukana... Kerroit, että sinä rukoilit, voimaa sait ja jälleen uskalsit luottaa että kantaa elämä, kaikki tää on hyvin päättyvää"

Jenni Vartiainen - Sinusta enkelit pitävät huolta

 

Vietin viikonloppuna tupareita. Pidin ne kahdessa osassa, jotta ystäväni mahtuivat hyvin kotiini ja heilläkin oli (ja olisi) mukavampi olla täällä. Tiiviisti joka tapauksessa olimme, molemmilla kerroilla, vaikka jaoinkin juhlat kahtia. Viikonloppu antoi ihan kauheasti iloa ja hyvää mieltä juuri edellämainituista syistä. Mutta, niinkuin viime tekstissä jo hiukan avasinkin, sisälsi viikonloppu myös jonkin tuskaisen muiston mieleentunkemisen, joka avasi taas jotain pahaa oloa syvältä minussa.

Viime yönä en saanut nukuttua. Pitkästä aikaa aivan surkea yö. Sen vuoksi tänään on ollut haastava päivä. Dissosiaatiota, ahdistusta, syvää masennusta. Päässä on kuin hyrrä, joka ei pysähdy. Tällaisia olotiloja oli sairastumisen alkuvaiheilla. Kun aivot olivat ihan ylikierroksilla. Poikkoilevia ajatuksia, joista en saa kiinni. Sain onneksi sentään nollattua siksi hetkeksi, että sain nukuttua päiväunet. Ja onneksi oli terapia. Sen lisäksi olen yrittänyt pitää aikuista puolta minussa aktiivisena ja olen pessyt sekä pyykkejä, että tiskejä. Vaihdoin lakanat, tein ruokaa. Menen seitsemäksi yin -joogaan ja toivon, että viimeistään se pysähdyttäisi laukkaavan mieleni... Täytynee ehkä myös kirjoittaa päässäni jylläävät ajatukset ylös, jotta ne saisi pois päästä pyörimästä. Ainakin toivoa voi. Tällaista ei ole ollut aikoihin.

Palatakseni noihin viikonlopun tupareihin, niin tuo ihan alussa oleva pätkä Jenni Vartiaisen kappaleesta ja allaoleva lainaus Tove Janssonin novellista ovat muutamista saamistani korteista. Ihanat pätkät tänne teidänkin luettavaksenne (mutta myös muistutuksesi itselle, että valo voittaa aina). Onni on ystävät. Ne oman elämän elävät enkelit.

 

"Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä Vilijonkka tiennyt miten menetellä päästäkseen jälleen oikeille raiteille. Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, haluaisiko sen takaisin. --

- Jos yritin saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä... Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perästäni ja suklonit ja taifuunit... --

Vilijonkka henkäisi syvään; - Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain."

Tove Jansson - Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin (1962)

Share

Ladataan...
miiajohanna

 

"Me too.
If all of the women who have been sexually harassed or assaulted wrote "me too" as their status, we might give people a sense of the magnitude of the problem."

 

Kuva: Anu Rantonen

Kampanja seksuaalisesta häirinnästä on levinnyt sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin - ja hyvä niin. Toki tämäkin on herättänyt tietenkin eripuraa ja ymmärtämättömyyttä... "Kyllähän miehetkin joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi", "Mikä feministien hyökkäys tämä on miehiä kohtaan?", "Tällä miehet leimataan ihan paskoiksi!" 

Olen itse sitä mieltä, että koskemattomuus ja kunnioitus toista kohtaan tulee olla ihan sukupuolesta riippumatta. Piste. Ja mielestäni kampanjan tarkoitusperä on hyvä, se hyvin näyttää miten yleistä tämä on. Valitettavan yleistä. Kenties harvinaisempaa on se, ettei ole joutunut kenenkään seksuaalisen häirinnän kohteeksi - ja toki hyvä niin, jos sellaiselta on elämässään säästynyt.

