Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti

miiajohanna

..koska kertominen on ollut asenteeni alusta saakka, aion olla avoin nytkin, ja kertoa, vaikka se kipeää tekeekin.

Me erottiin sunnuntaina.

Sanomattakin on selvää, että olen nyt melkoisen tuuliajoilla aivan loputtoman rikki ja peloissani tulevasta, ja aivan kaikesta. Tietenkin terapeuttini kesäloma sattuikin sopivasti juuri tähän ajankohtaan. Nyt on vaan selvittävä. Niinkuin aina ennenkin. Olen saanut paljon tukea läheisiltä, olen käynyt päivystyksessä, lääkemääriä on tilapäisesti nostettu, (jotta jaksan kannatella itseni ja tämän kaiken jotenkin), huomenna tapaan oman psykiatrini, mutta ennen kaikkea, mikä on todella tärkeää kasassa pysymisen kannalta - olen käynyt töissä. Se ei kuormita, vaan se antaa enemmän. Ja vie ajatukset väkisin ainakin hetkittäin muualle.

Vaikka kyyneleiltä ei tahdo tulla loppua ja henkisen tuskan lisäksi fyysinen tuska on aivan kamala, on pakko elää nämä tunteet läpi. Olen itkenyt ruuhka-aikaan Aleksanterinkadulla ja pyyhkinyt meikistä tuhriutuneita kasvojani ystäväni babywipeseihin. Olen itkenyt ratikassa huutoitkua, huomannut mustien ripsivärin sotkemien pisaroiden tippuvan vaatteilleni. Tuntenut ihmisten katseet, mutten ole voinut katsoa yhtäkään päin. Olen purskahtanut pari kertaa itkuun töissä, mutta jatkanut, koska työ antaa voimaa. Jos olen nähnyt onnellisia pareja, raskausvatsoja, sormuksia, vaihdettuja suukkoja, koiranpentuja... Itken. Kun suljen työpaikan oven, tunnen miten kyynelnorot alkavat valua eikä sitä tuskaa pääse karkuun. 

Yllättävää kyllä, aamut ovat olleet ehkä siltä osin helpoimpia, että kun avaa silmät, ei heti mieti, että en halua herätä tähän todellisuuteen (vaikka se ajatus tunkee sitten hetken päästä hereillä oltua). Olen saanut kaikesta huolimatta nukuttua sellaiset 10-12 h / yössä. Selvästi (ja tietenkin) mieli ja ryytynyt keho kaipaa lepoa ja kunnolla. Unet myöskään ei liity mitenkään tapahtuneeseen, joten ainakin yöaikana tulee nollattua pää ihan kokonaan.

Kaikki, mitä syön tai juon, tulee hyvin nopeasti ulos. Ahdistus on pistänyt vatsani niin kipeäksi ja se nostaa ruoan samantien kurkkuun. Yritän silti väkisin tankata. Edes jotain. Mehut, smoothiet, keitot... Ne menee, mutta nekin tekee nopeasti täyden olon.

Teistä varmasti moni kuitenkin on hämillään, mitä oikein tapahtui. En oikeastaan itsekään tiedä. Tai tavallaan tiedän, mutta en oikein pysty käsittämään.

Vaikka me kaksi kuinka lujaa rakastettiin ja rakastetaan toisiamme, vaikka kuinka meillä oli paljon yhteistä, paljon hyvää, paljon yhteisiä haaveita, unelmia, samanlaisia arvoja ja ajatuksia ja se syvä ymmärrys, ystävyys, sielunkumppanuus... Se kaikki ei aina riitä. Meidän molempien on keskityttävä ensin ihan ykkösprioriteettina itseen ja oman elämän tasapainottamiseen, omaan hyvinvointiin ja terveyteen, ennen kuin voi olla suhteessa. Kun molemmat tuo suhteeseen omat haamunsa, joskus siitä tulee vaan iso taakka; särkyneitä sydämiä, sotkua, anteeksiantamattomuutta, luottamuspulaa.. Ja joskus sitä kaikkea on niin vaikea saada enää kasaan, kun kuitenkin suhteellisen tuoreen suhteen luottamus on vasta rakenteillaan.

