Ladataan...
miiajohanna

..koska kertominen on ollut asenteeni alusta saakka, aion olla avoin nytkin, ja kertoa, vaikka se kipeää tekeekin.

Me erottiin sunnuntaina.

Sanomattakin on selvää, että olen nyt melkoisen tuuliajoilla aivan loputtoman rikki ja peloissani tulevasta, ja aivan kaikesta. Tietenkin terapeuttini kesäloma sattuikin sopivasti juuri tähän ajankohtaan. Nyt on vaan selvittävä. Niinkuin aina ennenkin. Olen saanut paljon tukea läheisiltä, olen käynyt päivystyksessä, lääkemääriä on tilapäisesti nostettu, (jotta jaksan kannatella itseni ja tämän kaiken jotenkin), huomenna tapaan oman psykiatrini, mutta ennen kaikkea, mikä on todella tärkeää kasassa pysymisen kannalta - olen käynyt töissä. Se ei kuormita, vaan se antaa enemmän. Ja vie ajatukset väkisin ainakin hetkittäin muualle.

Vaikka kyyneleiltä ei tahdo tulla loppua ja henkisen tuskan lisäksi fyysinen tuska on aivan kamala, on pakko elää nämä tunteet läpi. Olen itkenyt ruuhka-aikaan Aleksanterinkadulla ja pyyhkinyt meikistä tuhriutuneita kasvojani ystäväni babywipeseihin. Olen itkenyt ratikassa huutoitkua, huomannut mustien ripsivärin sotkemien pisaroiden tippuvan vaatteilleni. Tuntenut ihmisten katseet, mutten ole voinut katsoa yhtäkään päin. Olen purskahtanut pari kertaa itkuun töissä, mutta jatkanut, koska työ antaa voimaa. Jos olen nähnyt onnellisia pareja, raskausvatsoja, sormuksia, vaihdettuja suukkoja, koiranpentuja... Itken. Kun suljen työpaikan oven, tunnen miten kyynelnorot alkavat valua eikä sitä tuskaa pääse karkuun. 

Yllättävää kyllä, aamut ovat olleet ehkä siltä osin helpoimpia, että kun avaa silmät, ei heti mieti, että en halua herätä tähän todellisuuteen (vaikka se ajatus tunkee sitten hetken päästä hereillä oltua). Olen saanut kaikesta huolimatta nukuttua sellaiset 10-12 h / yössä. Selvästi (ja tietenkin) mieli ja ryytynyt keho kaipaa lepoa ja kunnolla. Unet myöskään ei liity mitenkään tapahtuneeseen, joten ainakin yöaikana tulee nollattua pää ihan kokonaan.

Kaikki, mitä syön tai juon, tulee hyvin nopeasti ulos. Ahdistus on pistänyt vatsani niin kipeäksi ja se nostaa ruoan samantien kurkkuun. Yritän silti väkisin tankata. Edes jotain. Mehut, smoothiet, keitot... Ne menee, mutta nekin tekee nopeasti täyden olon.

Teistä varmasti moni kuitenkin on hämillään, mitä oikein tapahtui. En oikeastaan itsekään tiedä. Tai tavallaan tiedän, mutta en oikein pysty käsittämään.

Vaikka me kaksi kuinka lujaa rakastettiin ja rakastetaan toisiamme, vaikka kuinka meillä oli paljon yhteistä, paljon hyvää, paljon yhteisiä haaveita, unelmia, samanlaisia arvoja ja ajatuksia ja se syvä ymmärrys, ystävyys, sielunkumppanuus... Se kaikki ei aina riitä. Meidän molempien on keskityttävä ensin ihan ykkösprioriteettina itseen ja oman elämän tasapainottamiseen, omaan hyvinvointiin ja terveyteen, ennen kuin voi olla suhteessa. Kun molemmat tuo suhteeseen omat haamunsa, joskus siitä tulee vaan iso taakka; särkyneitä sydämiä, sotkua, anteeksiantamattomuutta, luottamuspulaa.. Ja joskus sitä kaikkea on niin vaikea saada enää kasaan, kun kuitenkin suhteellisen tuoreen suhteen luottamus on vasta rakenteillaan.

Olen löytänyt myös nopeasti omasta itsestäni eroon johtaneen ydinsyyn; En edelleenkään rakasta itseäni riittävästi, jolloin kaadan sen kaiken toisen harteille. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kun ei pidä olla toisen käsissä. Se ei voi olla. Niin kauan, kun tämä kaava toistaa itseään, suhde ennemmin tai myöhemmin loppuu. Aitoon rakkauteen ei kuulu riippuvuutta toisesta. Olen ikäänkuin ulkoistanut sen itsestä välittämisen ja jaloillaan pysymisen jonkun toisen harteille, tässä tapauksessa Jimmyn. Ja eihän se niin toimi. Ystäväni Outi lähetti minulle just tähän aiheeseen sopivan tekstin; never put the key to your happiness in somebody else's pocket. Se on totta. Ja sen takia erot ovat minulle vielä tavanomaista kivualiaampia, koska siinä samassa menee oma itsetunto, minuus, kaikki. Hylkäämisen tunnelukko on minuun niin sisäänrakennettu, että sen haavan aina uudestaan auki repiminen on ihan hirveää. Mutta, se on varmaan tarpeellista, ennen kuin osaan oikeasti toimia niin, että se haava saa rauhassa arpeutua.

Olen ensimmäiset päivät vain syyttänyt itseäni. Soimannut niin paljon. Vihannut. Kyllä. Vihannut. Tullut siihen tulokseen, että minussa ei ole mitään hyvää eikä mitään rakastettavaa. Ja olen ajatellut, miten voin elään itseni kanssa, jos ajan luotani pois sen kaikkein rakkaimman? Suhteet kuitenkin on aina kahden kauppoja, eikä tässä ole yhtä syyllistä. Silti minun on vaikea nähdä sitä vielä, että vika ei olisi vain minussa. Jimmy sanoi minulle eilen hyvin, että me yhdessä ajettiin tämä nurkkaan. Ja se on varmasti totta. Ollaan monessa asiassa niin samanlaisia. Ja meillä molemmilla on vielä paljon tekemistä. Mutta voi luoja tää tekee kipeää. Niin kipeää, että tekisin mitä vain, että pääsisin ulos tästä tuskasta.

...Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti.

Ladataan...
miiajohanna

Eilen loppupäivästä töissä alkoi ahdistaa. Mieltä painoi moni kuluneen viikon aikana tapahtunut asia ja kaikki sai jotenkin taas ehkä tavallista suuremmat mittasuhteet mun päässä. Nähtiin mun ystävän Hannan kanssa pitkästä aikaa mun töiden jälkeen, ja lähdettiin siitä sitten syömään ja lasilliselle. Helsinki oli (ja on) ihanan hiljainen Ruisrockin takia. Melkein tuntuu, kuin viettäisi kaupunkijuhannusta. Tämä on pitkästä aikaa ikioma viikonloppu vailla suunnitelmia.

Hanna hyppäsi aamulla bussiin ja jäin nyt viettämään viikonloppua itsekseni. Olen nyt mun takapihalla puun alla. Mulla on tuossa rantakassissa lehtiä, kirjoja, muistikirja, kalenteri, hunajamelonia ja yksi malibucola. Ostin tuon juhannukseksi, mutta nyt vasta juon sen pois. Tuo on itseasiassa yllättävän hyvää, (näitä saa ainakin Porvoon K-Citymarketista!) Mä löysin malibucolan vasta pari kesää sitten ja aiheutan joka kerta pientä huvittuneisuutta tilatessani sellaisen.

Mä en saanut viime yönä nukuttua kuin ehkä pari tuntia. Olin illalla jo aikamoisen kierroksilla, pyörin ahdistuksissani ja kauhea paniikki nousi. Söin liian raskaasti, sekin teki tukalan olon. Ehkä myös viini. Sydän jumputti rinnassa tuhatta ja sataa. Hiki vaan valui ja pyörrytti. Yritin nukahtaa samaan aikaan kuin Hanna, mutta ramppasinkin sen sijaan levottomana vessassa ja kuikuilin puhelintani. Sitten iski hätä. Ihan järjetön hätä. Menin kylppäriin ja huomasin meneväni vaan kahta kauheampaan paniikkiin. Aloin heti pelätä uutta romahtamista. Otin lisälääkitystä ja yritin rauhoittua. Tuloksetta. Herätin Hannan, koska tiesin, että hän ei siitä olisi moksiskaan. Olin kuitenkin yrittänyt selviytyä itsekseni jo 1,5h ja tuntui, että rationaalinen mieli oli lakannut toimimasta jo aikapäiviä sitten. Tai no, sen verran se toimi, että tiesin herättää Hannan.

Hanna heräsi, rauhoitteli minua, ja tehtiin yhdessä hengitysharjoituksia. Aika pian sen jälkeen olin alkanut kuorsaamaan. Kuitenkin heräilin pitkin yötä, näin painajaisia ja heräsin jo tosi aikaisin aamulla, enkä saanut enää unta. Tuon kaiken vuoksi huomaan, että mieli on liian virittynyt ja nyt tarvitsen omaa aikaa ja rauhaa ilman sosialisointia. Vaikka ystävien seura tekeekin hyvää. Ja alkuviikosta huomattiin ja todettiin, että minulle EI tee hyvää liika yksinolokaan. Mutta kaikkea täytyy olla sopivassa suhteessa. Nyt tarvitsen yksinoloa. Rauhaa. Lepoa. Onneksi tänään paistaa aurinko, koska saan siitä hirveästi energiaa.

Mun täytyy päättää tää postaus haluamattani tähän, koska läppärin tuijottaminen auringossa on oikeastaan mahdottomuus. En oikeastaan näe edes kunnolla kirjoitanko oikein. Mutta, palaan takuulla lähipäivinä, ellen jo tänään!

Hyvää viikonloppua!

Ladataan...
miiajohanna

Siinä on tädin kulta Pate. Muutamia vuosia sitten kun hän oli vielä aivan pikkutyyppi.