Luin mielenkiintoisen kannanoton aiheesta tänään eräältä naiselta, joka kertoi tekstissään, että ei enää meikkaa tai pukeudu paljastavasti tai viehättävästi, ettei tule häirityksi. Tämä yhteiskunta tarvitsee muutoksen. Se, että nainen laittaa itsensä kauniiksi, hän tekee sen pääasiassa itseään varten. Ainakin itse teen niin. Että itsellä on hyvä olla. Se, että laittautuu, ei tee yhtään oikeutetummaksi sitä, että joku tulee ja koskee, huutelee, ahdistelee tms. Vaikka edelleenkin jossainmäärin ajatellaan, että "mitäs oli pukeutunut minihameeseen", "mitäs joi niin paljon"... Ja se on kamala ajatus, että ei voisi olla oma itsensä vain siksi, ettei tule huomatuksi. Vaikkapa sitten juuri pukeutua haluamallaan tavalla. Ettei tule huomatuksi väärällä tavalla.

Minulla on kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä valitettavan pitkältä ajalta, jonkinlaisia kokemuksia ihan läpi elämän. Vakavia ja "vähemmän vakavia". Ensimmäiset ahdistavat kokemukset tulevat suoraan lapsuudesta, kun perhetuttumme kommentoi / kyseli joka kerta tavatessamme, että "onkos tissit kasvanu?" Muistan sen vieläkin erittäin hyvin ja elävästi. Se oli todella epämiellyttävää muutenkin hauraalle ja epävarmalle tytölle. Ala-asteella eräs ylemmällä luokalla ollut poika sitoi minut välitunnilla puuhun kavereidensa kanssa ja pussaili väkisin. Sittemmin selvisi, että hän oli minuun ihastunut ja keinot olivat melkoisen epätoivoiset. Vaikka oltiinkin tosi nuoria ja ehkä osittain tuon voi laittaa ymmärtämättömyyden piikkiin, niin tämäkin jäi kammottavana kokemuksena muistiini. Täysi-ikäisenä baarissa minua puoli metriä pidempi mies tuli kourimaan takapuolesta ja tisseistä, muistan silloin suuttuneeni kunnolla ja läimäisin häntä kasvoihin sanoen; anna olla viimeinen kerta. Muutamia kertoja olen kaatanut tuopin miehen niskaan, joka tulee kopeloimaan kyselemättä. Silloin suojeluvietti minussa herää melko voimakkaana. Aivan kuin tuollainen käytös olisi jotenkin naisesta mukavaa tai imartelevaa. 

Vakavin tapaus sattui kuitenkin kuluneen vuoden keväällä. Ja se asia on vielä niin tuore ja arka, että en halua siitä kauheasti kirjoittaa. Ja vaikka asia meni tietenkin poliisille asti jne, silti minä kannan sitä syyllisyyden tiiltä. Ajattelen, että omapahan on vikani, kun... Vaikka näinhän asia ei ole. Luotin. Se ei ole väärin. Mutta niin mieli tahtoo sen kääntää. Varsinkin tällainen mieli, joka kääntää muutenkin kaiken syyllisyyden, itseinhon, vihan normaalisti tutulla tavalla - itseä kohti.

Viikonloppuna mieleeni tunki väkisin todella eläväinen, ahdistava muisto jostain lapsuus/nuoruusajoilta, jota en todellakaan muista tapahtuneen. Juoksin suoraan oksentamaan. Onneksi en ollut kotona yksin. Kauhunsekaisin tuntein siis odotan, mitä mieleni minulle vielä oikein paljastaakaan. 

Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja puuttukaa tilanteisiin, jossa ulkopuolisena näette, että toinen joutuu ahdistelun kohteeksi. Älkää antako näiden asioiden enää tapahtua. Jokainen kerta on liikaa.

Share

Ladataan...
miiajohanna

Tänään oivalsin jälleen uutta tärkeää itsestäni. Ja vielä tyttöjen päivänä. Melkoinen sattuma jälleen...

 

Nukuin koko viime yön nähden painajaisia. Mutta, sentään nukuin aikalailla taukoamatta ja herätyskellon soidessa tuntui, että unta olisi vieläkin riittänyt. Hyvä niin. Aamu oli kuitenkin oudon kankea. Hidas. Vaikea. Ajatuskulku oli pysähtynyttä ja katkeilevaa. Tiesin, että tuollaisella menolla tulen myöhästymään terapiasta. Jouduin vielä nopeasti piipahtamaan kaupassa, jonka jälkeen kävelin ripeästi kohti pysäkkiä, mutta näin vain bussinkeulan enää. Jouduin hakea noutoaamiaisen, en ehtinyt sitä edes kotona valmistaa. Aamulatte ja sämpylä. Kanniston leipomon tarjoama pikaratkaisu / vakiaamiainen. Olin siis terapiasta hyvän aikaa myöhässä. Mutta, käynti oli jälleen oikein hyödyllinen.

