Ladataan...
miiajohanna

Istun Café Tarinassa viettämässä muutaman viikon kestäneen sairausloman jälkeistä vapaapäivää ennen paluutani töihin. Tänään ajatus paluusta ei arveluta tai pelota. Että olisi liian aikaista tai jotain. Tottakai jännittää, mutta tiedän tämän pienen breikin tehneen tehtävänsä. En ole tänään lainkaan dissosioitunut, pää (ajatukset, ajatuksen kulku, lauseiden muodostaminen, asioiden muistaminen) tuntuu suhteellisen selkeältä vaikka mua kovasti väsyttääkin ja työnteko sekä työkavereiden näkeminen tuntuu hyvältä. Tänään kirjoitan, luen, laulan, hoidan asioita kotosalla ja menen illalla joogaan. Yin tekee aina niin hyvää. Rauhaisaa tekemistä, vähäisiä ärsykkeitä.

Se, mikä minun tulee nyt jatkossa muistaa entistä paremmin, on, että pidän huolen jaksamisestani. Ja vaikka välillä tuntuisi, että jaksan enemmän, en tekisi silti enemmän. Itsensä äärirajoille asettaminen vie voimia itsestä jälkikäteen. Tai nopeasti pistää sitten kyllä mieli ja keho vastaan. Paniikkikohtaukset ja muistihäiriöt olivat jo aivan selviä merkkejä, joita vastaan silti yritin taistella. Se on kaikkea muuta kuin viisasta. Myös vanhaan tapaan asioiden haaliminen niin, että kalenteri on täynnä - ei ole ok. Muutama juttu päivässä riittää. Sisäinen suorittaja nostaa nopeasti päätään. Aina pitäisi saada jotain järkevää ja "tärkeää" aikaiseksi, että on itseen tyytyväinen. Pelkkä oleminen jokseenkin vieläkin tuottaa haasteita ja ristiriitaa oman pään sisällä. Eilen illalla en pystynyt kuitenkaan tekemään (onneksi) yhtään mitään. Nukahdin sängylleni illasta "päiväunille" ennen yöunia. Ja unensaannin suhteen ei ollut vaikeuksia noista myöhäisistä päiväunista huolimatta, koska olin niin väsynyt.

Tilasin äsken vielä yhden ison kahvin ja jatkan tämän päivän ihmettelyä ja tämän päivän mukanaan tuomia juttuja. Valoa ainakin riittää. On ihanaa, että päivät ovat pidentyneet ja pystyn nauttimaan tuosta auringosta ja lisääntyneestä valonmäärästä. Oli aika, (eikä siitä ole kovinkaan kauaa) kun minulle oli yhdentekevää paistoiko aurinko. Tai se enemmänkin tuntui ahdistavalta. Nyt se tuntuu siltä, miltä yleisesti auringon varmaan kuuluu tuntua. Hyvältä. Pian tulee kevät. Ehkä sellainen jälkeen vuoden 2016, kun kaikki asiat eivät assosioidu jollain tavalla sairaalassa olemiseen. Ajatus siitä tuntuu siltä, että olen s e l v i y t y j ä.

Pakko muuten kertoa, mitä nähtiin sunnuntaina. Oltiin ulkoilemassa ja meillä oli mukana teetä. Naurua riitti ja oli kivaa. Kiivettiin kallioille katselemaan maisemia. Tuo ulkoilu kuitenkin sai vähän surullisen päätöksen, kun näimme pressuista rakennetun teltan. Siellä oli joku mies. Se oli hänen kotinsa. Jätimme hänelle teetä ja jatkettiin matkaa. Kukaan ei sanonut tuon kohtaamisen jälkeen toisilleen sanaakaan. Tuli sellainen pitkä hiljainen hetki, käveltiin vain. Mun sydäntä väänsi. Kyyneleet kirposi silmiin. Tuollaisina hetkinä tuntee suurta kiitollisuutta, että on katto pään päällä, ruokaa, läheisiä, työ, vaatteet mitä pukea ja kaikki perusasiat (ja joskus enemmänkin) mitä ihminen edes tarvitsee. Paljon nousi kysymyksiä mieleen, että miten hänkin on joutunut tuohon tilanteeseen? Ja onkohan hänellä ketään? Onkohan hän yksinäinen? Kuinka jokainen päivä onkaan takuulla pelkkää selviytymistä... En voi edes kuvitella. Itselläkin viime vuodet ovat olleet pelkkää selviytymistä, mutta erilaista sellaista. Ei noita asioita voi oikeastaan verrata. Liikaa tietenkään ei myöskään voi jäädä miettimään toisten ihmisten tai maailman murheita, mutta tottakai asiat saa koskettaa. Ja on inhimillistä, että ne koskettaa. Tunsin suurta myötätuntoa ja lämpöä, surua tuon ihmisen puolesta. Tuli kova tarve ja halu auttaa ja pelastaa. Toivon, että hänelle elämä vielä näyttää valoisankin puolen. Ja ylipäänsä, meistä ihan jokaiselle.

 

Valontäyteistä alkanutta viikkoa!

Share

Ladataan...
miiajohanna

 

"I was walking dead stuck inside my head

I couldn't get out

Turn the lights down

The voices inside were so loud

Need a jump-start, catatonia

I couldn't feel,

I wish that I could disappear

The voices inside were so real"

 

Olen iloinnut viime aikoina äärimmäisen paljon siitä, että minulla on elämässäni nyt ihminen, joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Kaiken minussa hyväksyen ja minua ymmärtäen. Parisuhde tuntuu eheyttävältä ja tuovan hurjasti sisimpääni rauhaa ja seesteisyyttä. Sairastumisestani on pian kaksi vuotta. 2.3.2016 oli se päivä, keskiviikko, jolloin jouduin sairaalaan. Päivämäärät ovat olleet päässäni noilta ajoilta ehkä jopa vähän sekaisin, mutta eilen tutkin kalenteria ja vanhoja kirjoituksiani tuolta ajalta, ja se tosiaan oli maaliskuun alkupuolta. Tajusin myös toissa-aamuna, että ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tavoitan auringon. Auringon tuoman hyvän olon ja tajusin, että masennus väistyy.