Tuo nalle on Patrikin kummilta, toiselta pikkuveljeltäni Tommilta.

Siinä nämä kaksi ihmettelivät toisiansa.

Vaikka terapeuttini loma ei ole vielä ehtinyt alkaa niin, että olisin missannut yhtään terapiaistuntoa - se tuntuu jo nyt. Se tieto, että en perjantaina mene sinne puhumaan asioistani. Yhtäkkiä sitä on aikalailla "tyhjän päällä", vaikka ei olekaan. Ja vaikka tietenkin on läheiset joihin tukeutua ja turvautua. Mutta en halua kuormittaa heitä niin. Ammattilaiset on sitä varten. Ja jotenkin näiden viimeisten päivien, ja kuluneen viikon aikana on tapahtunut jotenkin... paljon. Ja samalla ei niin yhtään mitään...

Olen tänään taas ajelehtinut näissä mietteissä. Lastenhankinnassa. Tai siinä, että kun niiden hankinta ei ole nyt ajankohtaista. Ja aivan täysin minusta (tai sairaudestani) johtuvasta syystä. Tai joo, muuten voisikin olla ajankohtaista - ja kenties olisikin, mutta kertakaikkiaan terveyteni (tai oikeastaan siis sairauteni) ei sitä juuri nyt salli. Se vaatisi esimerkiksi sen, että pystyisin jättämään lähes kaikki lääkkeeni, mitä tällä hetkellä syön. Se on aivan järjettömän iso muutos - jonka seurauksista en voi olla varma. Se vaatisi myös minulta enemmän voimavaroja. Vielä en ole niin vahva, että kenties kestäisin sen kaiken vastuun ja vaatimukset, mitä se tuo tullessaan. Se vaatisi jaksamista siihen, että tulee vähäunisia tai kokonaan valvottuja öitä. Se vaatisi sen, että asuisimme Jimmyn kanssa saman katon alla - toistaiseksi meillä on kaksi eri osoitetta. Mutta ennen kaikkea se vaatisi sen, että voisin itse paremmin. Entä jos en tule tämän valmiimmaksi? En kuitenkaan kykene olemaan kenenkään äiti, ennen kuin olen stabiilimmassa kunnossa. Vaikka tottakai se tuntuu kurjalta, koska olenhan minä muutakin, kuin sairauteni. Rakkautta minulla on antaa loputtomiin. Täytyy jutella lääkärini (psykiatrini) kanssa tästä ensi kerralla, että mitä hän näistä aatoksistani ajattelee. Minulla on kova pelko siitä, että aika loppuu kesken. Että en ehtisikään. Tai että ehkä en edes kykene saamaan lapsia. Mistä sitäkään tietää. Ainahan sitä spekuloida ja pelätä voi, vaikka täytyy luottaa elämän kantavan. Kaikki on mennyt just niinkuin kuuluu. Uskon niin.

Minulla on lievästi huono taipumus välillä vertailla omaa elämääni muiden elämään. Minusta tuntuu, että itse jumitan paikoillani ja muut myyvät pienempiä asuntojaan alta kun ostavat isompia asuntoja, autoja, saavat lapsia, menevät naimisiin ja elävät verrattain joskus kahdehdittavaakin (perhe)elämää. En saisi verrata. En saisi ajatella, että muilla on paremmin. Kaikilla meillä on omat taakkamme kannettavanamme, ja kaikki tapahtuu jostain syystä. Aina. Mutta ne lapset. Olisin muuten vain niin valmis äidiksi, kun nyt rinnalla on kumppani, josta olen 100% varma, että juuri hänen kanssaan haluan lapseni tehdä. Juuri hänet haluan lasteni isäksi. Sillekin on vielä takuulla aikansa, että me saadaan Jimmyn kanssa lapsia. Haluan uskoa niin ja niin uskoo Jimmykin. Hän tsemppaa minua tässä asiassa ihan hirveästi. Tänään monet itkut itkeneenä olen nyt vähän rauhoittunut, mutta ajattelin kuitenkin purkaa tuntojani tänne. Ostin äsken juuri ennen lähikaupan sulkeutumisaikaa ison suklaalevyn ja napsin sitä tässä samalla. Suklaa on parasta lääkettä tällaisina hetkinä. Ja paksu turvavillaneule. Ja kuuma suihku. Minne muuten painelen nyt. Lämmin vesi saa huuhtoa levinneet ripsivärit naamaltani ja tämän koko päivän viemäriin. Sitten olen valmis nukkumaan.

Ladataan...
miiajohanna

Koska olen nyt itsekseni ja omien ajatusteni äärellä, tekee entistäkin enemmän mieli kirjoittaa. Tiedän, että sekin vaikuttaa, että viikottainen terapia on nyt (tosiaan terapeuttini kesäloman vuoksi) neljän viikon paussilla. Aiemmin kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa ja nyt ollaan kokeiltu kerta viikkoon -taktiikalla. Ainoastaan yhdellä viikolla tarvitsin ylimääräisen tapaamisen, mutta muuten olen pärjäillyt hienosti näin. Tajusin, että lokakuussa tulee täyteen jo kaksi vuotta ja sitten pitäisi hakea sitä Kelan tukemaa kolmatta vuotta. Tuntuu hullulta, että pian on oikeasti kulunut pari vuotta ja tuntuu, että olen vielä alkutaipaleella. Vaikkakaan asia ei ole niin. Monta asiaa olen oivaltanut, moni asia on muuttunut ja onhan terapeuttinikin ääneen sen sanonut moneen otteeseen, että olen edennyt hienosti. Ja kuitenkin aika lyhyessä ajassa sieltä kaikkein pahimmasta. Vaikka samalla tuntuu, että tämä on ollut pitkä aika ja viime vuodet ovat olleet aika sumuisia.

Toipuminen ei ole koskaan suoraviivaista, mutta ne pudotukset eivät ole enää yhtä syviä. Se menee niin, että sieltä noustaan nopeammin, eikä painuta ihan pohjaan saakka. Jos mietin vaikka vuodentakaista, täytyy sanoa, että ihan totta - moni asia on muuttunut. Kirjoitinkin tuossa, (ei edellisessä, vaan sitä edellisessä) postauksessa alkoholista ja suhteestani siihen - viime kesä oli hyvin erilainen kuin nyt. Alkoholin avulla "pääsi" (ainakin hetkeksi) pakenemaan tukalia tunteita ja tukalaa oloa, tosin, se nostatti ne hankalat tunteet lopulta pintaan ja leikin aikamoisella vaaravyöhykkeellä koko ajan. Pystyin tekemään silloin huomattavasti paljon vähemmän töitä, ahdistus vei usein tunneiksi kylppärin lattialle makaamaan.. No, blogini vanhempia tekstejäni lukiessa ehkä sen oivaltaa, miten syvällä sitä oltiinkaan. Saati sitten kaksi vuotta sitten. Itse en ole vielä kyennyt tekstejä lukemaan. Niille on kai aikansa ja paikkansa. Ja toisaalta, se olisi ehkä osittain ihan tarpeellistakin...

Melkein joka päivä mielessäni palaan siihen kaikkeen kokemaani. Ja ne kokemukset, muistot ja ne olotilat tulevat varmaan kulkemaan mukanani jollain tasolla läpi elämäni. Vertailen. Se kaikki pyörii mielessä, mistä selvisin. Välillä en tahdo uskoa itsekään, että oikeasti - olen elossa. Olen ihan järjissäni. Olin varma, että en ikinä enää pääsisi kiinni tavalliseen elämään. Se aivojen ja kehon ylikuormittuminen vei niin syvälle ahdistukseen, unettomuuteen ja ahdistuksen & unettomuuden "yhteistyö" -kierteeseen, piinaan, joka lopulta kaiken panikoinnin jälkeen sammutti minussa kaiken. Pysäytti. Lamaannutti. Veti sinne toiseen ääripäähän. Olin niiiin syvällä pimeydessä, että en tiennyt, miten sieltä ylös kammetaan. Jos tavoitteet oli pystyä käymään vessassa, tai pestä hampaat ja ne jo tuotti äärimmäisiä vaikeuksia ja tuskaa, niin niinä hetkinä mietti, että miten tuosta muka jotenkin selvitään ja saadaan elämänilo takaisin. Mikään kun ei tuottanut iloa. Tehtävä tuntui mahdottomalta. Lopultahan lakkasin puhumastakin, sekin oli liian vaikeaa. Sanoa mitään. Olin käyttänyt kaikki kapasiteettini ja voimavarani loppuun. En edes jaksanut sanoa kiitos, kun olin syönyt - jos edes söin. Oksentelin kaiken ulos, ahdistus oli itselle pitkälti voimakasta fyysistä kipua ylävatsalla.

Dissosiaatio oli myös minulle uutta. En lähestulkoon ensimmäisinä kuukausina sen koettuani tiennyt siitä, mistä oli ylipäänsä kyse. Ajattelin, että olen lopullisesti seonnut, kenties psykoosissa tai minulla on jotain sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan kokenut. Eräskin lääkäri vertasi minua kilpikonnaan, miten se vetäytyy kuoreensa. Ja tämä on ihan totta. Onneksi sain 2016 kesän loppupuolella aivan ihanan lääkärin, joka täysin tiesi, mitä käyn läpi ja miksi. Samoin kun kymmenen viikon päiväsairaalajaksolla oli aivan loistava tuon osaston oma lääkäri. Dissosiaatiohan on usein (ja joskus aikaisemmin) virheellisesti tulkittu psykoosiksi. Välillä oloni oli sellainen, kuin olisin joku kiiltokuva tai tarra, joka on lätkäisty muuhun ympäristöön kiinni. Kaikki ympärillä oleva oli niin kirkasta, jotenkin... erillistä. Ääriviivat ja kaikki oli jotenkin selkeitä. En ollut siinä samassa maailmassa. Mieli oli muualla. Muistan eräänkin hetken, kun odotin päiväsairaalasta kotiin mennessäni bussia, miten tuntui, että seison metrin muiden yläpuolella. Välttelin katseita, koska tuntui, että se kaikki näkyi minussa. Että olen hullu. Aivan kajahtanut. Teki mieli todistella, että olin ennen ihan tavallinen, iloinen, työssäkäyvä ihminen. Ja että nyt.. Olen vain varjo entisestä. Mutta niin olin ja mitäpä siinä todistelemaan mitä olin ennen. En edes jaksanut. Hymy ei noussut kasvoille ollenkaan.