Viime perjantain käynti jäi välistä, sillä olin silloin siellä sairaalavierailulla. Siksi tuntuikin tänään, että asiaa oli paljon. Aika tuntui lyhyeltä. Toki siksikin, että olin myöhässä. Käyn yleensä läpi kuluneet päivät ja oikeastaan ne tärkeimmät kohdat, tapahtumat ja mahdolliset oivallukset. Tässä olikin ehtinyt tapahtua aika monta asiaa viime terapiaistunnon (viikontakaisen) jälkeen. Myös isona käsiteltävänä asiana pyöri eräs näkemäni uni, (jonka näin muistaakseni viikonlopun aikaan). Se on niin raaka (ja kenties triggeröivä), etten halua sitä jakaa täällä, mutta... Tuossa unessa oli sama ideologia, joka toistaa kulkuaan unissani vain eri muodossa. Sen voin kyllä tällaisenaan jakaa; Niissä unissa on joku, joka katsoo minua ylhäältä alaspäin. Niissä on joku, jolta odotan turvaa, hyväksyntää, suojelua, rakkautta - ja tulen aina torjutuksi tai väärinymmärretyksi. En ole noissa unissa ikinä riittävä. Joudun hakemalla hakemaan haluamaani, joka kerta kuitenkin pettyen. Ne on rankkoja ja vaikeita unia, mutta alitajuntani kuulemma käsittelee asioita. Eli mielen prosessi etenee. Välillä noilla unilla oli tauko, etten nähnyt yhtäkään, kunnes ne palasivat takaisin. Terapeuttini on kuvannut, että tuo "ylhäältä alaspäin" -kokemus on lapsen. Lapsi näkee asiat noin. Ja sitähän se on.

Terapeuttini kuulemma huomaa joka kerta sen, tuleeko vastaanotolle aikuinen, vai murrosikäinen. Lapsi harvemmin tulee, se ilmenee sitten yksin ollessa kotona tai joskus harvoin muussa yhteydessä. Jos on riittävän turvallista. Kimille lapsi näyttäytyi usein. Tänään kerroin myös terapeutille saapuessani vastaanotolle olevani hyvinkin ahdistunut. Sitä kehollista, selittämätöntä ahdistusta. Minulla oli taas ylävatsassa se inhottava puristava tunne. Terapeuttini totesi ja huomasi, että istun tuolilla ihan kippurassa. Jalat sylissä, polvet melkein suussa, kädet jalkojen ympärillä ja hengitän pinnallisesti. Hän sanoi, että se on suojamekanismi. Tuosta kippura-asennosta sain kuulla jo varhain alkuaikoina sairaalassa. Että olen ihan lytyssä ja yritän pitää itseni jotenkin kasassa. Yritän pitää sen pahan olon, piikkipallon, sen tuskaisan tunteen sisälläni. Terapeuttini kehotti minua suoristamaan jalat, laittamaan jalkapohjat maata vasten, vapauttamaan kädet, sulkemaan silmät ja hengittämään syvään sisään ja ulos. Se sai tuon tuskan ikäänkuin vapautettua liikkeelle, ja silmistäni alkoi valua kyyneleet. En haluaisi kohdata tuota hajottavaa tunnetta. Sitä oloa ei kuitenkaan kannata painaa takaisin. Vaan koettaa kehon vapauttamisen myötä saada sille tunteellekin enemmän väljyyttä. Ehkä ensimmäistä kertaa sain sen jollain tavalla näkyväksi tuolla. Olo oli hiukan kevyempi käynnin jälkeen, vaikka jouduinkin ottamaan lääkettä, että pystyin kasaamaan itseni, saamaan toimivan aikuisen minussa menemään töihin. Jalat ja kädet oli vetelät, pyörrytti ja tunsin oloni tosi väsyneeksi tuon "kohtauksen" jälkeen. Pala palalta se on vaan päästettävä ulos. Se on kuulemma pienen tytön pahaa oloa. Olen haudannut sen niin syvälle sisääni, että sen kohtaaminen ei onnistukaan kerralla. Vain silloin, kun se on riittävän turvallista. Huomasin tuossakin, hetken olossa kelluttuani, että alan vajota jonnekin mielen pimeisiin syövereihin, että piti avata silmät. Silloin kehollisuus katoaa. Silmien sulkeminen joskus akuuttipäiväosastolla oli vaikkapa joissakin meditaatioharjoituksissa täysin mahdotonta, koska vajosin aina johonkin kadottaen itseni. Se on todella karmiva tunne. Nukahtaminenkin oli sen vuoksi aikamoisen hankalaa, kun putosin kellumaan johonkin, ettei minulla ollut ääriviivoja... Ihan kuin minua ei olisi ollenkaan olemassa.