 

"But you stood by my side.

Night after night, night after night.

You loved me back to life, life

From the coma,

The wait is over

You loved me back to life, life

From the coma,

We're lovers again tonight"

 

Väistymiseen vaikuttaa monet asiat. Aaltoliikettähän tämä parantuminen on. Mutta ehdottomasti yksi näistä parantavista tekijöistä on kumppanini. Elämässäni on ihminen, joka antaa minun olla minä - laulaa kovaan ääneen kaupassa, häpeämättä minua. Antaa minun ajella ostoskärryillä. Lässyttää ja hassutella jokaiselle vastaantulevalle koiralle. Hän kävelee rinnallani ylpeänä. Hän on yksi niistä harvoista, joille olen uskaltanut kertoa häpeällisistä kokemistani asioista. Tottakai sellainen pelottaa ja jännittää, mutta sain siltäkin osin ymmärrystä, en tuomitsemista. Olen välillä kysymysmerkkinä ihmetellyt, että onko tämä tottakaan. Hylkäämisenpelko on kuin sisäänrakennettu minuun ja helposti epäilys herää, (kun se tahtoo herätä aina muutenkin vähän jokaisessa tilanteessa) etenkin jos asiat on liian hyvin. Mutta olen kuitenkin rationaalisesti ajateltuna todella luottavainen. Ensimmäistä kertaa täysin varma, että se on tässä ja tulee aina olemaan. Minun ei tarvitse pelätä, epäillä, olla lainkaan ahdistunut. Näin on hyvä.

 

"Back to life, back to life, back to life, back to life, yeah

You woke me up, one touch and I felt alive

You loved me back to life, back to life, thought I died.

The voices inside were so quiet"

 

Se, mitä meidän kahden välillä on, en ehkä löydä tarpeeksi kuvaavia sanoja. Meillä on yhteys, veto ja ymmärrys joka tasolla. Ollaan monessa asiassa aika samanlaisia, herkkiä sieluja, joten toista on helppo tajuta ja lukea. Tarpeemme kohtaavat. Yksi suurin ja tärkein asia on puheyhteys. Se, että voidaan puhua aivan kaikesta. Kaikista kipeimmistäkin asioista. Mahdolliset konflikti-tilanteet käydään alusta saakka loppuun, että miten kumpikin asiat koki ja mistä mikäkin johtui ja pyydetään anteeksi. Siinä oppii paljon itsestäänkin, kun toinen toimii peilinä. Mitään ei haudata maton alle. Näin alkuvaiheessa parisuhdetta on myös suunnattoman tärkeää, että suhde lähtee tasaiselta, terveeltä pohjalta ja keskustelun tärkeyteen kiinnitetään molemmat heti huomiota. Molemmat meistä tiedetään, että se on kuitenkin yksi parisuhteen tärkeimmistä liimoista. Mitään ei tarvitse jättää arvailujen varaan. Ei ole asioita, joista emme voisi puhua. Se hämmentää. Samalla olen todella onnellinen ja kiitollinen tietenkin. Eheytymiseni myötä tällainen mahdollistuu. Vedän puoleeni hyvää.

 

"But you stood by my side

Night after night, night after night

You loved me back to life, life

From the coma,

The wait is over

You loved me back to life, life

From the coma,

We're lovers again tonight

 

Strong hand, thick skin and an open heart

You saw through the pain, saw through the mask

You never gave up on me, yeah"

 

Minulle erityisen tärkeää on se, missä ollaan kohdattu. Missä kunnossa olen ollut. Ja miten hän on silti nähnyt sen kaiken läpi todellisen minäni. Sen asian muistan päivittäin ja se antaa minulle voimaa. Se lisää rakkautta ja kunnioitusta toista kohtaan. Joskus hän heittää läppää siitä, miten minulla oli ruokaa hampaissa (kun en ollut pessyt hampaita), tai en ollut käynyt suihkussa. Olin kalpea ja kymmenen kiloa pienempi. Tukka ihan sekaisin, harjaamatta. Ääni oli hentoinen ja olin niin hauras, että olin näyttänyt hajoavani hetkenä minä hyvänsä pieniin palasiin. Silti hän ihastui. Silti hän jäi kaipaamaan. Silti hän piti kiinni unelmastaan, että minä olisin jonakin päivänä hänen nainen. Alkuun olin juosta karkuun, en ollut tottunut. Hän toi kukkia ja suklaata kerta toisensa jälkeen. Minähän se olin yleensä, joka juoksi muiden perässä. Ja ehkä vähän vääristä syistä. Nyt asia olikin näin. Minut haluttiin. Juuri tismalleen tällaisena, kuin minä olen. Lopulta antauduin.

 

"You loved me back to life, life

From the coma,

The wait is over.

You loved me back to life, life

From the coma,

We're lovers again tonight

Back to life, back to life, back to life, back to life

Back to life. back to life, back to life, back to life

Yeah..."

