Ladataan...
miiajohanna

Tänään koin huonommuutta ja arvottomuutta. 

Jouduin töissä sellaiseen tilaan ja tilanteeseen, että en yksinkertaisesti jaksanut / pystynyt / kyennyt / selvinnyt. Kuormittuneet aivoni tekevät välillä totaalisen tiltin. Useimmiten pikkutarkka konetyöskentely saa sen aikaan, mutta joskus ihan vaan se, että on ihmisten seurassa, koettaa keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa tai ihan vaikka vain yhteen. Kuten tänään, saksien etsiminen sai pään solmuun. Tuntui siltä, että silmät ei tottele, ne ei tarkenna katsetta ja ympäristö pyörii. Ihan kuin oma pää olisi hitaampi, kuin sen kuuluisi. Ja ympäristö nopeampi. Se on hurja tunne. Ei uusi tunne, tätä on ollut jo reilut vuoden päivät. Istahdin sohvalle ja yritin hengitellä. Haukottelin. Yritin olla vähän pitkälläänkin. Halasin itseäni. Hieroin käsivarsia. Laitoin jalat lattiaa vasten. Kuvittelin jalkapohjieni alle juuret. Yritin maadoittua. Rauhoittua. Tuntui, ettei ole hyvä olla silmät auki, eikä silmät kiinni. Silmien ollessa auki katse jumittui yhteen kohtaan. Suoraan eteenpäin, tyhjyyteen, ei mihinkään. Huomasin hätääntyväni. Sitten tuli itku. Kuin tyhjästä. Olisin voinut itkeä vaikka kuinka. Rintaa puristi. Vertasin ajatuksissani itseäni työkavereihini. Miten kaikki muut jaksaa? Ne jaksaa niin hienosti. Täällä ne vaan tekee töitä ja minä en kykene etsimään edes saksia. Se pudotti minut alas ja kovaa. Miten minä ennen jaksoin? Mitä minulle tapahtui? Miksi minulle piti käydä näin? Miksen minä herännyt hälytyskellojen ääniin aiemmin? Ne soi ja kovaa enkä silti herännyt. En voinut tietää. Mutta sen lisäksi, että syyllistän itseäni (mitä ei pitäisi tehdä) niin minun ei tulisi myöskään vertailla. Kehenkään. Minä en ole terve. Minun tilanne on tämä ja minun pitäisi se tosiasia joka päivä niellä. Olla ylpeä siitä, mitä juuri nyt pystyn tekemään vaikka verrattuna x aikaa taaksepäin. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sisäinen vaatija, suoriutuja, pärjääjä nostaa päätään. Vahvasti. Sitten alan miettiä, että miten kukaan jaksaa katsella tällaista? Eikö minun pitäisi selvitä tästä nopeammin? Olla jo selvillä vesillä? Entä jos tässä vaan kestää ja kestää? Mitä jos en ikinä pääse näistä kummallisista tiloista eteenpäin? Jos ne jää osaksi minua? Tiedän kyseleväni vähän hassuja ja turhiakin kysymyksiä, koska k o k o   a j a n   a s i a t   e t e n e e. Terapeuttinikin sanoi, että kaikilla olotiloilla on syynsä. Silloin tulisi istahtaa alas ja kysyä itseltään, mistä olo mahtaa tulla? Aina en löydä vastauksia. Joskus hyvä olo ja selkeä, läsnäoleva olo on silloin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta ne on toistaiseksi vielä häivähdyksiä. Sumu, tyhjyys ja dissosiaatio ei kuitenkaan ole niin syvää, kuin se on ollut. Nyt se on osittain väsymyksestä. Mutta on se olotila ihan jostain muustakin syystä. Se vaan... on.