Tänään on tyttöjen päivä. Minun sisäinen pikkutyttö voi pahoin. Vaikka nytkin on ahdistava ja tukala olo, yritän jotenkin pitää itsestäni tänään huolta. Se sisäinen lapsi ei ansaitse yhtään rankaisua, kaltoinkohtelua, vihaa. Siihen kuitenkin usein se paha olo johdattaa. Käy se mielessä päivittäin. Se on minulla (tai sillä sisäisellä lapsella tai murrosikäisellä, kuka se sitten kulloinkin on) ainoa keino purkaa vihaa. Tai sitä pahaa oloa, mitä se sitten onkaan. En oikein osaa sanoittaa sitä kaaosta, joka päässäni on. Yleensä osaan kuvailla hyvin tunnetilojani rationaalisesti ja sanoittaa ajatuksiani. Tätä en ollenkaan. Se tuntuu vain jumittuvan kurkkuun. Se kaikki. Se kertoo kuulemma traumasta ja lapsen kokemuksesta, koska ei ole sanoja. Jään sanattomaksi. On vain kehomuistot ja tunteet. Pinnan alle haudatut tunteet. Piikkipallot ja suru. Prosessi kuitenkin etenee. Tajusin sen tänään myös siitä, kun kuuntelin edellisen lääkärini äänitteen puhelimestani. Siinä hän rauhalliseen ääneen kertoo, että mistä kaikki johtuu, miten kaikki on mennyt ja miten ne tulee menemään, mistä dissosiaatio johtuu. Äänite on vuoden takaa keväältä ja kaikki se sisältö pitää paikkansa. Näin nämä asiat etenee, palaset loksahtelee paikoilleen ja kaikelle tulee joku merkitys, ja ennen kaikkea ymmärrys. Että mistä tässä kaikessa on kysymys. Vaikea taistelu tämä on, mutta eheytymiseni kannalta hyvin tärkeä taistelu. Yritän tehdä sen pienen vuoksi mitä vain, että voisin tulevaisuudessa paremmin.

 

"...hei ei sun tarvii mua pelastaa, sen vielä joskus ite teen, mut jos oikeesti pyydät mut syliin, jos sä väität mä oon tullut kotiin.. okei mulle käy.. Mulle käy, okei mulle käy..."

Ella Lymi - Mulle käy

Share

Ladataan...
miiajohanna

Kädet täristen kirjoitan tätä tekstiä.