 

Ehkä näin jälkeenpäin pystyy paremmin tarkkailemaan omia entisiä suhteitaan (eikä siis pelkästään parisuhteita) että millaisia ne ovat olleet. Ja mistä syistä. Parisuhteessakin helposti saatetaan "jämähtää olemaan" kun ei osata tai uskalleta irrottautua. Vaikka kuinka tietäisi, että siinä oleminen ja toinen ei tee itselle hyvää. Jos suhteessa tarvitsee kokea jännittyneisyyttä, ahdistusta, pelkoa tai painetta, ei se silloin ole oikein. Moniin asioihin kuitenkin huomaamattaan tottuu ja tyytyykin. Jos asiat ovat vuosia olleet tietyllä tavalla, ei oikein tiedä, miten alkaa sitä kaikkea vyyhtiä sieltä alta purkamaan. Jos suhteen alle on jäänyt vaikkapa paljon käsittelemättömiä asioita, varjostavat ne parisuhdetta ja jossain vaiheessa painekattila räjähtää. On myös äärimmäisen tärkeää opetella kuuntelemaan omia tarpeita ja toiveita, ja esittää ne myös toiselle. Se, että menee toisen takia mutkalle ja tekee asioita miellyttäkseen toista, "jotta se rakastaisi", on lähtökohdat täysin väärät. Se ei kanna pitkälle. Mutkalla oleminen. Mitään suhteita ei tietenkään pidä katua. Kaikista oppii ja saa eväitä eteenpäin. Olen huomannut, että mitä enemmän saa hyvää, sitä haluaa myös antaa toiselle ja siitä tulee ihana hyväntahtoinen kierre. Pieniä eleitä, tekoja ja huomioonottamista arjessa. Terapeuttini tänään sanoi minulle, että jos tällainen arvostus ja ennen kaikkea kunnioitus toista kohtaan saadaan luotua näin alkuun, on sitä tapaa myöskään hankala mennä muuttamaan huonoon suuntaan. Pitäisi tapahtua paljon pahaa, että se murtuisi. Se tuntui hyvältä. Minulla on luottavainen ja hyvä olo. Tottakai olen rakastunut ja ihan huuruissa siitä, mutta näen myös näiden huuruisten rakkauslasieni läpi, että tässä on se mies, jonka tahdon rinnalleni koko loppuelämäkseni. Tahdon hänen kanssaan perheen. Sen vaan tietää.

 

PS. Kappaleen sanat tekstini seassa on yllätys yllätys Sia:lta; You loved me back to life. Celine Dionin kai tuo alkuperäinen biisi on!

Share

Ladataan...
miiajohanna

 

Hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toivottavasti pysytte matkassani tänäkin vuonna.

 

Tuntuu takeltelevan tämä kirjoittaminen, koska edeltävästä ja edeltävistä kerroista on niin pitkä aika. Enkä tiedä oikeastaan mistä aloittaa kuulumisten kertominen. Istun lähikahvilassa, vasta aamupalalla. Olen tällä hetkellä sairauslomalla. Nukuin eilen illasta 2,5 h päiväunet, ja vielä yön aikana 9-10 h, ja sitten vielä tänään klo 11 jälkeen lisää puoli yhteen saakka. En jaksanut mennä terapiaan, vaan kävimme videoyhteyden kautta asiat läpi. Mun webkamera ei toiminut, joten mun terapeutti ei nähnyt miten mun silmät painautui koko ajan kiinni. Sanoin, että on vaikeuksia muodostaa lauseita ja saada kiinni mistään. Se oli ihan ok. Vaikka olisin vaan hiljaa, sekin on kuulemma ok. Paljon puhuttiin, mutta samalla tuntuu, että olin jossain sumussa, etten muista kunnolla mitään siitä.

Päätä särkee ja väsyttää... Syy miksi jäin sairauslomalle, oli viime perjantaina terapeuttini kehotus. Hän katsoi minua, ja sanoi, että "Miia oletko miettinyt, että jäisit vähän pidemmälle sairauslomalle?" Sanoin, että olin miettinyt, mutta yritin kuitenkin selvitä töissä. Hakeuduin hänen ehdotuksestaan psykiatrian päivystykseen ja sain siitä alkuun muutaman päivän ja ohjeen mennä kiirevastaanottoajalle omalle psyk.polille heti pyhien jälkeen. Eilen, eli tiistaina menin ja tapasin päivystävän psykiatrin ja sairaanhoitajan. Lääkäri kirjoitti minulle suoraan 2 vkoa nyt sairauslomaa. Ennen joulua sain joka päivä töissä (ilmeisesti) paniikkikohtauksen ja jouduin sen jälkeen mennä kotiin ja suoraan nukkumaan. Ne oli sellaisia, että unohdin ihan perusasioita, numerosarjoja, nimiä, pää tuntui kuormittuneelta, jouduin tarkistelemaan samaa asiaa monta kertaa, kun "tieto ei pysynyt päässä", tavarat putoili käsistä, alkoi tärisyttää ja itkettää. Sen jälkeen kehon ja mielen valtasi aivan ääretön väsymys. Töissä oli joulun alla aikamoinen kiire, se oli ehkä liikaa. Sain paniikki/ahdistuskohtauksia jouluna myös ollessani Kuopiossa. Olin koko ajan tosi väsynyt siellä. En jaksanut kauheasti tehdä mitään. Enkä keskittyä mihinkään. Jatkuvia dissosiaatiotiloja. Heti herätessä, pitkin päivää ja illalla. Käsissä ja jaloissa ei ollut tuntoa ja vasemmasta korvasta katoili kuulo. Sitten iski syyllisyys, että enkö voi täällä olla näiden rakkaiden ihmisten kanssa edes jotenkin tolkuissani. En voinut. Olisin halunnut olla enemmän avuksi joulupuuhissakin. Vaikka eihän se minun vika olekaan ja mun perhe on tosi ymmärtäväinen mun sairautta / tätä mun tilannetta kohtaan. Siskonikin sanoi, että nuo keholliset olotilat tulee käsittelemättömistä asioista. Niin kauan, kun en saa joitakin asioita käsiteltyä, ne ilmenee noin. Ja tiedän sen. Nukuttua sentään sain.