Tänään heräsi päässäni myös ajatus uudesta suhteesta. (Mitään uutta suhdetta ei siis ole, mutta tämä kaikki lähti tästä ajatuksesta.) Tai, oikeastaan maalasin uuden mahdollisen suhteen ympärille synkkiä kuvia. Entä jos jossain kohtaa tulevan puolisoni perhe ei ymmärrä minua? Entä jos joudun esittämään jotain muuta, mitä olenkaan? Entä jos leimaannun? Entä jos he eivät hyväksy minua, kun olen kokenut tällaisen kokemuksen? Entä jos he haluaisivat aivan toisenlaisen tyttöystävän, kuin mitä minulla on tarjota? Joidenkin ihmisten silmissä olen varmasti hävettävä. Näitä asioita kohtaan kuitenkin on niin paljon stigmaa. Olen itse päihittänyt häpeän, mutta tällaista ajatusta en ole mieleeni tullutkaan. Entisen kihlattuni perhe oli tukena enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella tai osannut odottaa ja olen loppuelämäni ajan kaikesta siitä suuresta tuesta valtavan kiitollinen. Lähes sanaton. Entä jos sellaisia ihmisiä ei enää uuden suhteen myötä elämääni siunnaannu? Se ajatus on kauhistuttava. Samalla kuitenkin tiedän, että tämän mankelin läpikäyneenä olen kokenut elämässä jotain sellaista, että voin sanoa sen kasvattavan isosti. Se kasvattaa, muuttaa ajattelutapaa, tuo esille aidompaa minua ja antaa elämään perspektiiviä. En kadu hetkeäkään (vaikka kauheinta tämä on ollut, mitä mikään koskaan!) Mutta tiedän sen, että en haluaisi olla se sama, joka olin ennen tätä kaikkea. Elin pelosta käsin. Olin arka, varovainen, mukautuja. Nyt alan oppia seisomaan omilla jaloillani ja tekemään asiat omasta tahdosta käsin. Se on upeaa. Mutta, toki minua jotkut asiat edelleen pelottaa, mutta mittasuhteet ovat muuttuneet.

Kaikkien näiden kauhuskenaarioiden ja pienuusajattelun rinnalle kuitenkin hyviä ajatuksia;

Aamuisin aamukahvia keittäessäni nykyään jo laulan. Iloitsen postiluukusta putoavista naistenlehdistä. Vatsanpohjassa lepattaa perhoset, (jos ja kun) ihastun. Odotan uuteen kotiin muuttoa ja sen sisustamista tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Uusi koti on kaunis. Varsinkin kylpyhuoneen lattia. Aion ottaa satoja kuvia varpaistani sitä lattiaa vasten. Nautin siitä, kun jalassa on mukavimmat trikoot ja päällä suosikkineule. Tuntuu ihanalta suihkaista aamulla lempihajuvettä. Jooga on minulle lääkettä. Rakastan kääriytyä omaan sänkyyn joka ilta, koska univaikeudet eivät enää vaivaa. Elämässä on paljon hyvää. Ja hyvä kasvaa, täytyy vaan jaksaa. Minä olen ihan hyvä näin ja riitän juuri nyt näin, keskeneräisenä. Tähän juhannukseen valmistaudun hyvin fiiliksin. Pakkaan muuttolaatikoita, juon valkkaria, tapaan ihmisiä ja jätän tilaa spontaaneille kohtaamisille ja juhlille. Annan elämän johdattaa. Luotan, että tästä juhannuksesta tulee hyvä.

 

"Jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä

sun silmät on auki, sydänkin vielä

sun vastaukset löytyy, ne hetken antaa odottaa..."

Iisa - Polulta harhaan

 

Share

Ladataan...
miiajohanna

Eilen iski mahdoton kirjoitushimo. Mutta, koska jätin sen niin myöhään iltaan, ehdin väsähtää, enkä enää jaksanut tuottaa tekstiä. Joten, katsotaan mitä tänään saan aikaan tänään en ehkä niin motivoituneena, hiukan tästä päivästä jo väsähtäneenä ja täysin pää tyhjänä siitä, mistä aion tänään kirjoittaa. Antaa ajatusten vaan virrata...