Minua ahdistaa juuri nyt vaan niin paljon. Se tuntuu tuttuun tapaan ylävatsassa, rinnassa, tukalana raskaana painavana olotilana, jalat tuntuu veteliltä ja kädet vapisee. Hengitän pinnallisesti ja huokailen. Päätä särkee. Oksettaa. Otin just lääkkeet ja toivon, että olo alkaa ihan pian helpottaa. Viime päivinä ahdistus on ollut (tämänhetkisellä mittapuulla) huipussaan, viime viikosta puhumattakaan. Tähän ahdistavaan olotilaan vaikuttaa juuri nyt hormonit, eli kuukautiskierto, ja hektinen päivä töissä (saavuin juuri kotiin). Alitajuisesti myös varmaankin ahdistusta lisäsi Kanavarannan sillassa sunnuntaina näkemäni ruosteinen rakkauslukko, joka oli minun ja Kimin. Vaikka olen eron kanssa hyvinkin sinut, nousee välillä tietenkin haikeus, kun muistot lyö vasten kasvoja. Ja välillä on toista ihan ikävä. Olihan meillä paljon hyviä hetkiä ja ehdittiin olla yhdessä melkein seitsemän vuotta. Ystäviä onneksi ollaan edelleen ja näin haluan sen jatkuvankin. Kimi on edelleen minulle tukena ja tsemppaa vaikeina päivinä. Tavattiin eilen myös Kimin äidin kanssa pitkästä aikaa ja hänhän on ollut minulle suuri henkinen tuki ja turva monta vuotta, ja varsinkin noina sairastumisen alkuaikoina. Hän oli se ihminen, joka piti minusta silloin äärimmäisen paljon huolta. Hyväksyi minut sellaisena, kuin olin. Heikkona ja sairaana. Veikkaan senkin vaikuttavan jollain tasolla. Myöskin viime perjantaina se mainitsemani Aurorassa vierailu oli kokemuksena hyvin raskas ja väsyttävä. Kuten arvata saattaa. Sen jälkeen meninkin työpaikalle työkavereiden tykö ja illaksi tapaamaan ystävää, ettei tarvinnut jäädä yksin kotiin, omien synkkien ajatusten pariin. Olihan se toki myös voimauttava kokemus, olla siellä paikassa aivan eri tunnelmissa ja paljon vahvempana, kuin vaikkapa juuri vuosi takaperin, silloin, kun olin siellä hoidossa. Oli ilo nähdä omahoitajaa ja muutakin henkilökuntaa, he ovat kuitenkin jokainen olleet merkittävässä roolissa toipumisessani. Ja ennen kaikkea; uskoneet siihen. Mutta oli tuossa käynnissä myös paljon tunteita herättäviä kohtaamisia, joita piti vähän pureskella.

Olen kulkenut sairastumisen alkuvaiheilta pitkän matkan tähän pisteeseen, missä olen nyt. Välillä tuntuu, että eihän mikään ole muuttunut eikä muutu, mutta onneksi asiat ovat oikeasti paljon muuttuneet. Siis hyvinkin paljon. Jos mietin sairaalaprosessin käynnistymistä ja niitä unettomuuden ensimmäisiä viikkoja, oli valehtelematta psykoosi lähellä koko ajan. Näin myös terapeuttini on sanonut minulle nyt, kun jo kestän sen tiedon vastaanottamisen. Minä väkisin yritin pitää pääni pinnalla, vaikka se oli todella haastavaa. Kummitätinikin totesi moneen otteeseen, että joskus noin äärirajoilla keikkuminen vaatii sen, että itse pitää itsensä järjissään - väkisin. Psykoosiin kun voi ikäänkuin pudota, jos antaa itsensä sinne pudota. Siltä se tuntui. Ihan kuin olisin jonkinlaisessa imussa. Välillä tekikin mieli luovuttaa. Olisi ehkä helpompaa ollut olla tajuamatta sitä, miten huono minun oli olla. Toivoin pahimpina aikoina, että pääsisin sellaiseen tiiviiseen vuodeosastohoitoon, jossa voisin olla pitkään. Mutta, olen ikuisesti kiitollinen, että siihen saakka ei tarvinnut mennä. Ei siis yhtäjaksoisiin pitkiin vuodeosastojaksoihin, eikä siihen psykoosiin...

Aivoni olivat noihin aikoihin niin ylikuormittuneet, väsyneet, loppuunpalaneet, että kävin mentaalisesti todella pahasti ylikierroksilla. Tottakai myös keho oirehti mutta siis pää voi mennä aivan hullunmyllyä, jos ihminen a) ei nuku ja / tai b) on aivan kirjaimellisesti loppu kaikesta. Se siis pahimmissa hetkissä tarkoitti sitä, että nousin penkiltä ylös, istuin takaisin alas, avasin laukkua, suljin laukkua, avasin uudestaan, toistelin sanomisiani, raavin ihoani niin pitkään, että se meni rikki, (esim. kämmenselät tai nenä) tein yhtä ja toista - tajuten sen, mutten voinut pysäyttää itseäni. Sain hysteerisiä itkukohtauksia, hyvin lapsenomaisia, niin että räkä vaan valui ja vedin käsiä nyrkkiin. Tuota tapahtuu toisinaan edelleen. Kuten eilen. Tuon kaiken sekoilun sanottiin olevan ahdistusta. Luulin tulleeni lopullisesti hulluksi. Siltä se varmasti ulkopuolisen silmiin myös näytti. Muistan hyvin, kun ihmiset tuijottivat.