Uudenvuoden vietto sujui rauhallisesti hotellissa. Sielläkin, kaikista puitteista huolimatta sain pariin otteeseen ahdistus/paniikkikohtauksen. Toinen tuli uudenvuodenaattoiltana, kun lähdettiin syömään. Ihmispaljous, meteli, ärsykkeet. Alkoi tärisyttää, selkää pitkin valui hiki, en pystynyt puhumaan ja hengitys muuttui pinnalliseksi. Kaikki ympärillä olevat ihmiset vaati kauheasti voimia, että pystyin havainnoimaan. Silmissä vilisi. Otettiin ruokaa sitten hotellihuoneeseen, että pääsin tilanteesta pois. Toinen samankaltainen tuli vuoden ensimmäisenä päivänä, heti herättyäni. Päässä oli kaaos, paljon ajatuksia, mutta samaan aikaan ei mitään. En saanut kiinni tunnetiloista. Musiikki piti ottaa pois ja en voinut kuin maata peiton alla silmät kiinni hetken aikaa. En tiennyt mikä on. Vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Aamupalat tuotiin sänkyyn eikä ollut kiire mihinkään. Mut ei se aina sitä katso. Näitä on nyt ollut. Ylikuormitustilaa. Pää ihan jumissa, eikä saa kiinni juuri ajatuksista ja tunnetiloista. Tiedän, että alla on surua, vihaa, mitä onkaan. Onneksi tässä juuri alkaneessa ihmissuhteessa (joo, me tosiaan aatonaattona sovittiin, että ollaan nyt pariskunta) voidaan puhua kaikesta. Se on helpottanut ja laskenut mun kynnystä olla ylipäänsä suhteessa. Ilman yrittämistä ei voi myöskään onnistua. Alkuun pistin aika paljon vastaan. Olin myös ihmeissäni, kun toinen kohteli niin hyvin, että onko tämä tottakaan. Ahdistuin, ja päätin, että tätä en ainakaan halua. Mutta nopeasti onneksi muutin mieleni. Ja olen ymmärtänyt omaa käytöstäni. Ollaan aika samanlaisia monessa asiassa. On mielenkiintoista peilata itseään toisen kautta ja ymmärtää itseään siten vaan paremmin. Samoin kuin toinen ymmärtää käytöstään minun kautta. Siihen auttaa jokaisen mahdollisen väärinymmärrys/konflikti-tilanteen perusteellinen läpikäynti. En missään nimessä voisi olla suhteessa, jossa tämä ei onnistuisi. Silloin suhde ei rakennu vahvalle ja vakaalle, rehelliselle pohjalle. Silloin maton alle kasaantuu asioita, jotka lopulta räjähtää käsiin. Suhteen pohjaa vahvistaa myös se tapa, miten ylipäänsä kohtasimme.

Tapasin hänet keväällä 2016 ja koin heti syvää yhteenkuuluvuutta. Ystävyyttä. Ymmärrystä ja lämpöä. Se oli molemminpuolista. Toinen yritti tehdä kaikkensa, että olisin voinut paremmin, vaikka itse voi huonosti. Meillä oli samanlaisia kokemuksia ja niiden jakaminen helpotti oloa. Istuttiin kallioilla ja katseltiin Etelään lentävää kurkiauraa. Poltettiin tupakkaa, (enhän minä edes polta). Siinä istuttiin vaan hiljaa. Nojailin olkapäähän. Ajatus helpotti, etten ole asioiden kanssa yksin. Olin huonossa kunnossa, en ollut jaksanut suihkuun tai pestä hampaita. Hän näki minussa kauneutta ja uskoi toipumiseeni. Molemmat olimme tahoillamme silloin kihloissa. Eikä siinä ollut mielestäni mitään hyvää ystävyyttä enempää.

Aika, tilanteet ja tiet veivät meidät kuitenkin toisistamme siinä kohtaa erilleen. Olin vähän katkera. Ja surullinenkin. En halunnut menettää häntä. Ikävä tietenkin jäi. Hänessä oli jotakin erityistä. Ajattelin, että ehkä näin piti käydä. 

Siinä välissä ehti tapahtua yhtä ja toista (niinkuin tiedätte); ero pitkästä suhteesta. Uusi rakastuminen, ja ero. Sydän oli särkynyt lopulta aika lyhyen ajan sisällä monta kertaa. Mietin myös, löydänkö koskaan sellaista ihmistä, joka OIKEASTI ymmärtää kokemaani? Ja pitää minua kaiken jälkeen silti ihan tavallisena ihmisenä, kuin ketä tahansa. Ajatus oli pelottava. Jos löydän kumppanin, jonka perhe ei ymmärrä ja hyväksy? Sitä olin pohtinut ääneen ennenkin. Täälläkin. Se olisi kova isku vyön alle. Entisen kihlattuni perhe kun niin tuki ja ymmärsi. Tärkeintä oli kuitenkin ensin löytää itsestä rakkaus ja hyväksyntä itseä kohtaan. 

