Ladataan...
miiajohanna

Eksyin eilen lenkillä vahingossa Keskuspuistoon. Älkää kysykö miten, mutta poikkesin pahasti normaalilta lenkkeilyreitiltäni. Yhtäkkiä hoksasin olevani keskellä metsää. Joka puolella puita.

Ensin minut valtasi pakokauhu. Tähän kyseiseen metsään en ole pystynyt mennä vuoteen. Siellä me kävimme (ollessani päiväosastolla) joka tiistai kävelyllä ja katsomassa hevosia. Ne tutut maisemat, se tuoksu, muistot... Ne vyöryi päälle hyökyaallon tavoin. Mutta, kokemus ei ollut pelkästään negatiivinen. Se oli haikea, positiivinen. Aloin miettiä niitä kaikkia kaunis-sieluisia, herkkiä ihmisiä, keihin sain mahdollisuuden tutustua. Niitä keskusteluita. Naurujakin. Myös iloitsin sitä, että vointini on vuodentakaista paljon parempi. En ole enää niin vahvan kuplan sisällä. Tämä viikko on ollut erityisen hyvä, jos miettii dissosiaatiota tai masennusta. Kävin myös katsomassa, onko valkoinen albiinohevonen vielä siellä, Atte. Siellä se oli ja leveä hymy nousi kasvoilleni. Siitä hevosesta tuli jokaisen tiistain kohokohta. Käydä rapsuttamassa sitä. Se oli jotenkin taianomainen otus. Tuosta kaikesta on aikalailla pian vuosi.

Vaikka metsä saikin itkemään, ilosta ja surusta, haikeudesta, kaipaudesta, niin ylitin jonkun kynnyksen, kun sinne päädyin. Ehkä se oli tarkoitettu niin, että eksyin sinne "vahingossa". Mikään kun ei tunnu olevan sattumaa. Ei sekään, että sattumalta kuulokkeista alkoi soida Sian Breathe Me.

Tästä myös todisteena se, että olen vuosia ajatellut eräästä henkilöstä, että meillä saattaisi olla paljon yhteistä. Tilanne on kuitenkin ollut se, ettemme ole olleet (ja oikeastaan voineetkaan jossain määrin olla) tekemisissä. Nyt, kuin ihmeen kaupalla, tämä ihminen on tullut elämääni. Tiedän, että jäädäkseen. Tiesin sen, että meillä on paljon yhteistä, mutten osannut kuvitellakaan miten paljon. Ja miten samankaltaisia juttuja olemme molemmat kokeneet. Tämä ihminen on lahja. Universumi antaa juuri sen, mitä me eniten tarvitaan. Uskomatonta. Ja niin hienoa. 

Kirjoittaisin mielelläni lisää tuosta eilisestä metsäkokemuksesta, viime aikaisista ajatuksistani, viime päivistä ja tästä uudesta ihmisestä, mutta minun on aivan pakko levittää nyt pyykit ja lähteä Töölöön. Lähdetään Hannan kanssa viettämään perjantai-iltaa Suomenlinnaan. Mutta sen haluan nopeasti sanoa, että nyt mietin paljon tuota vuodentakaista aikaa, kun se alkaa olla niin päivälleen pian vuodentakaista. Ehkä viimein pystyn kaivamaan kaapista tuon aikaiset materiaalit, mitä olen esimerkiksi kirjoittanut. Mitä olen mielessäni pyöritellyt ja mitä läpikäynyt. Aiemmin en ole kyennyt. Se sairaala-aika on ollut jollain tavalla myös asia, jonka on halunnut pyyhkiä pois. Se on kuitenkin elettyä elämää, historiaa ja tulee olemaan aina osa minua. Sitä ja niitä hauskoja hetkiä voi oikeasti miettiä myös haikeudella. Nyt todella pystyn siihen. Toki se tuo myös ikävän erästä ihmistä kohtaan, tottakai.

Tiistaina muuten palaan töihin, huh! Näin sitä mennään. Eteenpäin, step by step!

As Freud once said, "One day, in retrospect, the years of struggle will strike you as the most beautiful".

Share

Ladataan...
miiajohanna

Pimeimmästä mustasta ylös taas.

Mun on tehnyt mieli viime päivät kirjoittaa ja purkaa tunteitani ja tuskaani tänne, mutta olen antanut sen sijaan asioille hiukan aikaa ja pölyn laskeutua. Vielä toipumisen tiellä matkaavalle kaikenlainen ylimääräinen kuormitus tai draama aiheuttaa aika nopeasti takapakkia. Riippuu tietenkin tilanteista ja asioista, mutta pääasiassa ne hidastavat, ovat normaalia suurempia vaikeuksia ja aiheuttavat myös paljon suurempaa ponnistelua, kuin täysin terveelle* ihmiselle (*edelleen tosin vihaan määrittellä itseäni varsinaisesti sairaaksi.) Määritelmät eivät kerro yhtään mitään mistään.