Kirjoitin viimeisimmissä postauksissani siitä, miltä menettäminen tuntuu. Ja millaisia menetyksiä viime aikoina minulla on ollut. Tai oikeastaan kuluneen vuoden aikana. Yksi menetys tuli eteeni jälleen. Olin tapaillut hetkisen aikaa erästä ihmistä, johon tietenkin ehti syntyä tunteita ja kiintymystä. Ihastumista. Olihan hän ihastuttava persoona. Meillä oli valtavasti iloa ja naurua. Todella hauskaa yhdessä. Samanlainen huumorintaju. Enhän tiedä, mitä siitä olisi tullut - olisikokaan tullut mitään. Sitä ei tiedä kukaan. Jotkut asiat vaan ajoivat tilanteen siihen, että emme ainakaan tässä kohtaa jatka tapailua enää. Ja jos jotain joskus siitä (tai jostain, mistään ikinä) on tullakseen, se tulee tapahtumaan. Siihen täytyy luottaa. Mutta. Siitä kaikesta hauskasta ja totutustakin luopuminen, sekä joidenkin jo päässä luotujen kenties haaveiden ja unelmienkin hautaaminen tietenkin sattuu. En luopunut siis pelkästään hänestä. Samalla huomasin surevani ja itkeväni näitä muitakin menetyksiä. Luopumista ylipäänsä. Sitä hylkäämisen ja yksinjäämisen tuskaa ja kipua. Joka ei liittynyt (pelkästään) tähän kyseiseen henkilöön. Se on se minun vuotava haava. Mutta se on hyvä huomata. Ja itkeminen puhdistaa. Se helpottaa dissosiatiivisia oireita, tuo enemmän läsnä ja itkiessä on hyvä muistaa itsen hoitaminen. Ettei vajoa sinne mustaan.

Kerroin eilen terapeutilleni, että universumi taitaa karsia yksi kerrallaan ihmisiä luotani, jotta oikeasti keskittyisin yksinoloon (rakastamaan ennenkaikkea ensin itseäni, keskittymään omaan onnellisuuden luomiseen) ja omaan toipumiseeni. Terapeuttini oli kuitenkin sitä mieltä, että a) on aivan mahtavaa, että kykenee tässäkin tilassa luomaan uusia ihmissuhteita ja b) jokainen on juuri siinä kohdassa ollut tarpeen - ihan puolintoisin. Aina toiselta oppii ja aina toiselle jotain opettaa. Ihminen kuitenkin peilaa omaa toimintaansa aina toisten kautta. Ollaan laumaeläimiä. Ei meidän ole tarkoitettu olevan yksin. Kaikki meistä kaipaa hyväksyntää ja rakkautta. Tiedän ja ymmärrän sen, mitä olen oppinut ja saanut ihmissuhteista, jotka kuitenkin syystä tai toisesta ovat kariutuneet. Olen jokaisesta hyvin kiitollinen, että sain kulkea jonkinlaisen matkan yhdessä. Lähetinkin tälle kyseiselle henkilölle, (jonka kanssa pillit viimeisimmäksi laitettiin pussiin); "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." Täytyy olla onnellinen, että meillä oli aikamme. Kaikkihan täällä elämässä on väliaikaista. Aina tulee eroja, kuolemia. Se on elämää. Siksi pitäisi pystyä elämään juuri kyseisessä hetkessä kerrallaan. Nauttia siitä, kun se toinen vielä on siinä vieressä.

Terapeuttini sanoi, että viimeisimmässä "suhteessa" opettelin sitä, miten ollaan, takertumatta. Ja onnistuin siinä mielestäni aika hyvin. Minulla on kuitenkin ollut taipumusta siihen (juurikin) takertumiseen, läheisriippuvuuteen, kovaan rakkaudenjanoon - se ei ole vain se 30-vuotias nainen joka rakkautta janoaa, vaan se sisäinen haavoilla oleva pieni lapsi. Se tuo omat haasteensa ihmissuhteisiin. Mutta, minä eheydyn, vahvistun, kasvan, muutan, oivallan KOKO AJAN. Se vaan tapahtuu. Eilen sain siitä ajatuksesta oikeasti kiinni ja uskoin siihen. Ja uskon. Olin eilen niin läsnä, että pystyin sen tuntemaan. Ja tajusin myös, että taisin ensimmäistä kertaa olla kunnolla rakastunut edelliseen kumppaniini. Vaikka se olikin lyhyt suhde, mutta sitäkin tunteikkaampi. Pystyin rakastumaan ja rakastamaan, se on hienoa. Niin hienoa. Ja uskalsin. Se oli rohkea hyppy täysin uuteen, monella tavalla.