Maaliskuun 2016 lopulla sain yllättäen sähköpostin. Häneltä. Viestiteltiin. Hän muisteli miten matkin Muumeja, sain kaikki nauramaan ja kun vihdoin ruokahaluni palasi, söin järjettömät määrät paahtoleipää. Haha. Olin todella iloinen, luulin, etten kuule hänestä enää ikinä. Sitten taas puolen vuoden hiljaiselo. Hän oli jostakin minun lähettämästäni sähköpostiviestistä saanut kylmät vibat ja ajatellut, että jättää mut rauhaan. Myöhään viime syksynä kuitenkin tuli tekstiviesti; nähdäänkö? Pyörrytti. Spontaani tapaaminen tapahtui keskellä yötä, sellainenhan olen. Kaikki tai ei mitään. Tietenkin nähdään! Taksi alle ja menoksi. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tai, no, sillä erotuksella verrattuna aiempaan, että sehän oli täysin selvä, että kyse on nyt kyllä aivan muusta, kuin pelkästä ystävyydestä. Hän kertoi ihastuneensa minuun jo silloin tavatessamme. Silloin kun olin vain haamu itsestäni. Mutta hän näki pintaa syvemmälle. Olin hämilläni. Mitä ihmettä? Miten se voi olla mahdollista?

Ennen joulua löysin tämän ihmisen antaman korun kotoani sattumalta. Luulin heittäneeni sen katkeruuksissani pois. Tällainen vahva muistikuva minulla oli. No, tosiaan aatonaattona sovittiin, että jatketaan tästä eteenpäin pariskuntana. Kääk.

Sain joululahjaksi häneltä lennot ensi kesälle haluamaani Euroopan kohteeseen. Ja uusivuosi vaihtui sviitissä. Eikä nämä, vaan se, mikä arvostus, ymmärrys, kunnioitus ja rakkaus hänellä on minua kohtaan. En ole kokenut ennen oikein tällaista. Voin oikeasti olla 110% itseni ja puhua ihan kaikesta. Pelkäämättä mitään, menemättä mutkalle, jäämättä jotain vaille. Olen riittävä. Tulen hyväksytyksi omana itsenäni. Ja siitä niin kiitollinen, mutta niin hämilläni. Minä riitän?

Näin on hyvä, vaikka haluankin edetä ja katsoa tämän kortin rauhassa. Pelkään ihan hirveästi heittäytyä uuteen. Pelkään, että minua sattuu. Mutta ilman heittäytymistä ei voi myöskään syntyä mitään uutta. Joskus on pakko. Vaikkei tiedä olisiko ihan valmiskaan. Aika näyttää. Keskeneräisiähän täällä ollaan jokainen. Parhaimmillaanhan toinen ihminen täydentää toista. Meillä on yhteys ja veto monella tasolla. Hän sanoo, että rakastaa minua enemmän kuin mitään. Olen saanut hänen siskosta ystävän. Aivan ihanan, rakkaan ystävän. Tapasin myös hänen perheensä viime viikonloppuna. Se oli huojentava ja ihana kokemus. Mitä hyviä tyyppejä! Ja mikä tärkeintä; he tietävät, minun ei tarvitse esittää.

Viime vuosi oli äärimmäisen opettava ja kasvattava. Toivon, että tämä uusi, juuri alkanut vuosi on jatkumoa sille. Toivon myös, että tämä vuosi tuo mukanaan enemmän onnellisuutta, terveyttä ja rakkautta. Aion askarrella aarrekartan ja aloitin eilen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjan. Aion keskittyä omaan hyvinvointiin entistäkin paremmin. Tänään menen joogaan. Viimeksi se sujui niin ihanasti, että sain pään tyhjäksi ja keskityttyä vaan kehoon. Siitä huolimatta, että syömisen kanssa on ollut haasteita, oli kroppa kuitenkin vahva ja toimiva. Tunnin jälkeen huomasin olevani enemmän läsnä tässä maailmassa ja tässä hetkessä, kun tietoinen mieli on välillä jossain muualla. Sitä lisää.

 

"Mietin pitkään uskallanko soittaa, entä jos ei enää sama oiskaan, mut tajuan heti kun halataan niinkun aikaa ei ois kulunu ollenkaan..

Meillä vaihtuu osoitteet ja tyylit, mut ollaan edelleen ne saamat tyypit, ei sua kukaan pystynyt korvaamaan, sä et arvaa kuin oon kaivannu sun naamaa"

Vilma Alina - Tänään ei nukuta

 

Siinä hymyä ja hyvää energiaa, onnellisuutta hehkuvaa (ja rakastunutta) minua uudenvuodenaattona.

Share

Ladataan...
miiajohanna

Kirjoittamiseen tuli pieni paussi, koska minulla on ollut nyt paljon kaikenlaista pureskeltavaa tässä. Stressiä. Mutta olen myös viettänyt paljon aikaa erään ihmisen seurassa. Pahoittelut, jos olette kummastelleet minne olen kadonnut. Täällä ollaan. 

Sain kauhean (aivan kohtuuttoman) stressin ihan olemattomista asioista (esimerkiksi kadonneesta sim-kortista ja lähettämättömistä joulukorteista) ja tajusin, että miten uupunut olen, ja olin pari päivää töistä sitten kotona keräämässä voimia. Se onneksi auttoi. Nyt ei pää rullaa enää hoitamattomia asioita samaan tahtiin. Onneksi osasin pysähtyä oikealla hetkellä. Tuosta olisi voinut lähteä suurempi pyörä pyörimään.