Kerrankin psykiatrian päivystykseen jonottaessa nousin penkiltä mittaamaan verenpainetta, sitten en jaksanutkaan (enkä tiedä miksi edes yritin sitä mitata), menin takaisin istumaan, ja tein hetken päästä tuota samaa uudestaan ja uudestaan. Lukemattomia kertoja. Ja tosiaan olin ihan "täällä", eli hoksasin, ettei kaikki ole kunnossa ja kyseenalaistin toimintaani, mutta en kyennyt sitä lopettamaan - mikä kuulostaa oikeasti ihan pimeältä. Aina kun, ja jos sain rauhoittavaa lääkettä, tuo toiminta loppui ja pystyin olemaan oma itseni. Pysähtyä, rauhoittua. Sain usein nestemäistä diapamia. Se myös usein palautti minut sillä tavalla maanpinnalle, että tunnistin itseni peilistä. Noin syvissä ahdistuksen vesissä en tunnistanut. En moniin kuukausiin. Ja olin jatkuvassa dissosiaatiotilassa. Jos lähdin vaikkapa yksin ratikalla (sitten kun olin tuosta jo toipunut siihen kuntoon, että kykenin yksin mihinkään menemään) eksyin aiemmin itselle tuttuihin paikkoihin. Sitten tuli paniikkikohtaus, kun en osannutkaan mennä sinne, minne ikinä olinkaan menossa. Pääni ei myöskään pystynyt pyörittämään ajatuskulkua niin pitkälle, että olisin tajunnut, missä olen ja miten määränpäähän kaikista helpoiten pääsen. Välillä unohdin tuttuja kasvoja ja nimiä. Toisinaan teen sitä vieläkin.

Muistan yhden kerran osastolla, kun pudotin kaapistani kaiken lattialle. Silmissäni ympäristö vain vilisi, en saanut kerättyä tavaroita. Sitten levisi olalla olleen pienen käsilaukun sisältö lattialle ja kännykän näyttö meni pieniin palasiin. Aloin avokäsin vetää lasinsiruja lattioita pitkin saaden tietenkin pieniä haavoja käsiini ja hätäännyin siitä vaan entisestään. Tajusin sen, että ilman puhelinta en pärjää sairaalassa. En saa mitään kontaktia kehenkään. Niihin aikoihin kun en jaksanut puhua, viestien kirjoittaminen oli ainoa järkevä keino kommunikoida ulkomaailmaan. Sain aivan karmean slaagin siitä puhelimen hajoamisesta, siitä, että kädet oli verillä ja siitä, etten saanut vaatteita takaisin kaappiin. Muistan, että toistelin hoitajille ja Kimille samaa tarinaa koko ajan tuosta hajonneesta puhelimesta. "Minun puhelimen näyttö meni rikki, se meni oikeasti palasiksi, se on rikki, minä en jaksa ja pysty hoitaa mitään vakuutusjuttuja, mun puhelimen putosi ja siellä on nyt lasinsiruja, huonekaveria pitää varoittaa, miten pärjään ilman puhelinta" J a  n i i n  e d e l l e e n. Ja tajusin sen. Puhuin nopeasti itseäni toistellen. Sitten tuli lääke. Näin Kimin katseesta, miten huolissaan hän minusta oli. Näin kyyneleet. Olin kyllä huolissani itsekin. Olin aivan loppu.

Tänä aamuna postiluukusta putosi Mantraband:ilta tilaamani kultainen riipus, jossa lukee SURVIVOR. Olen todella raivannut tieni tähän saakka. Selvinnyt. Tänään vietetään myös maailmanlaajuista mielenterveyspäivää, joten tuo korun saapuminen juuri tänään sattui aika sopivasti. Korun mukana tulleessa pakkauksessa on mukana koruun liittyvä mantra, jonka haluan jakaa (uudestaan) tähän loppuun niin itseäni varten, mutta myös jokaiselle taistelijalle;

"Hold your head up and your heart strong.
Remember the battles you have won,
and the fears you have overcome.
Remember the strength and light within you.
I am brave, I am resilient, I will persevere.
I am a warrior, ready to conquer.
I am a survivor, stronger than I’ve ever been."