Kyllä minäkin löydän vielä sen oikean rinnalleni, kun sen aika on.

PS. Toivottavasti teillä ei menny sekaisin henkilöt tässä tekstissä. Meinasin itsekin mennä solmuun!

Viimeisin kumppani = Se tyttö, kenen kanssa seurustelin.

Kihlattu, entinen mieheni = Sitä aiempi suhde. Se pitkä suhde.

Viimeisin suhde = Suhde, jossa tapailtiin.

 

"Se mitä koettiin

Oli pääomaa pankkiin

Elämä alkaa uudelleen

Muttei mullasta

Siis kiitos kaikesta..."

 

Irina - Kiitos kaikesta

Share

Ladataan...
miiajohanna

Nukuin tänään pommiin. Menin illalla nukkumaan niin, että puhelin oli viereisellä tyynyllä. No, se oli ilmeisestikin yöllä mun nukkuessa pyörinyt peittojen mutkaan ja en sen vuoksi kuullut kellonsoittoa ja herännyt. Menin terapiaan pahasti myöhässä, mutta tietenkin on pääasia, että menin. Mulla on ollut ihan aamusta asti paha dissosiaatiotila päällä. Sain onneksi terapiaistunnolla kyyneleet virtaamaan, joka hälvensi tuota disso-oloa vähän. Tunteiden purkaminen toi minua takaisin tähän hetkeen. Se suojatila on siis selkeästi taas hankalien tunteiden - kirjaimellisesti suojana. Kävin hoitamassa kaupungilla velvollisuuksia, (ostamassa jotain vara-akkua, uutta laturin piuhaa jne) mutta siitä ei meinannut tulla tässä olotilassa mitään. Se olo on kuin ei olisi tässä maailmassa. Eikä saisi yhteyttä itseensä tai muihin ihmisiin. Mieli on maassa tai tyhjä - ikäänkuin ei mitään. Leijuu vaan. Silmät ei tahdo tarkentaa, tai jaksa keskittyä ympärillä oleviin ärsykkeisiin. Hyllyjen välissä tuntui siltä, että on pakko sulkea silmät välillä kokonaan kiinni. Aivan liikaa esineitä, asioita, värejä. Ihan kuin olisin aineissa (en tosin tiedä miltä se tuntuu oikeasti, mutta onhan nuo erilaiset lääkkeetkin kemikaaleja) tai humalassa tai jotain. Tuntuu, kuin aivot olisi unessa, sumussa. En ole läsnä. En ole pitkään aikaan kokenut tätä oloa näin voimakkaana, mutta, siihen mitä todennäköisimmin nyt vaikuttaa;

 

- Sunnuntain tapahtumat, ja niiden aiheuttamat hankalat tunteet (uuden tuttavuuden kanssa tuoreen ystävyyssuhteen päättyminen)

- Eilisen tapahtumat, ja niiden aiheuttamat hankalat tunteet (oman lääkärini viimeinen tapaaminen)

- Jokseenkin varmaan aamulla aloitettu lääkitysmuutos (ainakin osasyynä, mielialalääkitystäni siis nostetaan korkeimmalle hoitotasolle, kun nostovaraa on ja vointi on näin alakuloinen)

- Väsymys (olen mennyt aivan liian myöhään joka ilta nukkumaan)

- Aika kuukaudesta, mahdolliset PMS -oireet (ainakin voisin kuvitella, että näillä on vaikutusta, oli ainakin viime kuussa! Olin selkeästi kiukkuisempi ja itkuinen)

 

Eilen illallakin olin vähän epämääräisessä tilassa, mutta jooga maadoitti mua takaisin tähän maailmaan. Se teki hyvää. Se oli dynaaminen flow -jooga, jossa oli paljon tasapaino, -ja voimaliikkeitä sekä avaavia harjoituksia. Menen tänäänkin joogaan, koska se tekee minulle (niin mielelle, -kuin keholle) niin hyvää! Tänään kyseinen jooga onkin ulkona, mikä on aika ihanaa, kun aurinko paistaa. Menen varmaan pyörällä. Saampahan hyötyliikuntaa siinä sitten samalla!