Olin kuin zombi. Liikuin ympäristössä, mikä ei kohdannut ollenkaan oman kehon ja mielen kanssa. Peilistä katsoi vieraat kasvot. Siksi välttelin vessassakäyntiäkin. Saatoin maata sohvalla ihan järjettömässä vessahädässä, mutten halunnut nähdä peilikuvaani. Vaikka kuinka vääntelin kasvojani, en tunnistanut itseäni. Pelot oli niin todellisia ja voimakkaita, että melkein mikä tahansa pelotti niin, että mittasuhteet olivat suuret ja mitään ei uskaltanut tehdä. Pelkäsin älyttömän paljon sitä, ettei mikään tule muuttumaan. Muisti pätki paljon, tutut paikat oli aivan tuntemattomia. Myös reitit, mitä ennen kuljin, oli yhtäkkiä sellaisia, etten selvinnyt niistä itsekseni. En muistanut miten mihinkin mennään ja miten mistäkin paikasta pääsee takaisin. Ei sitä oloa voi selittää. Tunsin pelkkää tyhjyyttä. En tuntenut mitään. En tuntenut enää itseäni, en saanut yhteyttä sisimpääni, mutten myöskään tuntenut oikein mitään tavallisia tunteita vaikka niitä hakemalla hain. Yhteys kehooni katkeili hetkittäin. Sellaisena robottina eläminen oli kamalaa. Ja sen vain muistan, miten aurinko ja kirkkaat päivät olivat minulle painajaista. Itse kun ei todellakaan ollut läsnä siinä samassa maailmassa. Se vaan korosti sitä oman maailman ja muun maailman erillisyyttä. Monesti minulle sanotaan, että älä mieti niitä aikoja. Haluan miettiä siksi, että tajuan, mistä olen selvinnyt. Haluan myös kertoa niistä, jotta en unohda, missä olin ja missä olen nyt. Ja toivon, että jos joku kokee jotain lähellekään samanlaista, niin voisin taputtaa olalle ja sanoa, vielä se helpottaa. Ja että et todellakaan ole yksin. 

Ihminen voi tehdä myös rakastamiaan asioita liikaa - polttaakseen itsensä loppuun. Niin minulle kävi. Rakastin elämääni, kaikkea mitä tein. Mutta tein kaikkea aivan liian suurella intohimolla, kauheilla kierroksilla ja lepohetkiä oli oikeastaan aika tosi vähän. Olihan se elämä sellaista suorittamista ja pelosta käsin elämistä. Halusin elää täysillä, jos vaikka sattuisin kuolemaan. Kuolemanpelko oli läsnä aina. Kontrollintarve oli voimakas. Kun kontrollin sitten kaiken tuon pyörityksen jälkeen menetti, tajusi, että pelkäämällä ja kontrolloimalla tätä elämää ei voi hallita. "Mikään" ei lopulta ole meidän omissa käsissämme, jos jotain eteen tulee - se on tullakseen. Sairastuminen oli viimeinen asia, mitä uskoin juuri minulle käyvän. Se ei vaan katso aikaa eikä paikkaa. Eikä sitä, onko ihminen oikeasti pohjimmiltaan iloinen ja onnellinen.

Tulen varmasti palaamaan näihin muisteloihin vielä moneen otteeseen blogissani, vaikka näistä sairastumiseen johtavista syistä ja tästä taipaleesta on paljon tekstiä, mutta katselen sitä kuitenkin näin heinäkuussa 2018 vähän eri valossa, kuin heinäkuussa 2016. Esimerkiksi. 

Pitäkää itsestänne huolta!

Ladataan...
miiajohanna

Heräsin eilen siihen, että en kuullut vasemmalla korvalla mitään. Tai jos kuulin, tuntui, kun kahta kattilankantta olisi pamautettu yhteen. Kurkku tuntui karhealta ja silmät oli kirveltävän väsyneet ja turvoksissa. Mun silmät ei turpoa oikeastaan huonoista yöunista eikä rankasta itkemisestäkään. Mutta tämä turvotus tuntui ja näkyi. Ja näkyy. Olin nukkunut tätä edeltävänä yönä jotain 12 h. Olen ollut viime viikolla koko loppuviikon aivan totaalisen väsynyt. Tänä aamuna oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Astelin sinne, ja perille päästyäni valuin hiestä. Tuomio: Minulla on korvatulehdus, poskiontelotulehdus ja nyt riemukseni huomasin vielä, että nieluni on täynnä valkoisia peitteitä. Kumma on, että kuumetta ei ole, iltaisin pientä lämpöilyä vain. 2011 vuoden jälkeen (jolloin minulla leikattiin nielurisat), ei nieluuni ole tullut peitteen peitteitä. Ei ole ollut angiinoita. Yleensä nuhakuumeet on päätyneet siihen, että mulle on tullut keuhkoputkentulehdus. Ja siitähän varoiteltiinkin, että kun nielurisat eivät ole nielussa vastaanottamassa pöpöjä, niin ne pääsevät alemmas hengitysteihin. En tiedä onko tämä faktatietoa oikeasti, mutta itselläni ainakin pitänyt täysin paikkansa. Nyt mulla on viikon antibioottikuuri, (penisiliiniä, kaksi tablettia päivässä), sen lisäksi sinkkisuihketta, buranaa ja paratabsia, nenäsumutetta, maitohappobakteereja ja porevitamiinia. Tän vuoden puolella olen vaan saanut kroppani ph:n niin sekaisin, että tiedän tämän kuurin taas sotkevan sitä lisää. Mut nyt ei auta kuin syödä se. Olen päivän maannut sängyssäni ja plärännyt oikeastaan vaan somea. Maksoin myös laskut ja hoidin muutkin koneella tehtävät asiat mitä jaksoin. Ja kuuntelin Maaret Kallion uusinta kirjaa (äänikirjaa) Book Beat:sin kautta. Joka kerta tosin vaikka yritän olla nukahtamatta, siinä käy niin. Sen ääni on niin lempeä. Mutta joo, kiinnostava kirja ja kolahtaa kyllä. Tuntuu, että puhuu ihan täysin mun elämästä ja on helpompi jotenkin ymmärtää itseään. Toki hän kertoo paljon tuttuja juttuja, joista olisin hyötynyt jo paljon aiemmin, silloin, kun olin ihan hukassa... Terapia on onneksi auttanut oikeille jäljille ja siksi tuossa kirjassa tulee pitkälti asioihin vaan vahvistusta sekä kertausta. Nyt on muuten neljän viikon tauko terapiassa, kun terapeutti jäi kesälomalle, joten kirjoitan varmaan tämän neljän viikon aikana enemmän. Olen myös varannut ajan Marenalle ja lääkärilleni psyk.polille. Ihan varmuuden vuoksi sellaista välitsekkausta.

Tämä kotona mötköttäminen saa ahdistuksen ja masennuksen nostamaan päätään. Sitä ihan oikeasti unohtaa, miten vaikea on ottaa ajatuksiin etäisyyttä. Esimerkiksi tällaiset ahdistuskehät alkoivat rullata tänään päässäni; "Entä jos joudun sairaalaan johonkin tiputukseen tai jotain muuta.. En halua. Pelkään olla siellä. Entä jos tämä onkin uusi romahtaminen? Pelkään, että rahat ei riitä, ystävät, läheiset ja Jimmy häviää mun elämästä ja jään ihan yksin, oon loppuelämäni masentunut, enkä pääse töihin ja työpaikkakin menee alta". Noi ajatukset tietenkin ovat kuin ravintoa masennukselle. Tai no ne ovat sen tuottamia ajatuksia ja niihin pitäisi suhtautua pelotta. Hätäilemättä. Uskomatta niihin ajatuksiin. Lähtemättä mukaan tuohon hölynpölyyn. Mutta, noiden huolien pyörteissä on melkoisen vaikeaa pysäyttää pyörää ja kääntää vaihdetta toiseen suuntaan. Niinpä otin lääkettä, pistin sen Maaret Kallion sielua ja mieltä hivelevän äänen kuulumaan ja rauhoituin! 