Share

Ladataan...
miiajohanna

Nukuin viime yönä pitkästä aikaa yhtenäiset yöunet. Lääkkeitse, (niinkuin aina, enemmän tai vähemmän), mutta kuitenkin. Ilman, että heräsin kertaakaan yön aikana. Se on edistystä se. Tosin, en muista koska olisin viimeksi herännyt virkeänä. Saatan aamulla torkahdella uudestaan moneenkin kertaan. Väsymys on uuvuttavaa. Eihän toki lääkkeitse nukutut yöt vastaa muutenkaan tavallista, lääkkeetöntä, syvempää yöunta. Mutta, pääasia on, että nukun!

Lähdin sitten herättyäni Float Kallioon (josta eilen lyhyesti mainitsinkin) ja ideana oli siis mennä tunniksi kellunta-tankkiin mitäs muuta kuin.. kellumaan. Ensinnäkin paikka oli todella viehättävä, kauniisti remontoitu, sisustettu ja siellä huokui kaikenkaikkiaan hyvä tunnelma. Siirryin odottelemaan omaa vuoroani Floatin loungetilaan. Siellä oli tarjolla juotavaa ja soi hyvä musiikki. Sen jälkeen minulle esiteltiin hiukan tiloja ja sitten pääsin omaan huoneeseen, jossa oli tuo kellunta-tankki.

Kävin suihkussa ja siirryin sitten makaamaan tankkiin, joka oli täynnä suolavettä. Mukanani oli bikinit, mutta en kuitenkaan laittanut niitä. Tuntui luontevammalta pulahtaa veteen ihan syntymäasussa, heh. Ajattelin, etten varmaankaan halua laittaa tankin kantta kiinni, jos minua alkaakin ahdistaa, mutta pystyin sen kuitenkin melko alussa jo tekemään. Tankki oli nimittäin todella tilava. Ei mikään tukala ollenkaan. Pelkäsin alkuun myös, että kelluminen tuskin onnistuu minulta, että entäpä jos vaan istunkin siellä tankissa, suolavedessä tunnin verran? Koska automaattireaktio yleensä on, jos menee veteen pitkälleen, alkaa nostaa päätä ja niskaa ylöspäin. Mutta, se sujui todella luontaisesti. Korvat toki peittyi veden alle, mutta siten sain rentoutettua niskan. Käsiä kirveli, koska atooppinen ihoni on alkanut taas oirehtia heti syksyn tullen, mutta nyt huomaan käsien olevan paremmassa kunnossa, kuin ennen tuonne kellumaan menemistä. Kai sillä suolavedellä oli sitten myös iholle hyvää tekevä vaikutus? En pystynyt ihan täydelliseen rauhan tilaan, koska kerta oli tosiaan ensimmäinen ja hiukan jännittäväkin. Se, mitä tankissa tein, välillä makasin ihan paikallaan, kädet pään sivuilla tai takana, tai joogasta tutussa savasanassa, mutta myös liikuin paljon. Käsien ja jalkojen keinuttaminen puolelta toiselle tuntui kuin olisi tanssinut veden pinnassa. Painoton tila. Se oli jotenkin äärimmäisen rentouttavaa. Siinä tuli kehotietoiseksi. Kelluminen tuntui hyvältä. Ihan kuin olisi palannut sinne, mistä on aikoinaan tullutkin.

Tunnin kuluttua alkoi soida rauhallinen musiikki, jolloin tiesin, että on siirryttävä suihkuun. Suihkun jälkeen menin meikkaamaan ja kuivaamaan hiuksia ja sitten tarjolla oli joko vaihtoehtoisesti teetä, tai kahvia. Kiireettömyys on tuon paikan valttikortti. Siellä sai rauhassa ottaa oman aikansa nautiskellen kahvista ja rentoutuneesta olosta. Kaikki on alusta loppuun mietitty tarkkaan. Menen varmasti uudestaan. Plussaa luonnonkosmetiikkatuotteista (sekä suihkussa että sitten tilassa, jossa sai laittaa kasvot ja hiukset kuntoon!) Siellä oli Mia Höytöä ja Evolvea. 

"Kelluminen laskee ihmisen stressihormonitasoa ja nostaa hyvän olon hormonien, eli dopamiinin ja endorfiinin tasoa. Koska kelluja on tankissa painottomassa tilassa, ei kehoon kohdistu painetta mistään suunnasta. Tällöin keho on kokonaisvaltaisessa lepotilassa. Kelluntaa on hyödynnetty rentoutumisen lisäksi muun muassa traumaperäisen stressihäiriön hoitoon sekä urheilun jälkeiseen palautumiseen."