Kerään kuitenkin itselleni koko ajan jotain to do things -listoja. Nää liittyy pääasiassa kodin siivoukseen ja järjestyksen ylläpitämiseen. Mulla on nyt joku fanaattinen tarve saada koti ihan priimakuntoon. Sellainen pesänrakennusvaihe. Toisinaan olotilani on niin lamaantunut, että en saa mitään aikaan, samalla syyllistän itseäni tekemättömistä hommista ja samalla siitä, että miksi ja miten tämäkin aika menee nyt murehtimiseen ja lamaantumiseen. Pitäisi osata olla itseä kohtaan armollisempi ja tehdä vain se, minkä jaksaa. Eikä murehtia siitä, ettei jaksa. Se ei haittaa, jos kaikki ei ole täydellisesti ja siististi koko ajan. Ei tarvitsekaan olla. Toki se tuo mielenrauhaa ja viihtyisyyttä, kun kotona on kaunista ja puhdasta. Ja kai se on sitäkin, että kun järjestys on edes ulkopuolella, on sekin parempi, kuin se, että epäjärjestys vallitsee sekä pään sisällä, että ympäristössä, missä taas pitäisi olla hyvä olla. Siisteys tuo selkeyttä. Ja on kai se asioiden pakenemistakin. Keskittyä tekemään jotain hyödyllistä. Vaatekaappiprojekti onneksi saatiin yhteistyössä ystäväni Heidin kanssa sunnuntaina hoidettua. Yksin en olisi siitä selvinnyt. Se oli niin väsyttävän raskasta, että vielä maanantaisen työpäivän olin aivan poikki ja vailla unta. Hauskaa meillä kyllä oli, aivan todella hauskaa. Mutta. Nyt on kaapissani vaan ne vaatteet, mitä ihan oikeasti käytän ja mistä pidän.Yksi iso kassi menee myyntiin, yksi kassi lahjoitukseen, yksi meni roskiin ja yksi on muiden ihmisten vaatteita. Haha.

Nyt olen muutaman päivän vapaalla, eilisen ja tämän päivän. Minulla oli tänään terapia ja psykiatrin soittoaika. Loppupäivän aion todella vaan olla kotona. Tehdä rauhassa asioita, joita haluan saada hoidettua. Minulla on ollut myös yksi iso (exciting) kirjoitusprojekti päällä, joka on ollut tietenkin superihanaa ja antoisaa, mutta se, että kirjoitan niin henkilökohtaisista asioista ja käyn läpi sairauteni kulkua, se saa aika väsyneeksi sekin. Huomisesta eteenpäin olen sitten aatonaattoon saakka töissä. Jouluaattoaamuna lennän Kuopioon joulun viettoon. Odotan sitä kovasti. Veljenpojan seura on parasta terapiaa. Kiva myös tehdä töitä pienessä juhlahumussa ja kiireessä. Päivät menee varmasti todella nopsaan.

Noiden kuulumisten lisäksi ehkä vähän jos uidaan taas syvempiin vesiin, niin voisin kertoa tarkemmin hiukan tästä mun mentaalipuolen voinnista. Tätä ei ole kiva myöntää, mutta... Minulla on tullut syömisen kanssa ongelmia. Onhan sitä osin ollut koko sairauden ajan. Yleensä se on liittynyt selkeästi masennukseen ja ahdistukseen, ettei ruoka maistu. Ja se on aika yleinenkin oire. Mutta kuitenkin jossain määrin ohimenevä. Nyt pahoinvointi on jatkuvaa. Makeannälkä iskee öisin, ja päivisin ruoka kuvottaa. Pystyn helposti olla syömättä pitkään. En maista mitään. Pyörittelen ruokaa pitkät pätkät lautasella, ennen kuin kaikki on syöty. Helposti aamiaista vapaapäivänä syön kolme tuntia tai lounasta ravintolassa puoltoistatuntia. Ruoka pyörii mielessäni koko ajan. Joko ajatus, että miten tästä tuli tällainen ongelma, tai sitten vaihtoehtoisesti koen, että on PAKKO saada suklaata ja silloin mielen sisällä käydään taistelua, haenko vai en. Se lamaannuttaa sänkyyn. Kaikki vaihtoehdot tuntuu vääriltä. Ja suklaat (olipa määrällisesti niitä miten paljon tahansa) tulee ahmittua kerralla. Terapeuttini mielestä tuo meinaa sitä, että ahdistus on muuttanut muotoaan. En tiedä onko toi sen turvallisempi ahdistuksenhallintakeino kuin itsetuhoisuus / itsensä satuttaminen? Tietynlaista itsetuhoisuuttahan se on tuokin. Se tuhoaa kehoa sisältäpäin. Energiatasot mulla on matalat, huomaan, että hengästyn ja menen hapoille vähemmästä rasituksesta kuin ennen. Syke on nopea. Olen kuitenkin luottavainen, että tämäkin vaihe menee ohi ja saan tähän apua. Lääkärini juuri sanoi, että joko laitetaan lähete Syömishäiriöpoliklinikalle tai sitten menen ravitsemusterapeutille. Ja on hyvä, että olen havahtunut ihan itse ja aikalailla alkuvaiheessa tähän vallitsevaan ongelmaan. Kummitädiltänikin tuli hyvä huomio, miten ruoka / syömiseen liittyvät häiriöt usein liittyy tietynlaisiin lapsuudentraumoihin. On varmasti oikeassa. Tämäkin on joku prosessini vaihe.

Minulla ei ole ollut voimaa nyt urheilla tietenkään yhtään. Odotan myös yhden uuden joogastudion avautumista, minne haluan seuraavan joogakortin hankkia. Sitä ennen joogankin suhteen himmailen. Ehkä siihen uuden joogakortin hankintaan mennessä saan jotain ruokaakin paremmin alas ja treenaaminen alkaa onnistua... Toivon todella.