Nämä rahahuolet ovat olleet jollakin tavalla läsnä tässä viime aikoina, kun sairastumiseni on ajanut tietysti minut pienemmille tuloille kuin mitä ennen tätä. Ja asuin silloin vielä eksäni Kimin kanssa yhdessä, eikä asumisesta tarvinnut maksaa kovinkaan paljon verrattuna nyt, kun asun yksin kivassa vuokra-asunnossa ja vieläpä kivalla alueella. Tulot ovat olleet epäsäännölliset ja tuet vaihtelevat ja välillä epävarmat. Toisinaan olen joutunut odottelemaan päätöksiä pitkäänkin. Viimeisin inhottava talouteen liittyvä ahdinko iski eilen, kun minulta evättiin vuosittaisessa tarkastuksessa asumistuki kokonaan. Sen lisäksi joudun maksamaan Kelalle asumistukia hurjat 1800 euroa takaisin. Se tuntuu. Olisihan se helpompaa, kun voisi tehdä töitä minkä ehtii ja tulot olisivat säännölliset ja varmat - mutta tällä hetkellä se ei vaan ole henkisen tilanteeni vuoksi mahdollista. Toisinaan se harmittaa, mutta nykyään hyväksyn tilanteeni ja aion antaa itselleni aikaa juuri sen verran kuin tarvitsen. Vaihtoehtoja kun ei ole. Selviän kuitenkin jotenkin ja se on tärkeintä. Oma terveys on kaikista tärkein ja sitten tulee vasta kaikki muu, vaikka toki taloudelliset ahdingot aiheuttavatkin stressiä. Ja itselle ainakin suuresti myös ihan turhaa häpeää. Yleensä en edes puhu (kirjoita) rahasta. Se on nyky-yhteiskunnassa tabu. Kaikilla pitäisi olla kaikkea. Kodin pitäisi näyttää tietynlaiselta. Pukeutumisella ja elintavoilla myös viestit itsestäsi. Sosiaalinen media pistää takuulla monet ahtaalle ja lisää paineita. Se on häpeällistä, että miten osteleminen on ollut mulle aina lääkettä pahaan oloon. Tai tietynlaisen elämän eläminen, sen hetkisistä tuloista riippumatta. Jos tippuu yhtäkkiä vähemmille tuloille, on sen kaiken hyväksyminen tietenkin vaikeaa ja se tasapainoilu sen suhteen, mitäs NYT voi tehdä ja / tai jättää tekemättä. Mitä ostaa ja jättää ostamatta. Tai voisi itseltä kysyä, onko minulla oikeasti varaa tähän? Voisin myös verrata ruokakauppojen hintoja ja ostaa kerralla isot ostokset ihan esimerkiksi Lidlistä, enkä lähimmästä ruokakaupasta, jossa hinnat on tottakai korkeammat. En yleensä vaan jaksa. En jaksa vertailla, enkä miettiä. Yritän mennä päivä kerrallaan ja selvitä aina kuukausi kerrallaan. Jossain kohtaa olisi vaan hyvä tehdä joku visio. Ynnätä yhteen kuukauden tulot ja menot ja pistää vaikka pikkuisen sivuun pahoja päiviä varten. Nyt on paljon ollut postauksia säästämisestä. Olihan mulla joku maltillinen rahastotili, mutta se ei juurikaan tuottanut. Se oli siis todella maltillinen.. Mutta jokatapauksessa, olisi kiva kuulla, onko siellä teissä lukijoissa ketään, kuka miettii samoja asioita? Tiedän myös sen, että jos rahaa olisi ylenpalttisesti, se kaikki ilo, mitä sillä voi saada, tuskin tuntuisi enää missään. Mutta tasapaino olisi todella tärkeä, ei se, että joutuu aina jotenkin pohdiskelemaan näitä asioita liikaa. En ole koskaan ollut säästeliäs, päinvastoin. Tuhlaan kaiken. Olen elänyt sillä metodilla, että mitään ei voi viedä mukanaan. Ja että kerranhan sitä eletään...

Hyppelen nyt aiheesta toiseen, mutta halusin vielä ottaa esille asian ihmisten pahoinvoinnista. Onhan tässä käyty nyt läpi mun fyysinen sairaus ja stressi ja häpeä taloudesta, niin vielä yksi aihe tähän postaukseen saadaan sovitettua. 

Eilen illalla huomasin Facebookissa kavereideni ystäväpariskunnan toisen osapuolen jakaneen katoamisilmoituksen tästä toisesta osapuolesta, vaimostaan. Tämä vaimo oli ollut lauantaina baarissa eikä ollut eilen vielä klo 22.00 aikaan palannut kotiin. Puhelin oli kiinni ja se oli paikannettu eilen aamulla klo 10.00 viimeisen kerran. Se, mikä  keskusteluryöppy tämän katoamisilmoituksen alle tuli, oli jotenkin järkyttävää luettavaa. Toki siellä oli ihan asiallisia kommentteja, tsemppiviestejä, ihan hyviä vihjeitäkin, jne. Mutta sitten siellä oli esimerkiksi sellaisia tyyppejä, jotka turhautuivat siitä, kun monet kirjoittivat ilmoituksen alle tekstin "jaettu". Tällä tavoin kuulemma oleelliset viestit hukkuu ja katoaa ja nämä ihmiset keräilevät vaan sulkia hattuun. Sitten joku tytötteli tätä kadonnutta, niin eiköhän siihenkin joku mielensäpahoittaja kirjoittanut, että "ihan nainenhan tuo on, eikä mikään tyttö, on vihkisormus ja kaikki". Monet olivat sitä mieltä, että nainen on lähtenyt pettämisreissulle. Näinkin voi toki olla, mutta se ei ole kovinkaan asiallinen ajatus heitettäväksi katoamisilmoitukseen, kun lähimmäiset on huolesta sykkyrällä. Ja jos tämä tällainen ei ole tälle naiselle edes mitenkään ominaista käytöstä, niin tilannetaju puuttuu ja pahasti, jos tuollaista voi heittää. Sitten siellä käytiin spekulaatiota joistain virolaisista miehistä, ja jotkut olivat jo menossa pesismailojen kanssa näiden ovelle - oli näillä virolaisilla miehillä todellisuudessa asiaan osaa tai arpaa. Poliisien toimia myös arvosteltiin, miten poliisit eivät tee yhtään mitään. Osa oli sitä mieltä, että hyvä etteivät tee, koska on kyse aikuisesta ihmisestä, ja hän voi olla lähtenyt omasta tahdostaan. Tätä kuitenkaan ei nyt uskottu, että olisi lähtenyt, vaan että mahdollisesti jotain olisi sattunut. Sitten joku älypää laittaa sinne kysymyksen, että "miksi nainen on ollut yksin baarissa?" josta myös nousi kauhea haloo, että miksi ei? Aivan kuin katoaminen olisi naisen vika. Tai jos jotain olisi sattunut, olisi sekin naisen vika. Mitäs oli mekko päällä, ja mitäs oli yksin, ja mitäs oli niin myöhään ja liikkui väärässä porukassa jne. Kaikesta, mistä vaan saatiin aikaan joku sanaharkka tai väärinymmärrys tai mitä ikinä - se kyllä tapahtui. Lopulta keskustelu ilmoituksen alla oli järkyttävän pitkä ja siellä oli vaikka ja mihin lähtöön kommentteja. Yksi oli esimerkiksi seuraavanlainen; "Kyllä sitä välillä seksiä tarvitsee kaikki." Ja sitten sen alle ihmiset haukkuivat tämän kommentoijan (hän oli virolainen) ja otettiin jo esille se, että liittyykö hän jotenkin tähän tapaukseen. Tilannetajun sekä empatianpuute näyttää vaivaavan ihmisiä ja pahasti. Toiset eivät hyväksyneet sitäkään, että ketju täyttyi tsemppiviesteistä. Mielestäni tuollaisessa tilanteessa kaikki myötäeläminen on vaan takuulla toivottua.

Aamulla ilmoitukseen oli tullut päivitys, että nainen on onneksi löytynyt ja on kunnossa. Spekulaatio tapahtuneesta ei kuitenkaan loppunut siihen. Facebookissa on suljettu ryhmä nimeltä "Naistenhuone". Siellä keskustelua käytiin, että mihin katoamisilmoitus on kadonnut ja löytyikö tämä nainen. Siihen haettiin vastausta. Monet tulivat siihen lopputulokseen, että nainen on lähtenyt vieraisiin tai että tämä hänen aviomies on vaarallinen ja väkivaltainen ja nainen on sen takia karkuteillä. Mielestäni tällaiset turhat muiden elämän ruotimiset voisi jättää sikseen. Kukaan meistä ei tiedä mitä kävi ja miksi. Ja jotain rikollistakin on voinut käydä, tuskin tämä mies haluaa (eikä nainenkaan) näitä tän tyyppisiä asioita jaettavan jossain katoamisilmoituksessa kaikelle kansalle. Ne on kuitenkin niin henkilökohtaisia ja herkkiä asioita. Tämä selkkaus kuitenkin taas havahdutti monella tavalla hereille: 1. Pidä hyvä huoli itsestäsi. 2. Pidä laturi mukana. 3. Pistä jonkun läheisen numero muualle kuin puhelimeen, jotta saat soitettua siihen, minne ja kenen kanssa menet. 4. Ihmisillä on liikaa aikaa puida muiden asioita. 5. Älä lue noita kommentteja, tulee vaan huono olo itselle. 6. Vahdi juomaasi AINA, koska mitä nyt olen yhdeltä jos toiselta kuullut ja nähnytkin... tyrmäystippoja laitetaan nykyään kai normaalia yleisemmin.

Tällaisia ajatuksia tähän maanantaihin. Vettä sataa, mieli on maissa ja lokkikin paskoi eilen Linnanmäellä päälleni.

Mutta onneksi on paljon hyvääkin. Kuulemma jos lintu paskoo päälle, se tuottaa onnea. Viikonlopun sain viettää rakkaan veljenpojan ja hänen perheensä, eli veljeni ja veljeni vaimon kanssa. Käytiin Muumimaailmassa, mitä kaikki meistä oli odottanut kovasti. Naantali oli kaunis. Muumimaailma oli ihana. Oli sydäntälämmittävää nähdä Patrik niin onnellisena. Hän on niin hauska ja sydämellinen pieni poika. Hän ihmetteli kovasti, miksi muumit eivät puhuneet. Hän kyseli minulta automatkalla, onko sinulla Jimmyä ikävä? Vastasin että vähän. Tähän tulee perään heti kysymys, miksi vähän. Sanoin, että no me nähtiin aamulla. P: Onko Jimmy sinun kotona? Minä: Ei se nyt ole. P: Eikö sinua harmita kun siellä ei odota yhtään ystävää?

Voi rakaaaaaaaas.

 

Kaikille hyvää ja kaunista, parempaa alkanutta viikkoa!

Tässä vielä kuva eilisestä hattarasta, jonka vetäsin kiduksiini viidessä minuutissa.

Ladataan...
miiajohanna

Viime aikoina on tapahtunut paljon. En oikeastaan edes tiedä mistä aloittaa.