Hauskaa myöskin oli, että samaan aikaan oli ajan varannut toiseen kelluntahuoneeseen joku toinenkin ensikertalainen nainen ja me satuttiin lähtemään yhtä aikaa samalta pysäkiltä, ja hypättiin samaan bussiin. Paikan päällä mietittiinkin, että hetkinen, miten voikin käydä näin? Että päädytään vielä samaan päätepisteeseen? Hänen kanssaan olikin lopulta paljon juteltavaa ja paljon yhteistä. Jäi hyvin iloinen mieli siitä, että miten elämä tarjoaa aina näitä hassuja, outoja, kohtaamisia, joiden en todellakaan usko olevan sattumanvaraisia. Täytyy vaan olla avoin ja "auki", ihmeellisiä asioita tapahtuu, kun antautuu elämälle. Ja ehkäpä samoihin paikkoihin löytää juuri ne ihmiset, jotka (esimerkiksi tässä tapauksessa) kelluntaa syystä tai toisesta elämäänsä kaipaavat.

Kellunnan jälkeen minulla oli niin kauhea nälkä, että menin Sisilialaiseen äärimmäisen hyvälle pizzalle ja lasilliselle viiniä. Sen jälkeen ajattelin, että olisin vielä käynyt kaupungilla muutamassa liikkeessä, (etsimässä esimerkiksi kattolamppua eteiseen) mutta minusta tuntui, etten pysy enää hereillä, enkä voi keskittyä mihinkään. Hyppäsin ratikkaan, tulin kotiin, enkä voinut tehdä mitään muuta, kuin asettua päiväunille. Olin aivan puhki. Nukuin tunnin verran ja olen nyt vähän pirteämpi, että jaksan vielä kirjoittaa, lukea ja touhuta jotain kevyttä kotona. Kävin myös lähikaupassa. Parasta on, kun kauppa on ihan vieressä, eikä tarvitse vetää kuin lenkkarit päälle ja neule niskaan. Ei tule kauppareissusta mitään varsinaista urakkaa. Iisi ilta (ja päivä siis) takana. Ja näköjään se kellunta teki hyvää, kun tuolla tavalla väsähdin. Totaalinen rentoutuminen. Myöskään niska eikä selkä tunnu enää olevan niin jumissa. Mutta, se siitä. Suosittelen kokeilemaan!

Huomenna on jännittävä päivä. Menen käymään sairaalalla. Siellä osastolla, jossa olin hoidettavana viime syksynä kymmenen viikkoa. Siellä on päivä, jolloin entiset potilaat voivat tulla käymään, moikkaamaan henkilökuntaa, kertomaan kuulumisiaan ja kenties antamaan jotain vinkkejä siellä juuri tällä hetkellä hoidossa oleville. Tottakai minua vähän arveluttaa ja pelottaakin se, että onko liian varhaista... Mutta jostain syystä kuitenkin ajattelen, että nyt jos koska. Siitäkin huolimatta, että tämä viikko on ollut haasteellinen. Tahdon mennä nyt, ja ehkä se on (ja toivottavasti se on) viimeinen kerta, kun minun tarvitsee sinne enää koskaan mennä. Tai kävellä edes sen pihan halki. Haluaisin vaan niin kovasti pystyä antamaan muille, hankalassa elämäntilanteessa kamppaileville toivoa, että eteenpäin kyllä pääsee, ja kaikesta toipuu. Tottakai jokaisen tarina on eri, jokaisen taustat ja kokemukset on eri, mutta kuitenkin kaikilla on mahdollisuus parempaan elämään yhtälailla. Ja onneksi on keinoja ja tukea. Kaikenlaisia mahdollisuuksia. Vaikkei sitä aina usko itsekään. Mutta sen kaiken läpikäyneenä, mitä takana jo on, tiedän toipuvani. Täytyy vaan olla virran vietävänä... Antautua. Kellua. Kauheasti ei voi muuta tehdä.

Aion kertoa teille tuosta huomisesta sairaalakäynnistä sitten sen jälkeen, jos en heti huomenna, niin seuraavalla kerralla kuitenkin. Toivon, että kaikki menee hyvin. Eiköhän.

Share

Pages