Hmm. Palatakseni vielä tähän sunnuntaiseen ja oikeastaan koko kuluneeseen kevääseen ja keväällä tapahtuneeseen eroonkin. Näihin kariutuneisiin ihmissuhteisiin. Mun ihmissuhteet ovat olleet aika tasaisia ennen tätä sairaustaipaletta. Mun terapeutti tänään epäili sitä, että vedän nyt puoleeni jostain syystä täysin "vääriä" ihmisiä. Ihmisiä, jotka helposti tulee ja käyttää minua hyväkseen. Ja että on viisainta, parhainta ja turvallisinta pysyä tuttujen tyyppien ympäröimänä (kuten eilisessä tekstissäkin jo totesin), että mitään tällaista ei enää tapahtuisi. Entinen kihlattuni sanoi minulle eilen, että koska mä oikeasti uskon ihmisistä hyvää, niin oon siksi sen mielestä spessu. Kuinka ihanasti sanottu! Mutta, se voi just kääntyä itseä vastaan. Enkä haluaisi muuttua pessimistiksi tai ihmiseksi, joka ei tutustu uusiin tyyppeihin. Mut ehkä pitäisi osata olla varovaisempi. Ei kaikkiin voi vaan luottaa. Okei, nappasin eilen aivan ihanan naapurintytön mukaan joogaan (hänkin oli menossa sinne, niin mentiin yhdessä), mutta en voi sulkeutua täysinkään uusilta ihmisiltä. 

Lääkäri selitti tätä myös eilen, että haalin lähelleni niitä ihmisiä, jotka torjuu - se on tuttu, opittu mekanismi. Että hyväksyntää ja rakkautta pitää anella ja silti, kaikesta huolimatta kuitenkin tulee torjutuksi. Ja sitä rakkautta ja hyväksyntää saa vain miellyttämällä ja mukautumalla (niin, jos siis sittenkään). Tässä tilassa se kuulemma on varsin ymmärrettävää, että näin käy. Vaikka itsestä tämä on pääasiassa järkyttävää, koska vastaavanlaista kaaosta elämässä ei ole ollut. Ei ikinä. Tai että mulla on pysyviä, hyviä, terveitä, pitkiä, eheyttäviä, antoisia ja ihania ihmissuhteita. Olen onnekas, että voin sanoa noin. Minulla on monta hyvää ystävää, monta läheistä ihmistä, joista voin aidosti sanoa heidän olevan minua varten ja minä heitä varten tilanteessa kuin tilanteessa. 