No sitten, eilen postista kolahti kirje. Työterveyslääkärini kirjoittama B-lausunto. Se oli viisi sivua pitkä sepustus terveydentilastani ja työkykyni arvioinnista. Tuomio oli, että olen osatyökyvytön vielä koko seuraavan vuoden, 2018. Se kuulostaa mielestäni erittäinkin realistiselta, sillä toipuminen ottaa aikana enkä halua missään nimessä kiirehtiä mihinkään. Ajattelin, että jos tekisin kokopäivätyötä (johon voimani eivät vielä riitä), ei aikaa jäisi terapiatyöskentelylle, harrastuksille tai ihmissuhteille. Kaikki tuo on niin tärkeää vastapainoa työlle. Mutta koen tietenkin työn olevan myös todella iso ja tärkeä asia toipumiseni kannalta. Olen saanut sairastumisen jälkeen enemmän itsevarmuutta työntekoon, paljon hyvää palautetta sekä asiakkailta että työkavereilta / työnantajilta. Koen, että onnistun siinä, mitä teen. Olen varmempi ja enemmän läsnä. Se tuntuu hyvältä. Ja on upea tunne, kun työ antaa jälleen kaivattua iloa. Koen kuuluvani johonkin. Koen olevani jälleen tärkeä pieni palanen meidän supertiimiä. Vaikka olenkin kuntoutuja ja en ole täysipainoisesti paikalla, mutta silti. Yhtä tärkeä kuin muutkin. Nyt haen siis osakuntoutustukea ja toivon, että se menee läpi. Käsittelyaika on maksimissaan 3 kk (eli melkoisen pitkä), mutta sinä aikana vastaus tulee. Jos se on kielteinen, joudun aloittamaan työnteon siinä tapauksessa suoraan kokoaikaisena. Jos se (ja kun se) ei vielä onnistu, sitten on haettava sairauslomaa ja haettava osakuntoutustukea uudestaan. Kauhea ruljanssi. En näe siinä mitään järkeä, että heittäisivät minut suoraan kokopäiväiseen työhön. Tiedän itsekin, että tämä vie aikaa. Mutta olen luottavainen toipumiseni suhteen jo aivan eri tavalla kuin ennen.

En ole jatkuvasti dissosioitunut, mielialakin on parempi, tavallisempi. Saan iloa ja koen rauhan tunnetta. Ne asiat ovat todella tärkeitä. Toki välillä saan itkupuuskia ja minua sattuu niin, että tuntuu etten kestä. Yleensä nämä liittyy vahvasti vallitseviin ihmissuhteisiin ja hylkäämisen pelkoon. Siihen riittämättömyyden pelkoon. Mutta olen tavannut ihmisen, joka rakastaa minua juuri tällaisena, kuin olen. Hän on nähnyt minut silloin pahimmillani ja on ihastunut minuun jo silloin. Meillä on monitasoinen yhteys, että sitä on aika vaikea edes selittää. Hän on ihminen, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Oma, keskeneräinen itseni. Tarvitseva ja aito. Hän voi olla myös minun seurassa sellainen. Voidaan puhua kaikesta. Myös niistä kaikista vaikeimmista asioista. Mitään ei lakaista maton alle, vaan käsitellään. Hän on sanonut, että tapahtui mitä tahansa, hän seisoo rinnallani ja tukenani. Se tuntuu vaikealta käsittää. Että joku rakastaa minua tällaisena, vaikka olen epäeheä, takertuva, epäluuloinen jne. Mutta mikään ei muuta hänen mielipidettään. Olen itse vastustellut ajatusta seurustelusta, koska se vaatii jo suurempia resursseja, mielestäni. Olen aika varovainen. Olen saanut niin paljon siipeeni ihmissuhteissa. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että minun kannattaa luottaa ja antaa ajan näyttää. Ja aika varmasti auttaa myös tuossa luottamusvaikeudessa. Kun huomaa, ettei ole mitään hätää tai tarvetta epäillä toisen tunteita. Tyyppi on upea. Herkkä, fiksu, auttavainen, rakastava, tietää niin tasan mitä käyn läpi ja osaa auttaa. Bonuksena hän on ulkoisestikin todella hurmaava. Herkkyys ja tunteikkuus miehissä vetoaa. Sellainen ihana rakastava kohtelu, "prinsessani, ansaitset vain parasta". Minun on vaikea tajuta, miksi? Kai minä sitten olen ihan riittävä näin. Kaikkine virheineni. Olen vain tullut joissain ihmissuhteissa kohdelluksi melko huonosti ja olen mennyt tuhannen mutkalle. Tämän kaverin kanssa ei tarvitse. Hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä. 

Yritän vielä kirjoitella teille kuulumiset ennen joulua (johon on muuten enää neljä yötä!)

Rakkaudellisia ajatuksia! Alla kuva minusta nyt, versus minä silloin 2016 maaliskuussa... Huh!

 

Share

Ladataan...
miiajohanna

Olen viime aikoina ollut aika allapäin ja ahdistunut jatkuvasta pimeydestä. Säkkipimeää, aamusta iltaan.

Olen syönyt liikaa suklaata. Kai se kuuluu tähän kaamokseen. Ja kaupat on pullollaan lempisuklaita vuodenajasta johtuen. Saisivat jo lopettaa niiden myymisen. Ehdin syödä liian monta konvehtirasiaa ennen joulua. Vaikka, no, kai se on toisaalta ihan sama. On niitä isompiakin paheita. Terapeuttini sanoi, että pitäisi joka kerta ruokakaupassa pysähtyä miettimään asiaa oikeasti, eikä vain tarttua siihen rasiaan. Pohtia, että haluanko ja tarvitsenko tätä suklaata nyt oikeasti, vai onko tämä vain mielen käsky, jota ei välttämättä kannata kuunnella? Olen viime aikoina herännyt syömään suklaata nimenomaan yöllä. Se kertoo ensinnäkin energiavajeesta. Syön päivällä aivan liian vähän, jolloin herään yöllä nälkään ja syön juurikin makeaa. Yöllä ajattelun rationaalinen puoli ei kuulemma toimi kunnolla ja silloin tarttuu huonoihin vaihtoehtoihin helpommin. Saatan aivan helposti ahmia kokonaisen konvehtirasian. Silloinhan verensokerinikin heittelee laidasta laitaan. Aivot myös tottuu tuohon sokerin saantiin, ja herättää väkisin. Olen yrittänyt päästä tästä todella huonosta tavasta irti. Hampaatkin menee, voi olla, että paino alkaa nousta (tosin nyt huomaan laihtuneeni) ja niin... Onhan sekin sellaista lyhyen mielihyvän tavoittelua. Kyllähän sokeri tuottaa mielihyvähormonia. Olen myös huomannut sen, että erityisesti silloin tätä yösyömistä tapahtuu, kun voin huonosti. Mieli on omituinen. Korvaan suklaalla muuta ravintoa. Enkä jälleenkään tunne nälkää, kun mieli on matala.