Olen päättänyt, että lopetan humalahakuisen juomisen kokonaan. Se on oikeastaan ollut koko elämäni ajan jollakin tavalla haastava asia. Se, että alkoholin käyttö pysyisi kontrollissa tai hallinnassa. Jo nuorena tyttönä tuli tehtyä ylilyöntejä sekä myös näin aikuisiällä. Jossain kohtaa tilanne rauhoittui, ja opin nautiskelemaan viinistä vain hyvän ruoan seuralaisena. Sitten oli pitkä, yli vuoden tauko, jolloin en juonut ollenkaan. Se oli se sairaalavuosi. Oli lääkkeet ja kaikki. Olin ihan sekaisin, en olisi uskaltanutkaan. Se ei ollut vaihtoehto.

Sitten jossain kohtaa taas aloin juoda. Siinäpä olikin jälleen uudestaan opettelua, mikä määrä on riittävästi. En ole siis koskaan juonut alkoholia vaikkapa päivittäin. Tai että se olisi ollut pelastava ratkaisu edellisillan kemuista aiheutuneeseen krapulaan. Ei. Ehkä suurin ongelma on ollut se, että nousuhumalan kupla on niin ihana, että siinä rytäkässä tulee juotua joskus liian nopeaan tahtiin, kunnes huomaamattaan ylittää jonkun tärkeän rajan - ja sitten mennään. Tällaista voi käydä kaikille joskus ja montakin kertaa, mutta tuntuu, että itselleni on käynyt luvattoman monta kertaa. Olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina paljonkin. Onhan alkoholin juominen (monesti ja ainakin omassa tapauksessani useinkin ollut) pakenemista todellisuudesta. Pakenemista liian kipeistä tunteista. Viime kesänä pakenin dissosiaatiota, koska sitä outoa olotilaa oli jopa helpompi kestää, kun oli lisänä alkoholin tuoma kupla. Dissosiaatiohan oli usein suojana kipeiltä tunteilta jo itsessään, niin siihen jos menin sotkemaan alkoholin, saattoi alta ryöpytä sellainen tunnemyrsky, mitä en oikeasti ollut valmis kohtaamaan ja lopputulos tästä syystä ei aina ollut mikään paras mahdollinen. Sieltä jostain syvyyksistä saattoi nousta todella voimakas itsetuhoisuus, että pahastikin olisi voinut käydä. Onneksi enkelit olivat monta kertaa matkassa. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Terapeuttini mielestä alkoholi nostaa pintaan usein murrosikäisen osan minusta, toisinaan vaivun ihan lapsen tasolle. Ja se itseinho ja ruoskinta on todella rajua tuollaisen jälkeen. Se ei ole hyvä. En silloin osaa olla itselleni lempeä, kun sitä eniten tarvitsisin. Olen silloin enemmänkin ankara. Silloin tuntuu, etten voi elää itseni kanssa. 

Elämä on siis heittänyt eteen isoja ja pieniä läheltä piti -tilanteita ollessani alkoholin vaikutuksen alaisena, sekä myöskin ihan vaaratilanteita. Oikein mikään ei ole kuitenkaan vavisuttanut minua hereille. Ehkä hetkeksi, mutta sitten se on unohtunut. Ja taas mennään. Hakataan päätä seinään. Sitähän minun tarvitsee tehdä aina kaikessa. Viimeiseen asti, ennen kuin jotain tajuan. No, nyt olen tajunnut.

Siinä vaiheessa, kun oma juhliminen alkaa vaikuttaa omiin läheisiin ihmissuhteisiin tai omaan hyvinvointiin, ollaan väärällä tiellä. Olen huomannut, että ahdistuneisuuteni ja masennukseni pahenee juhlimisen jälkeen. Toki se on ihan normaali aivojen kemiallinen reaktio. Alkoholimyrkytys. Alkoholi pistää aivokemiat sekaisin. Mutta noista mielensairauksista kärsivällä se tuntuu vielä tuplasti (tai triplasti) pahemmalta. Ja se itseinho, tyhjyys ja haluttomuus... Elämä tuntuu mustalta. Mitään ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Itkettää. Hermo on tiukalla. Saattaa mennä melkein viikko, ennen kuin mieli alkaa kohentua. Se ei ole hyvä juttu. Sen lisäksi jos loukkaan läheisiäni humalassa sanomalla tai tekemällä asioita, mitä en tarkoita, tai mitä en halua, niin en tahdo sellaista.

Lääkkeet + alkoholi -yhdistelmä on myös arvaamaton. Humala voi tulla hyvinkin vähästä. Enkä välttämättä huomaa sitä. Tai koe sitä niin kuin miltä se ulospäin näyttää. Siksipä päätin, että en jätä alkoholia kokonaan (en itse ainakaan usko, että ainakaan alussa, jos ollenkaan ehdoton kieltäytyminen olisi se paras ratkaisu). Päätin, että saan juoda, mutta vain vähän. Muutama lasi viiniä silloin tällöin tai vaikka saunaolut. Juhannuksena joinkin ensimmäiset neljä tuntia yhtä ja samaa siideriä ja seuraavat viisi tuntia yhtä ja samaa olutta. En tullut humalaan. Eilen juotiin mietoa kuohuviiniä samalla kun katsottiin sarjaa. En tullut humalaan. On ihan loistavaa, että on tullut noita matalaprosenttisia viinejä myös, koska viineistä kaikista eniten tykkään! Ja pystyn tähän, jos vain oikeasti haluan. Se päätös piti tehdä ja tehdä siitä myös julkinen, silloin se on jotenkin todettu ääneen, ja siitä on vaikeampi luistaa. En siis halua menettää oman typeryyteni takia yhtään läheistä ihmistä, enkä joutua masennuksen syvempiin syövereihin tai satuttaa itseäni millään tavalla. Siksi tämä on ainoa ja kaikkein viisain ratkaisu tähän kohtaan.

Moni olisi varmaan havahtunut hereille jo aiemmin. Itselle elämän täytyy näyttää sata kertaa samat asiat, ennen kuin alan ymmärtää, että okei.. Ehkä sitten niin. Samahan se oli sairastumiseni kanssa. Kaikki merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta enhän minä tajunnut. Kai sitä halusikin sulkea silmänsä. Ja jos ei ole ennen sellaista läpielänyt, ei voi edes tietää, mistä on kyse.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko siellä lukijoissa muita, jotka ovat jättäneet alkoholin vähemmälle tai kokonaan ja miksi? Tai onko päätös ollut vaikea vai helppo? Itselle se on ollut helpotus. On parempi olla koko ajan tietoinen omasta käytöksestään, omista tekemisistään ja siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Haluan myös muistaa kaiken. Haluan, että olen paras mahdollinen versio itsestäni. Itselleni sekä rakkailleni. En myöskään tarvitse yhtään estettä enempää toipumiseni tielle.

Ladataan...
miiajohanna

Tämä alkuvuosi on osoittanut moneen otteeseen sen, miten elämä voi päättyä koska tahansa.

..kenen tahansa meistä.

Ennen sairastumistani kontrolloin elämääni, kontrolloin kaikkea. Ikäänkuin turvasin sillä selustaani, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, eikä myöskään yhdellekään läheisistäni. Minut sai kovasti ahdistumaan puheet siitä, miten elämästä ei ikinä tiedä, eikä huomisesta voi olla varma. Ja että mitä tahansa voi tapahtua, koska tahansa. Päätinkin elää täysillä koko ajan, kuin huomista ei olisikaan. Suoritin elämääni. Mitä enemmän sain aikaan, sen tyytyväisempi olin itseeni ja tuntui, että tällä tavoin käytän elämäni asettaman rajallisen aika-kapasiteetin 100% hyödyksi.

Kun lopulta väsyin ja menetin kontrollin kaikkeen - mieleni (ja kohtaloni) seurauksena, yritin pitkään vastustella. Se ei kuitenkaan auttanut. Mieli piti hereillä monta viikkoa, tein minä mitä tahansa. Helpommalla olisin varmasti päässyt, jos olisin vain osannut päästää irti ja antaa sen kaiken tapahtua, vastustelematta. Olisinkin vain kummastellut, antanut virran viedä. Se kaikki oli vaan niin kamalan pelottavaa, olin kuin imussa, johon en tahtonut mukaan. Pelkäsin, että sekoan tai kroppani pettää, niinkuin olen teille kertonut. Jollakin ihmeen kaupalla tänne asti on kaikesta huolimatta selvitty, tosin ei kolhuitta, arvitta, mustelmitta, haavoitta. Minusta on kuitenkin tullut vahvempi, onnellisempi ja terveempi. Vähitellen.

Kuolemanpelkoni on väistynyt. Kuolema on väistämätön osa elämää. Se on jokaisen meidän kohdalla edessä, me ei kukaan voida sitä päivää tietää etukäteen. Tottakai elämä kannattaa elää niin, että katse on kaukana tuolla tulevaisuudessa ja ajatuksissamme elämme ryppyisiksi, harmaantuneiksi mummoiksi ja vaareiksi, mutta sitähän emme tiedä, tapahtuuko niin todella. Koen välillä syyllisyyttä kokemistani itsetuhoisista ajatuksistani (ja teoistani), koska jotkut taistelee elämästä kaikin tavoin. He haluavat elää, eivät kuolla. Mutta niinhän se on masentuneidenkin kohdalla. Silkkaa kamppailua elämästä. He haluavat (me haluamme) parantua, eivät olla sairaita ja kuolla. Mutta se sairaus valitettavasti sumentaa kaiken sen valon, mitä elämällä on tarjota. Ja silloin, monestakin syystä, ajatuskehä pyörii luovuttamisen ja kuoleman ympärillä. Se ei ole selkeä, terveen mielen valinta. Pystyn myös ymmärtämään nyt huomattavasti paremmin sen, miten jotkut päätyy siihen ratkaisuun. Elämä on lahja ja tietenkin sitä tulisi vaalia, pitää itsestään huolta ja rakastaa itseään, läheisiään, elämää ylipäänsä. Tehdä asioita mitkä tuottaa iloa ja hyvää oloa. Mutta masennus on vakava sairaus. Ja se saattaa johtaa siihen ratkaisuun joidenkin kohdalla, ettei vaan enää jaksa...