Mä tarvitsen energiat nyt tähän omaan prosessiin ja omaan toipumiseen, eikä siihen, että autan muita. Helposti lähden siihenkin. Olen nyt vähän hukassa. Olen vaan ollut ihan liian kiltti. Aiemmin ja näinä viime aikoina. Hakeudun ihmisten seuraan, joilta en saa haluamaani. Ihmisten seuraan, joilta saan torjunnan, (joka on mulle se tuttu kuvio). Edellinen suhdekin päättyi siihen, kun sanoin suoraan miltä musta tuntuu. Kun opettelen rajaamaan. Kun opettelen pitämään puoleni. Etten mukaudu, tule hyväksikäytetyksi tai väärinkohdelluksi. Etten hyväksy mitä tahansa. Opettelen sanomaan ei. Helposti syytän sitten itseäni, että "miksi sanoin niin, miksi puolustin itseäni, ei olisi pitänyt, ettei näin olisi käynyt" - mutta silloin tulisi talloneeksi sen tärkeimmän -itsensä. Tietenkin pitää sanoa. Samaan kosahti tämä suhde uuden tuttavuuden kanssa. Enhän minä todellisuudessa kumpaakaan, en entistä kumppaniani enkä tätä suhteellisen tuoretta ystävää kovin kauaa ehtinyt tuntea. Aika lyhyen aikaa. Mä vaan niin kovasti halusin uskoa molemmista hyvää ja nähdä sen hyvyyden ja kauneuden, mitä heissä mielestäni oli. Päästin ne ihmiset liian lähelle. Nyt tiedän, ettei niin voi tehdä. Uusille ihmissuhteille täytyy antaa aikaa, jotta näkee todellisuudessa millainen se toinen ihminen oikeasti on, eikä usko omiin käsityksiin ja kuvitelmiin. Kun ei oikeasti kunnolla tunne, vaikka luulee tuntevansa. Enkä usko siis missään nimessä mustavalkoajatteluun ihmisistä kuitenkaan. Että ketkään ihmiset ois läpeensä vaikkapa pahoja. Mähän rakastuin mun entiseen kumppaniinkin ihan silmittömästi. Ja se, että pystyin rakastumaan näin haastavissa olosuhteissa, oli lahja. Meidän piti kulkea rinnakkain se tietty, hyvinkin samankaltainen vaihe tästä elämästä, ja niin kai sen suhteen pitikin päättyä sitten tiettyyn pisteeseen. Nauraa lattialla ja syödä karkkia. Ajattelen edelleen, siitä huolimatta miten ikävästi se päättyikään, pelkkää hyvää, kiitollisuutta. En halua katkeroitua. Enkä myöskään häpeile sanoa, että kaipaan häntä yhä.

Tuosta katkeroitumisesta taas päästään siihen, että vihan tunne on minulle edelleen hiukan mysteeri. En osaa tuntea vihaa. En oikein edes silloin, kuin sen paikka olisi. Oikeastaan se viha, mitä tunnen, on kääntynyt itseä kohti. Joka tietenkin on vahingollista. Terapeuttini on sitä mieltä, että surun alla (mitä paljon koen) on vihaa. Purkamatonta vihaa. Pettymystä.

Nyt täytyy vaan tunteiden, olotilojen, ajatusten ja elämän vaan virrata eteenpäin ja hyväksyä tämä hetki. Kaikella on nyt aikansa ja paikkansa. Kaikki tapahtuu tarkoituksella. 

Juttelin eilen illalla pitkän videopuhelun ystäväni Petran kanssa, ja todettiin siinä yhteen ääneen, miten sekaisin olin jo vuodenvaihteessa 2015-2016. En saanut unta heidän mökillään, ramppasin vessassa, huokailin, pyörin, olin hermostunut. Olin paniikissa, kun kello alkoi lähennellä aamukuutta, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Muut nukkui tyytyväisenä. Se ahdisti. Menin sänkyyn jo älyttömän aikaisin jollain tapaa varmistaakseni, että saisin unta. Minulla oli valtavasti erilaisia pelkoja, huolia ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Lähinnä pelkoja nekin, että itselle tapahtuu jotain, tai jollekin läheiselle. Olen myös entiselle poikaystävälleni sanonut noihin aikoihin monta kertaa, että minusta tuntuu, kuin sisälläni asuisi pieni lapsi, jolla on turvaton olo. Ja paljon takerruinkin kiinni hänen äitiinsä. Joka on edelleen minulle hyvin rakas. Ja tulee takuulla aina olemaan. Hän on antanut sitä kaivattua turvaa ja lohtua hyvin paljon. Niin, asian oikeastaan ydin oli se, että kaiken tämän piti tapahtua. Ei ihmisen kuulu potea noin paljon hallitsematonta pahaa oloa. Se oli tuolla pinnan alla ja nyt se on tullut näkyväksi. Nyt se kaikki pitää läpielää ja sen jälkeen lopulta minusta tulee eheä. Tämä kaikki on kaiken elämän varrella eteentulleen jatkumo. Se ei ole pelkkää sairautta, se on mielestäni terve reagointitapa sattuneisiin tapahtumiin, vaikkakin sitten reagoinkin - sairastumalla.

Share

Pages