Jouduin viikonloppuna tilanteeseen, joka osui yhteen kipeimmistä haavoistani riittämättömyyden tunteeseenAsiat on onneksi selvitetty (ja loppu hyvin, kaikki hyvin) mutta silti melkoisen mylleryksen keskelle pääni sisällä jouduin ja edessäni seisoi tuo mainitsemani, pahin pelkoni minä en ole mitään. Olen riittämätön. Itselleni ja muille.

Toisinaan ihmisten ymmärtämättömyys ja tietämättömyys tästä tilanteestani saavat aikaan vaan entistä suurempaa vahinkoa. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, että kaikki mielialahäiriöt, mielen sairastuminen, mielen väsyminen yms. ovat edelleen tänäkin päivänä jollain tavalla tabu, vaikka yksi jos toinenkin avoimesti on kertonut viime aikoina kärsineensä jos minkälaisesta elämänsä varrella. Ja kuinka normaalia se todellisuudessa onkaan, kaikki eivät vain puhu näistä. Minä puhun ja minua se on auttanut. Olen myös puhumalla auttanut muita vastaavissa tilanteissa olevia vertaisia. Yritän uskaltaa olla avoimesti tällainen, kuin olen. Lääkärini on todennut minulle ääneen äärimmäisen monta kertaa, että Suomessakin joka toinen ihminen sairastaa elämänsä aikana masennuksen tai jonkinlaisen ahdistuksen. Ja se ei ole yhtä kuin hulluus. Sen vakuutteleminen ja todisteleminen, tai jollakin tavalla muille selittäminen on todella raskasta.

Jos sairastat vaikkapa syövän, ei kukaan tule sinua sillä asialla kiusaamaan. Tai varoita sinusta muille, että hei, sillä on sitten syöpä. Samalla tavalla kuin syöpä voi tulla kenelle tahansa, voi tulla masennuskin. Jopa aika salakavalasti. Me ihmiset emme ole mitään mestareita tunnistamaan aina omia rajojamme tai kehon, tai mielen antamia varomerkkejä.

Tietämättämyys ja ymmärtämättömyys aikaansaavat aivan turhia pelkoja, vääriä käsityksiä ja olet jatkuvasti suurennuslasin alla. Kaikki tekemäsi, kaikki sanomasi, käytöksesi analysoidaan eri tavalla, kuin "täysin terveiden". Aina voidaan perustella kaikki sillä, että "no, se on sekaisin!"

Joskus minusta tuntuu, että koska olen vielä psyykkisesti heikommilla vesillä, voidaan sitä käyttää aseena minua vastaan. Ja sitä on käytetty. Sehän romuttaa vaan entisestään käsitystä itsestäni. Sellaisina hetkinä, kun sairauteni tai läpikäymäni helvetti käännetäänkin niin päin, että minua kannattaisi varoa tai minulta pitäisi ihmisiä suojella, se sattuu äärimmäisen paljon. Mitä minussa on sellaista, että muiden ihmisten täytyisi kääntää selkänsä pois? Eikö masennuksen läpikäynyt ansaitsisi samanlaista kohtelua - rakkautta, välittämistä, ymmärrystä ja tukea, kuin muutkin ihmiset? Usein vielä masennuksen taustalla on jo ihan valmiiksi se ajatus, ettei ole mitään. Silloin se, että sinua vielä lyödään entistä kovempaa, saa tuon ajatuksen jotenkin... todeksi.

Terapeuttini eilen sanoi minulle, että ihmisten, joita lähelleni päästän, pitäisi arvostaa ja suuresti kunnioittaa, ihailla sitä, minkä kiirastulen läpi olen kulkenut viimeisen vuoden aikana. Suoranaisen maanpäällisen helvetin. Se ei ole mikään pikkujuttu, että olen tässä. Kaikki eivät selviäisi eivätkä selviä. Tosin viime päivinä en ole oikein osannut arvostaa kulkemaani matkaa oikein itsekään. Olen katsonut peiliin kyyneleet silmissä ja miettinyt, että en ansaitse mitään hyvää. Tuollaisina hetkinä, kun minut lyödään totaalisesti maahan, ajattelen itsestäni, että olen arvoton, riittämätön, kelpaamaton, huono, nolla verrattuna kaikkiin muihin ihmisiin. En näe tulevaa, en näe valoa, en näe, että asiat voisivat kääntyä parhain päin. En noina hetkinä näe yhtään syytä jaksaa eteenpäin, yhtään syytä jaksaa taistella tai enää olla täällä. Silti sisäinen taistelijani taistelee. Tässä sitä taas ollaan. Tuostakin selvitty. 

Lainaan loppuun ystäväni Anna Taipaleen tekstiä, jonka luin tänään ja se jotenkin kolahti juuri tässä hetkessä;

"Oman arvon löytämisen ydin on tämä: saat itse valita ja löytää arvosi. Kukaan muu ei päätä, voiko sun elämässä olla rakkautta vai ei. Eivät edes haavasi ja arvottomuudentunteesi. Usein me ollaan vaan opittu, että joku muu päättää ja että meidän pitää kelvata, eheytyä, henkistyä, olla parempi tai enemmän sitä tai vähemmän tätä. Rakkaudella ei ole sulle ehtoja. Itseasiassa rakkaus ja valo on sussa jo, vaikka miten älyttömältä kuulostais eikä hajuakaan, että miten niin muka. Mieli vastustaa ja ihmettelee, sydän tietää. Susta saa tuntua hyvältä itsesi kanssa, omassa elämässäsi. Ja kyllä - sen löytäminen ja kokeminen ON mahdollista."