Eilen kävin jälleen tapaamassa sitä SOS -kriisityöntekijää. Katsottiin yhdessä video, joka nauhoitettiin ensimmäisestä tapaamiskerrasta. Meidän keskustelusta. Mua vähän jännitti, ja jopa alkuun inhottikin ajatus siitä, että katson itseäni puhumassa nauhalta, mutta ei se niin kamalaa ollutkaan. Enkä katsonut itseäni ollenkaan kriittisesti, päinvastoin. Mietin, että olempa minä jotenkin... sirpaleina. Oli aika helpottavaakin katsoa ikäänkuin sivusta. Ymmärsi jotenkin enemmän. Se oli hyvä ja mielenkiintoinen käyntikerta. Sain nyt hiukan kotitehtäviä ensi kertaa varten. Siinä on myös aika paljon tietoa mm. masennuksesta. Että mitä aivoissa tapahtuu, kun masennukseen sairastuu. Moni kun ei edelleenkään tunnu tajuavan sitä, että se ei ole mikään tahdon asia. Tai että siitä selviäisi sillä, että vain päättää niin. Ja mistä syntyy itsetuhoiset ajatukset. Ja toki myöskin siitä, miten niiden kanssa oppii elämään tai niitä ajatuksia vastaan taistelemaan. Ensi kerralla tehdään jälleen turvasuunnitelmaa. Tuttua juttua.

Sain myös uuden, aika mielenkiintoisen näkemyksen tuosta pahamaineisesta 2015 (sairastumisen) syksystä, kun aloin pikkuhiljaa huomaamattani romahtaa. Minulle kerrottiin eilen, että juuri silloin, kun ihminen on burn outin pyörityksessä, alkaa toimia entistä nopeatempoisemmin ja tehokkaammin. Juuri silloin, kun pitäisi höllätä. Pysähtyä. Levätä. Mutta se ei mene niin. Ihminen juoksee karkuun niin kauan kuin pystyy ja lopulta seinä tulee vastaan. Niinhän minullekin kävi, vauhti vaan kiihtyi, aivot oli lopulta niin nurinkurisessa vauhdissa, etten saanut ajatuksia pysähtymään tai mieltä yhtään rauhoitettua. Kroppa tärisi ja olin ihan sekaisin. Tarpeeksi kauan tuota hermostunutta "pakene tai taistele"- tilaa kestettyä tuli totaalinen lamaantuminen. Nyt kun aikaa on kulunut, näenkin asiat hiukan selkeämmin koko ajan ja näen asioille syy-yhteyden. Sitä on vaikea (tai oikeastaan täysin mahdoton) nähdä ollessaan myrskynsilmässä. Lamaantuminenkin tuli syystä. Se on defenssi. Ei ihminen kestä jatkuvaa stressitilaa. Siihen reagoi luonnollisesti esimerkiksi masentumalla.

En enää kuitenkaan väittäisi, että jokainen päivä on pelkkää selviytymistä. Sanoisin, että jokainen päivä on jonkinlaista taivallusta, keskeneräisyyttä. Tasaisen tappavaa. Kyllä toki osa päivistä on edelleen selviytymistä ja aika syväänkin veteen uppoamista. Paremmat jaksot tuntuvat kuitenkin viimein kestävän pidempään ja pudotukset eivät ole niin kovia. Paranemisprosessin kulku. Niin se kuulemma menee. Jaksan paremmin tehdä töissä neljä kuuden tunnin päivää, kuin kolme kahdeksan tunnin päivää. On myös huomattavasti parempi, ettei minulla ole niin paljon vapaa-aikaa. Silloin olen taas ajatusteni tuskaisessa keskiössä, eikä se tee hyvää. Muut on töissä ja itse yritän keksiä jotain hyödyllistä. Irtautua niistä sairausajatuksista, vaikka silloinhan sitä aikaa vasta niille onkin. Työ antaa minulle paljon ja tietenkin palauttaa. Tottakai se myös kuormittaa, nyt esimerkiksi olen ehdottomasti levon tarpeessa. Olen nyt vapaalla onneksi seuraavat kolme päivää. Siinä ehtii hyvin keräillä voimia. Aion nähdä ystäviä ja kirjoittaa. Aika paljon minulla on kalenterissa ihan pelkkää tyhjää ja ihan tarkoituksellisesti. 

Tässä sitä vaan taivalletaan. Päivä kerrallaan. Alla vielä lainaus Haloo Helsingin kappaleesta Tää rakkaus ei lopu koskaan;

 

"Mä tiedän että maailma muuttuu vielä paremmaksi

Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

Mä menen läpi pimeyden vaik meri heiluttaa mua

Ja kun mä valon löydän, niin ajattelen sua

Mut nyt mä jatkan matkaa

Anna tilaa kypärälle

Kurkkaan kerran taakse

Otan hörpyn elämälle

Sillä tiedän että rakkaus

Ei tule loppumaan elämää kohtaan

Elämää kohtaan

Elämää kohtaan"

Share

Pages