Hyviä esimerkkejä tämän vuoden puolelta on esimerkiksi Tim Berglingin eli tunnetummin Aviciin itsemurha. Hän oli lahjakas, herkkä artisti, joka uupui kaiken sen keikkailun ja julkisuuden alle. Surullinen tarina, joka kosketti ihmisiä ympäri maailmaa. Netflixissä on erinomainen dokkari Aviciistä (True stories), se on tehty viime vuonna. Jossain määrin sen voi nähdä myös tätä tapahtumaa ennakoivana dokumenttina. En ymmärrä, miksei hänen hätäänsä kuultu. Tai haluttu kuulla. Dokumentista saa sellaisen kuvan, että raha ratkaisi...

Viimeisimpänä mieleeni tulee Kate Spade, joka kuoli tiistaina 5.6. "Suunnittelijan sisar Reta Saffo kertoo hänen kärsineen mielenterveysongelmista viimeisen 3–4 vuoden ajan. Sisaren mukaan hän oli vastahakoinen hakemaan lääketieteellistä apua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä, sillä hän pelkäsi, että se haittaisi hänen ja hänen brändinsä huolettoman hyväntuulista julkisuuskuvaa." Surullinen tarina tämäkin. 

Itselleni hyvin tärkeä hahmo, Stellan vokalisti Marja Tahvanainen kuoli viime viikolla saatuaan jonkin sairauskohtauksen. Muutama päivä meni itkiessä ja biisejä kuunnellessa. Marja oli vain 38-vuotias. Stella on ollut merkittävä kokoonpano nuoruuteni ajan. Biisit teiniajoilta aikuisuuteen, jokaisella joku merkityksensä ja muistonsa. Ne Ilosaarirockit jolloin Stella esiintyi, oli jotain niin parasta. Yksi ikimuistoisimpia keikkoja oli se, kun Stella esiintyi Joensuun kaupunginorkesterin kanssa ja me ystäväni Helin kanssa saatiin liput keskeltä eturivistä. Vie mua vie vieläkin niihin tunnelmiin. Ne sanat on niin kauniit... Stellan musiikin siivittämänä me aikuistuttiin.

Eilen uutisoitiin Teemu Selänteen äidin poismenosta. Sekin tuntui hurjalta. Hänhän oli mennyt vain polvileikkaukseen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin.

Omassa lähipiirissäni on tämän vuoden aikana kuollut useampi sukulainen syöpään ja yksi ystävä yllättäen. Yksi on sairastunut syöpään. 

Tämä kaikki herättää siihen, että elämä on hauras ja se ei katso ikää, aikaa, paikkaa. Se tapahtuu, kun on tapahtuakseen. Siksipä toivon, että te jokainen siellä ruudun toisella puolella teette tänään jotain sellaista, minkä tekemättä jättäminen harmittaisi huomenna. Soittakaa sille tärkeälle ihmiselle, sanokaa että rakastatte. Silittäkää, pussailkaa, halailkaa. Auttakaa toista, tukekaa, olkaa olkapäitä. Heittäytykää tekin hoivalle. Antakaa auringon helliä. Tehkää teistä oikeilta tuntuvia ratkaisuja ja päätöksiä, vaikka pelottaisi. Monesti sana ei on itselle kyllä:n sanomista. Muistakaa siis sanoa myös ei. Havahtukaa siihen, mitä oikeasti haluatte elämältä. Oletteko menossa siihen suuntaan, minkä koette kutsumukseksi? Vai teettekö asioita vain, koska joku toinen ehkä haluaa niin?

Eläkää tänään, huomisesta me emme tiedä.

Ladataan...
miiajohanna

 

Viime viikolla juteltiin terapeuttini kanssa siitä, että olenko vielä jatkanut kirjoittamista. Kerroin, että olen kyllä, mutta se on jäänyt vähemmälle. Kerroin, että kirjoitin (positiiviset) kuulumiseni Kreikan reissun jälkeen. Sen jälkeen minulla on kyllä ollut kova into kirjoittaa, mutta olen useaan otteeseen avannut läppärin ja tuijottanut pitkät tovit näyttöä, enkä ole saanut sanaakaan blogialustalle. Kansi on sulkeutunut ja tekstit ovat jääneet mieleeni hautumaan.

Tästä pääsimme siihen, miten kirjoittaminen on minulle terapeuttinen työkalu. Se on väylä käsitellä vaikeita tunteita. Kirjoitan myös paljon terapiassa tekemistäni oivalluksista. Yleensä, kun tuotan tekstiä, on kone saatava käsiini sillä sekunnilla. Se kaikki tulee ulos kuin pulputen, eikä minun tarvitse sen kummemmin miettiä, mitä kirjoitan. Otsikot syntyy kuin itsestään ja sisältö myös. Silloin, kun minulla menee paremmin, minun on selvästi vaikeampi tuottaa tekstiä. Tämän tajusin, kun keskustelimme aiheesta.

Terapeuttini oli kuitenkin sitä mieltä, että sekin olisi tärkeää, siis kirjoittaa hyvistä asioista. Listata niitä juttuja, mitkä tuo juuri nyt iloa. Miltä elämä maistuu juuri tässä hetkessä toipumista. Millä tavalla tämä eroaa vaikkapa vuoden takaisesta? Tai miten suuri muutos on menty taas puolessa vuodessa eteenpäin. Jotain, mutta siis positiivista. En tiedä, miten se onkin ollut niin paljon vaikeampaa.

Tai, korjaan sen verran; niiden iloisten ja mukavien asioiden löytäminen ole vaikeaa, vaan sen kiinnostavan sisällön pitäminen kepeämmästä tekstistä huolimatta. Pelkään kai, etten osaa sitä?

Viikonloppuna voinnissa tuli notkahdus alaspäin ja erään episodin seurauksena traumahaavani revittiin jälleen auki. Tällä viikolla minulla on yhden käynnin sijaan kaksi terapiakertaa, joista toinen oli tänään. No, sieltä sain paljon ymmärrystä, työkaluja, tukea ja neuvoja. Käynti oli todella hyödyllinen ja näiden asioiden työstäminen jatkuu tietenkin omassa arjessa. Sitä, mitä tämän notkahduksen takana on, en halua lähteä täällä sen enempää ruotimaan.

Tietenkin jos ruotisin, saisin taas mielenkiintoista luettavaa aikaan ja varmasti vertaisia sieltä toiselta puolelta jne. Mutta asia kuitenkin on niin monimutkainen ja henkilökohtainen, että jätän tämän tähän. Sen sijaan, yritän nyt opetella sitä, miten positiivisista asioista kirjoittaminen on myös tärkeää. Siihen siis keskitytään jatkossa (ainakin teen sen parhaani mukaan!) 

Tuo ylläoleva kuva on muuten otettu tänään.

Ladataan...
miiajohanna

Osa teistä on jo kysellyt perääni; minne olen kadonnut, onko kaikki hyvin? Vastaus on kyllä. Kaikki on hyvin.

Lähdin toukokuun alkupuolella vihdoin odottamalleni matkalle Santorinille. Vointini oli ennen tuota aikamoista, kuten edeltävä postaus sen kertoa saattaa, mutta lähdin silti. Vaikka kyllä muutamaan otteeseen mietin, onko se järkevää. Olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, kuormittanut itseni aivan uuvuksiin ja ainoa vaihtoehto siihen oli aivan pakolliset saikut & onneksi oikeaan saumaan osunut kesäloma. Joskus täytyy lähteä kauas nähdäkseen lähelle. Ja maisemien totaalinen vaihto teki hyvää muutenkin.

Jätin läppärin aivan suosiolla kotiin, jotta voisin kirjoittaa ajatuksiani enemmän käsin. Välillä kyllä kaipasin konetta. Olisin voinut kirjoitella omalla pienellä parveekkellani illan viiletessä, mutta ajattelinpa kuitenkin säästää kirjoittelun tänne Suomeen.

Olen vähentänyt somessa roikkumista, joten tämän tekstin ulostulo on kestänyt senkin takia hiukan, pahoittelut siitä. Tuntuu myös, että asioita, (joista haluaisin niin kovasti kirjoittaa), on ehtinyt tässä välissä kertyä jo sen verran, että se ei yhteen postaukseen mahdu ja haluaisin kuitenkin pitää kunkin postauksen aina suht yhtenäisenä.

Jos nyt lyhyesti kerron matkastani, niin... se oli onnistunut. Oikeastaan onnistuneempi, kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Kaikki meni tosi kivasti. Matkustuspäivä Ateenaan ja sieltä Santorinille oli raskas, koska perillepääsy meni myöhään yöhön. Mulla oli aivan liikaa vaatteita päällä ja pieni stressikin. Myös aikamoinen turbulenssi Ateena - Santorini -välisellä lennolla säikäytti. Perille kuitenkin päästiin. Ihana hotellin Nick oli hakemassa mua kentältä, ja kun päästiin viimein perille, olin haltioissani. Olin tehnyt niin nappivalinnan hotellini (ja sen sijainnin) suhteen. Nick käytti jossain pienessä leipomossa minua, että sain haettua jääkaappiin jotain pientä iltapalaa. Nukuin ensimmäisenä yönä yhdeksän tuntia siitä huolimatta, että olin aivan ylikierroksilla ja pienissä adrenaliiniryöpyissä.

Helsinki - Ateena -lennolla istuin nuorien Oululaisten tyttöjen vieressä, joten matka sujui leppoisasti. Takanani ja edessäni oli myös keskenään samaa kaveriporukkaa, joten heidänkin kanssa tuli jutusteltua. Ateena - Santorini -lennolla taas tutustuin perheeseen, joiden kanssa päädyttiinkin viettämään aikaa saarella. Kävimme sunnuntaina Kamarissa ja tiistaina katsomassa Oían auringonlaskun. Ja kyllä, se oli sen arvoista. Lauantaina kävin Firassa, Santorinin pääkaupungissa vähän pyörimässä ja etsimässä Sephoraa. Oli pakko ostaa kaikki sellaiset asiat, mitkä käsimatkatavaroista jäi puuttumaan. Päivä oli kuuma ja olin vähän hukassa ja puhki ne pari ekaa päivää. 