Share

Ladataan...
miiajohanna

Viime viikkoihin on mahtunut paljon naurua. Paljon ystäviä. Viiniä. Liikaa pizzaa. Aamuun saakka valvottuja öitä. Hassuja kohtaamisia. Outoja kommelluksia. 

Tämän kaiken jälkeen on iskenyt ahdistus. Masennus. Ja ne on iskeneet lujaa takaisin. Enkä väitä, ettäkö se olisi tuoksi "hauskaksi ajaksi" jonnekin kokonaan kadonnut, ei. Eihän se niin menekään, että parantuisin silmänräpäyksessä, vaikka suuria harppauksia loppukeväästä ja kesän aikana olenkin ottanut. Mutta nyt se hankala olo tuntuu taas selvemmin. Tiedän sen, että rytmeistä olisi erityisen tärkeää pitää kiinni, vaikka kuinka olenkin lomalla. Säännöllisistä yöunista, säännöllisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta, liikunnasta jne. Hiukan on kyllä lipsunut. Ihan jokainen osa-alue. Ja eikä siinäkään, eihän elämä voi olla liiaksi rutiineja, tai liian tarkkaa, etenkään lomalla. Ja kun elämäni on ollut melko pitkään ikäänkuin pysähdyksissä, on tuntunut aika mahtavalta vaan antaa mennä.

Viime aikoina olen kuitenkin taas saanut päähäni mua koko tän prosessin aikana vaivanneen kysymyksen; paranenko minä?

Kaikki ympärilläni olevat ihmiset sanovat jatkuvasti minulle, että siitä ei ole epäilystäkään. Tiedän itsekin, että teen kaikkeni kyllä, että tämä tapahtuu. Ja vaikken tekisi, mielellä ja keholla on valtavat voimat parantaa itse itsensä. Ja paljon on tapahtunut. Edistystä ja eteenpäin menemistä. Syviä dissotiloja on vähemmän, se on koko ajan erilaista. Oleminen. Se on kuin kupla, jonka seinämät viikko toisensa jälkeen muuttuvat ohuemmaksi. Se on hieno huomata. Monet hankalat oireet ja olotilat ovat onneksi väistyneet. Pystyn ja jaksan asioita enemmän. Joskus kuitenkin tarvitsen taas herätystä ja ehkä hienoista niskasta repimistäkin. Joskus minun täytyy ihan konkreettisesti istua alas ja miettiä, että mitä kaikkea olenkaan jo läpikäynyt, millaista elämä oli vaikka vuosi sitten kesällä tai viime keväänä, kun olin oikeastaan osastohoidossa jatkuvasti. Silloin todella pelkäsin ja silloin todella meinasin luovuttaa. Onneksi en tehnyt sitä. Tässä minä olen, ja haapun edelleenkin eteenpäin. Läheisten tuella ja omin hentoisin siivin.

Ystäväni Heidi on mahtava. Hän saapui eilen tänne skumppapullo kainalossa ja alkoi siivoamaan. "Sinä maksat nyt laskut, niin minä siivoan tämän keittiön!" That's what friends are for! Tuli hyvä mieli siitä, että toinen sanoo suoraan asiat niinkuin ne on ja alkaa tuumasta toimeen ja pistää sinut siinä samalla. Nyt on siisti koti, enää yksi koneellinen pyykkiä pestävänä sen viiden koneellisen sijaan. On hiukan pyykinpesu ja kaikki muukin jääneet toissijaiseksi tässä loman aikana. 

Ympärilläni olevat ihmiset ovat sanoneet, että minussa on aivan erilainen hehku, kuin ennen sairastumista. Uskon ja huomaan sen tavallaan itsekin. Olen edelleen keskellä prosessia, myrskyn silmässä, mutta sen läpieläminen tuo esiin sen todellisen minuuteni. Näin tahdon uskoa. Ja alitajunta käsittelee joka yö asioita, jotka eivät päiväsaikaan tule tietoiseen mieleen käsiteltäväksi välttämättä ollenkaan. Prosessi etenee. Tätä kun ei vaan voi nopeuttaa. Vaikka kuinka niin tahtoisin. Täytyy koettaa vaan saada kaikki se hyvä ja kaikki ei niin hyvä myöskin tästä ajasta jollain tapaa irti. Elää läpi ne hankalatkin tunneskaalat. Jostainhan ne tulee. Tai aina ne tulee syystä. Ne on käsittelemättömiä tunteita menneisyydestä.

Mä lähden yin-joogaan seitsemäksi. Se tekee aina äärimmäisen hyvää. Yritän nyt hiukan aktivoitua blogin suhteen, vaikka tämä kesä onkin tehnyt hiukan tepposet myös tämän päivittämisen suhteen.

Kuvat kuluneelta lomalta.

Share

Pages