Hotellin aamiaista valmisti aivan ihana Marina. Sellainen hyvin espanjalaishenkinen, kaunis, vähän pyylevä, kovaan ääneen naurava ja käsillään elehtivä nainen. Olin hänelle dear, ensimmäisestä päivästä saakka. Poskisuukot ja halaukset vaihdettiin joka aamu. Aamiainen ei ollut perinteinen buffet -tyyppinen, vaan Marina valmisti neljästä eri vaihtoehdosta aina toiveisiin sopivan. Hän teki myös aivan mielettömiä lounaita. Simpukoita esimerkiksi. Valmista Menúta ei ollut, vaan keskustelemalla sai mitä halusi. Se oli parasta. Sain esimerkiksi spagettia, jossa oli basilikaa, valkosipulia, fetaa, oliviiöljyä jne. Hotellilta ei siis ollut mikään pakko poistua mihinkään. Lasi paikallista (HYVÄÄ) valkoviiniä maksoi 3,70e. Ja joo, eikä pelkästään Marina, vaan koko hotellin henkilökunta oli aivan mielettömiä. Respan Eirini, niin avulias ja lempeä. Hän sanoi minua joka aamu kauniiksi. "You are SO beautiful, I like your style Miia!" Tunsin olevani kotona näiden ihmisten kanssa. Hotelli oli sen verran korkealla, että siinä vieressä meni sellainen pellonpiennar, jossa oli hevosia. Koiria oli kaikkialla paljon. Myös hotellilla oma, Mini. Hän oli aiemmin koditon kulkukoira, joka päätti jäädä Ifestos Villaan. Hän oli todella arka, mutta tuli kuitenkin mun luo silitettäväksi. Henkilökunta sanoi, että se ei tule koskaan kenenkään luokse; "She knows, that you must be a good person." Aww. 

Tapasin reissussa myös Auroran. Aivan ihanan ikäiseni paikallisen tytön, joka oli töissä pienessä koruliikkeessä Firassa. Meillä kohtasi kemiat ja meillä oli paljon juteltavaa. Niinpä päätettiin, että tavataan ennen kuin palaan takaisin Suomeen. Keskiviikkona huristeltiin autolla Perissaan. Käytiin drinksuilla ja koko paluumatka kuunneltiin ikkunat auki täysillä Aviciita. Aurorasta tuli minulle lyhyessä ajassa tosi tärkeä. Hän oli sydämellinen ja myös paljon kokenut. Sain häneltä rannekorun, joka muistuttaa minua tuosta reissusta, meidän keskusteluista ja hänestä joka päivä.

Luin joka päivä Jutalta joululahjaksi saamaani kirjaa Rakkauden sotilas, joka resonoi minuun tavalla, mitä en olisi voinut kuvitella. Ihan vähän lopusta on vielä lukematta, vaikka kirja teki mieli ahnehtia kerralla loppuun. Siitä kirjasta sain viimein uuden tatuointi-idean vasempaan ulkoreiteen. Pikkusiskoni suunnittelee sen. Kerron siitä lisää vasta sitten, kun kuva on valmis ja paikallaan. En halua paljastaa vielä enempää. Muuta, kuin että olen innoissani tästä.

Ensimmäisten päivien jälkeen tunsin rauhan tunteen, liikutusta ja onnea. Myös uudesta inspiroitumista. Heräsin siihen, mitä kaikkea mulla on Suomessa ja miten asiat on hyvin. Vaikka Santorini oli yksi kauneimpia ja ihanimpia matkakohteita, odotin kotiinpaluuta. Minulla oli jo niin kova ikävä Jimmyä. Ja mikä parasta - Suomessa odotti kesä. Täällä on ollut niin ihanan lämmintä, että enpä olisi osannut arvata!

Ja hyvä fiilis on jatkunut Suomessa. Nyt vasta näen, miten huonosti voin ennen tuota reissua. Ja se teki sen mikä oli haaveissakin - sai mut taas vähän paremmin jaloilleen. 

Kuullaan pian taas!

 

 

Ladataan...
miiajohanna

"The bravest thing I ever did was continuing my life when I wanted to die."

 

Tätä olen tehnyt. Nyt ihan joka päivä. Ollut rohkea. Jatkanut elämääni. Vaikka ei ole oikeasti huvittanut. Kamppaillut mieleni demoneita vastaan. Yrittänyt taistella niitä mustia, ahdistavia, synkkiä, tappavan pelottavia ajatuksia vastaan. Yrittänyt ajatella, että ajatukset, jotka mielessäni pyörivät, eivät ole totuus. Ne eivät pakota tekemään mitään, vaikka siltä vahvasti tuntuisikin. Ajatukset ovat ajatuksia, eivät faktisesti totta. Tunteet ovat myös tunteita ja menevät ohi. Tämä ajatus tai nämä ajatukset ei vaan ole juurikaan viime aikoina auttanut. Ja huonossa tilanteessa asioiden realisointi tai valoisien asioiden mieleen tuominen ei aina onnistu. Siihen oloon joskus jää ikäänkuin vellomaan, eikä siitä meinaa päästä irti. 

Olen kirjoittanut paljon kokemistani peloistani toipumiseni suhteen. Olen useampaan otteeseen myös todennut, että sairastumiseni on ollut monella tavalla myös paljon hyviä asioita ja muutoksia tuonut asia. Suuria muutoksia. Elämässäni, mutta myös tietenkin itsessäni. Mutta tietenkään sitä ei voi tuskissaan ja kovasti kärsiessään ajatella niin, että onpa tämä hyvä asia. Siinä hämärtyy se kaikki hyvä tai positiivinen, mitä tämä kaikki negatiivinen on tuonut tullessaan. Ja pelkää, että eikö tämä koskaan helpota. Ja entä jos elämäni on aina tästä eteenpäinkin tällaista? Että en todellakaan tule jaksamaan.

Aviciin (Tim Berglingin) itsemurha on aiheuttanut minussa voimakkaita tunteita ja se on pyörinyt mielessäni päivittäin. Katsottiin myös Netflixistä se hänestä kertova dokumentti viime vuodelta. Ehkä se oli tässä kohtaa virhe. Se vaan ruokki minussa sitä "sairastunutta" puolta jollain tapaa ja myös herätti pelon, että mitäs jos minullekin lopulta käy noin? Mistä minä tiedän, jos en enää ihan oikeasti jaksakaan? Hänkin uupui kaiken alle. Ja lopulta uupui niin, että ei jaksanut enää. Ollenkaan. Usein myös pelkään, kuinka kauan läheiset jaksaa kannatella tai olla tukena? Tottakai sairauteni kuormittaa myös heitä. He joutuvat ehkä myös pelkäämään, ja olemaan minusta huolissaan. Olen viime aikoina kuullut paljon sitä, että olen sinusta niin huolissani.

Haluaisin sanoa, että ei tarvitse. Haluaisin myös ajatella, että se pahin on takana, koska se on, jolloin olin lähellä luovuttaa. Mutta kun pudotuksia tulee, joka kerta se on paha. Olen väkisin yrittänyt muistella sitä kevättä 2016, kun en uskaltanut mennä edes vessaan, kun en tunnistanut omia kasvojani peilistä. Kun kaikki tuo oli uutta ja ajattelin, että olen seonnut lopullisesti. Keho - mieli -yhteys katkeili jatkuvasti. Leijuin, kokemus kehostani oli pienempi tai suurempi, mitä todellisuudessa. Käteni saattoivat tuntua siltä, että ne roikkuvat lattiaan asti. Joskus ne eivät toimineet ollenkaan. Mittasuhteet vääristyi. Katse jumiutui yhteen pisteeseen, enkä saanut sitä nostettua. En voinut ottaa katsekontaktia. Kun joskus jaksoin suihkuun, näin sen suihkusta alas virtaavan veden olevan verta. Tiedostin, että se ei ole, jolloinka sitä ei koskaan diagnosoitu psykoottiseksi oirehdinnaksi. Psykoottista se olisi silloin, että uskoisin näkyihini. Mutta tajusin, mitä tapahtui. Ja se oli ehkä vielä pahempaa. En tiedä. Mutta todella pelottavaa se oli. Kuten myös se, että katse jähmettyi keittiöveitsiin tuntikausiksi. Tai jos sain kukkia, piti ne heittää pois, koska mieli käänsi asian niin, että ne ovat hautajaiskukkia. Minun hautajaisiini. Ne olivat sellaisia mieleeni väkisin tunkevia ajatuksia. Myös kaupungilla oli (sen verran mitä sairaala - koti -väliä kuljin) oli vaarana aina ratikat, metrot, junat, autot. Mieli uskein pakotti kävelemään punaisia päin. Josko vaikka jäisin alle. Jouduin hallitsemaan sekavaa ja itsetuhoisaa mieltäni. Pysymään järjissäni. Pakottamaan itseni siihen, että pysyn. Vaikka massiivinen unettomuus, ahdistus ja monipuolinen lääkitys sekoittikin pääni ihan totaalisesti.

Nykyään ajatukset ovat vain sellaisia, että ne pyörivät, kun on huono olla ja pelottaa. Tietenkin pelkään, että miten tuollaisten ajatusten kanssa kamppailu kuluttaa ja miten näitä raskaita ja synkkiä ajatuksia nyt taas tuleekin niin paljon. Tiedän, että väsymys ja uupumus osittain tekee sitä. Vaikka kumma kyllä, mitä lyhyempiä yöunia olen nukkunut, niin sitä parempi on ollut mielialani noina huonojen öiden jälkeisinä päivinä. Mutta kun näitä öitä tulee useampi, tulee stoppi. Ja se stoppi tuli tänään. Dissoa, ahdistusta, masennusta, totaalista väsymistä. Olin kyllä töissä, handlasin päivän onneksi ihan ok, mun ei onneksi tarvinnut olla yksin. Kun tulin kotiin (kotimatka tuntui ikuisuudelta), nukahdin vajaaksi tunniksi, kun heräsin, olin jäässä ja koko kehossa oli voimakas ahdistus. Varsinkin pallean alueella ja vapisin. Sydän löi tuhatta ja sataa. Otin lääkettä, ja kuuman suihkun. Sen jälkeen sain kokattua ruokaakin (en muista koska olisin kokannut kunnon ruokaa, jos ei nyt mukaan lasketa tekemiäni aamiaisia!) ja syötyä! Sitten olenkin yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin - iskin kasvoilleni Kypriksen Glow Maskin, tutkin reissukohdettani Santorinia ja olen kirjoitellut ystävieni kanssa.

Olen ollut paljon Jimmyn luona, mm. siksi, koska pelkään olla yksin. En tietenkään siis vain siitä syystä. Mutta ajatus siitä, että tulen kotiin yksin, on ahdistanut valtavasti. Tätä olen vältellyt. Kodista onkin tullut mörkö. Tänään kuitenkin tulin kotiini. Kohtasin pelkoni. Tavallaan aika järjettömän pelkoni, että turvapaikkani olisi paha paikka. Oli minulla näitä pelkoja viime kesänäkin, mutta se oli ehkä enemmän sitä, että silloin konkreettisesti saattoi tapahtua jotain, minkä takia pelkäsin olla itsekseni. Nyt olen sen verran jo vahva ja luvannut niin monelle, että en tee mitään typerää. Sen sijaan otan lääkkeitä, turvalistan ja haen vaikka apua. Mutta yritän pitää itseni kasassa, ja hienosti se jo menee. Itsensä satuttaminen ei ole ratkaisu, vaikka masennuksen mielestä se onkin. Ja koti on oikeasti turvapaikka, vaikka pelkään, että joudun masennukseni kanssa pulaan ollessani yksin.

Uni tahtoo puskea päälle. Syön jogurtin vielä, juon kupin uniteetä, otan iltalääkkeet ja alan vähitellen rauhoittua nukkumaan. Huomenna en tee mitään. Joka päivä teen jotain. Huomenna en aio. En ainakaan yhtään mitään sellaista, joka rasittaa tai väsyttää. Lakkaan kynnet. Sen teen. Ja keitän kunnon mutteripannukahvit aamulla. Voisin myös katsoa jotain kivoja dokumentteja ja vaikka lukea. Olla. Levätä. Mun täytyy vaan väkisin takertua elämän hyviin asioihin, vaikka maailma näyttäytyykin nyt minulle aika pelottavana ja ahdistavana paikkana. Valo ja aurinko ovat jälleen vihollisiani. Toivottavasti kuitenkin pian lähenevä matka toisi hyvää oloa. Ja että siellä voisin ottaa kaiken irti siitä valosta, lämmöstä ja auringosta. Aion myös nukkua paljon, olla auringossa, kävellä kauniita kujia pitkin, ottaa kuvia, kirjoittaa, juoda hyvää viiniä ja syödä mereneläviä. Rentoutua. Muita tavoitteita minulla ei reissulle ole. Enkä aio suunnitellakaan. Jos haluan maata koko viikon, sitten teen niin.

Rakkaudellisia ajatuksia, pitäkää toivoa yllä mun voinnin kohenemisen suhteen. Olisin siitä niin kiitollinen.

Those were the days when I was smiling from the bottom of my heart and feeling good.

Ladataan...
miiajohanna

 

"My love, leave yourself behind, beat inside me, leave you blind, my love, you have found peace, you were search for relief"

 

Viime kesänä juotiin punaviiniä mun entisessä kodissani Hyväntoivonkadulla. Tulit suoraan töistä ihan hikisenä mun luo pakettiautolla, sulla oli takana taas pitkä työpäivä. Harmittelit ettei sulla ollut edes puhdasta paitaa päällä. Sanoin; ihan sama. Toit mulle mehua. Pistit jalat pöydälle vaikka sun sukat haisi kamalalta. Sait mut nauramaan ja uskoit, että mä kyllä toivun jos kuka, aina jaksoit tsempata. Tutustuttiin töiden kautta. Sain susta heti niin ihanan viban ja niinhän meillä sitten synkkasikin hyvin. Sä sait kaikki muutkin nauramaan ja pitämään susta. Eihän susta voinut olla pitämättä. Se taisi olla tietämättämme viimeinen kerta kun vietettiin aikaa yhdessä.

Sain kuulla suru-uutisia maanantaina. Kuolema on aina vaikea käsittää. Että toista ei enää ole. Että sille ei voi enää soittaa. Ettei sille voi kertoa mitään. Ettei se ole missään. Päivisin väkevä tuska on peittynyt dissosiaation alle, mutta iltaisin tulee lohduton itku. Niin kova itku, että tekee kipeää. Olen muutenkin voinut huonosti, kuten viimeisimmistä teksteistäni lukea saattaa. Tämä tuli nyt vielä niin yllättäen ja odottamatta, (niinkuin kuolema aina) että tuntuu että jään kauhean painolastin alle. Lähetin toissailtana WhatsApp -viestin sinulle. Kirjoitin siihen, että en voi käsittää, että sua ei enää ole. Ettei tämä viesti tulee koskaan perille. Tiesin, että sen lähettäminen on turhaa ja eihän siihen tietenkään mitään vastausta tullut eikä koskaan tule. "Paikalla viimeksi 16.3.2018". Ja viestini perään tuli vain yksi harmaa väkänen. Se ei siis mennyt perille. Ei tietenkään. Ymmärrykseeni ei vaan tahdo mennä se, että hei, sinua ei enää ole.

Tiedän, että monet eivät poista edes kuolleen puhelinnumeroa vasta kuin vuosien päästä. Jos silloinkaan. Silloin tuntuu, että päästää irti toisesta kokonaan. Itse en ainakaan osaa ajatella, että poistaisin numeron, tai vaikkapa kaverilistoilta pois Facebookista. Se tuntuisi todella kamalalta.

Siskosi kanssa kirjoittelin. Hän kertoi, miten sinä toivoit, että siskosi ja veljesi keskittyy lukemaan pääsykokeisiin täysillä. He tekevät sen ja siksi hautajaiset ovat vasta toukokuun puolessavälissä. Saan tietää sitten, minne tuhkasi siroteltiin ja tulen tuomaan sinne kukkia ja kynttilöitä. Sä et haluaisi, että itken. Sä haluaisit, että mä pysyn vahvana ja tsemppaan. Mä haluan muistaa sun leveän hymyn ja sun naurun. Sen miten kunnianhimoinen olit. Taisit kuitenkin uupua sen kaiken alle. Haluan pystyä vielä hymyilemään sun muistolle. Mulle sä et ole koskaan kuollut ja haluan vaalia sun muistoa vahvasti, etten tule koskaan unohtamaankaan sua.

Tätä me kuunneltiin silloin mun luona...

Ladataan...
miiajohanna

Kirjoitan tätäkin tekstiä kädet vapisten. On niin huono olla.

Sen vuoksi tuo otsikko, ja tietenkin Aviciin muistolle. Surullinen juttu...

Olen loputtomiin saakka uuvuksissa, voisin nukkua koko ajan. Olen kuitenkin joka päivä pyrkinyt tekemään edes yhden asian, enkä vaan olemaan kotona / Jimmyn kotona / sisällä, vaan tsemppaamaan. Väsyn kyllä lähes tyhjästä. Sitten kaduttaa, että tein mitään. Mutta ratkaisu jää päiväksi sänkyyn makaamaan ei myöskään kanna kovin pitkälle. Siksi on pyrittävä jonkinlaiseen toimintaan ja järkevään, säännölliseen unirytmiin. Päiväunia olen kyllä itselleni sallinut ja ilman niitä en yksinkertaisesti selviäisi. Edes elossa olemisesta.

On ahdistanut niin paljon, että se on melkein muuttunut paniikkikohtaukseksi. Ahdistuskin vie hirveästi voimavaroja. Tunnen oloni yksinäiseksi vaikken ole yksin. Päässä pyörii kauheita huolikehiä ja ajatusmylläkkää, enkä saa oikein otetta yhdestäkään jutusta, mitä siellä tarkalleen liikkuu. Jos saan itkun tulemaan ulos, on se ihan hysteerisen lohdutonta ja siinä hetkessä tuntuu, ettei se lopu mitenkään. Mutta itku helpottaa ahdistusta. Olen vaan niin kauhean kärsimätön tän oloni kanssa ja tosiaan viime päivät ihan pelännyt, että mitä minulle tapahtuu.

Tietenkin, luonnollisesti pelkään, että joudun takaisin lähtöruutuun. Siitähän tuo viimeisin postauksenikin kertoi. Tiedän sen kuitenkin olevan mahdotonta. Olen oppinut niin paljon ja edennytkin. Eikä matka ole, eikä ole ole ollut nousujohdanteinen. Eihän se menekään siis niin. Siinä tulee kuoppia ja ne kuuluu kuvioon. Voinnin romahdukset on vaan todella vaikeaa niellä. Tietenkinhän sitä toivoisi, että tie olisi jo tasaisempi, päivät valoisampia ja kirkkaampia. Nyt on vaan hyväksyttävä tämä ja muistaa, että pian toivottavasti helpottaa taas.

Tämä sanonta kuvaa mielestäni olotilaani ja mielenmaisemaani tällä hetkellä lyhykäisyydessään, sen kummempia selittelemättä - parhaiten:

 

“Having anxiety and depression is like being scared and tired at the same time. It’s the fear of failure, but no urge to be productive. It’s wanting friends, but hate socializing. It’s wanting to be alone, but not wanting to be lonely. It’s feeling everything at once then feeling paralyzingly numb.”

Pages