Olen löytänyt myös nopeasti omasta itsestäni eroon johtaneen ydinsyyn; En edelleenkään rakasta itseäni riittävästi, jolloin kaadan sen kaiken toisen harteille. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kun ei pidä olla toisen käsissä. Se ei voi olla. Niin kauan, kun tämä kaava toistaa itseään, suhde ennemmin tai myöhemmin loppuu. Aitoon rakkauteen ei kuulu riippuvuutta toisesta. Olen ikäänkuin ulkoistanut sen itsestä välittämisen ja jaloillaan pysymisen jonkun toisen harteille, tässä tapauksessa Jimmyn. Ja eihän se niin toimi. Ystäväni Outi lähetti minulle just tähän aiheeseen sopivan tekstin; never put the key to your happiness in somebody else's pocket. Se on totta. Ja sen takia erot ovat minulle vielä tavanomaista kivualiaampia, koska siinä samassa menee oma itsetunto, minuus, kaikki. Hylkäämisen tunnelukko on minuun niin sisäänrakennettu, että sen haavan aina uudestaan auki repiminen on ihan hirveää. Mutta, se on varmaan tarpeellista, ennen kuin osaan oikeasti toimia niin, että se haava saa rauhassa arpeutua.

Olen ensimmäiset päivät vain syyttänyt itseäni. Soimannut niin paljon. Vihannut. Kyllä. Vihannut. Tullut siihen tulokseen, että minussa ei ole mitään hyvää eikä mitään rakastettavaa. Ja olen ajatellut, miten voin elään itseni kanssa, jos ajan luotani pois sen kaikkein rakkaimman? Suhteet kuitenkin on aina kahden kauppoja, eikä tässä ole yhtä syyllistä. Silti minun on vaikea nähdä sitä vielä, että vika ei olisi vain minussa. Jimmy sanoi minulle eilen hyvin, että me yhdessä ajettiin tämä nurkkaan. Ja se on varmasti totta. Ollaan monessa asiassa niin samanlaisia. Ja meillä molemmilla on vielä paljon tekemistä. Mutta voi luoja tää tekee kipeää. Niin kipeää, että tekisin mitä vain, että pääsisin ulos tästä tuskasta.

...Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti.

Kommentit

Voimia, ja vanha kunnon viisaus: kyllä se siitä, ajan kanssa. <3

annikar (Ei varmistettu)

Moi Miia,

Olen seurannut blogiasi jo pidemmän aikaa ja saanut kovasti vertaistukea ja uutta voimaa jaksaa. Ennen kaikkea tajunnut sen, että emme me ihmiset ole yksin ja että muillakin on samanlaisia kokemuksia. Kiitos.

Olen pahoillani kuulemastani ja toivon sinulle kauheasti voimaa jaksaa ja vaikka et aina jaksaisikaan, silti valoa on aina jossain tulossa.

Sairastan myös itse masennusta ja minulla on samantyyppinen erokokemus kuin sinulla. Haluan, että tiedät, ettet ole yksin. Ero on ehdottomasti rankin elämänkokemukseni ja haluan siksi tarjota vertaistukea, jos vain haluat. Minä vihasin myös itseäni, vihaan joskus edelleen. Tunsin kovaa kipua, lohduttomuutta ja tunsin itseni syylliseksi. Ajattelin (joskus vieläkin), etten ansaitse elää, kun tein entiselleni niin paljon pahaa ja aiheutin kärsimystä, vaikka hän pysyi aina rinnallani, tuki minua ja oli hyvä minulle. Masennus ja se, etten rakasta itseäni oli kuitenkin suhteelle liikaa.

Lähetän sinulle paljon myötätuntoisia ajatuksia, voi kunpa voisin ottaa tuskasi sinulta pois, sillä tiedän, että se on raskas taakka. Paljon jaksamisia!

AnLottanen

Juuri nyt haluaisin halata. Olla hetken hiljaa, vierellä. Silittää kipua ja ahdistusta vähemmäksi. Sanoa, että olet kaiken rakkauden ja välittämisen arvoinen - myös sinulta sinulle itsellesi. 

Se, että tunnistat ja tiedostat omia tunnelukkojasi ja haavojasi, on jo iso askel. Eteenpäin. Niiden käsittely, kuten teetkin, vie koko ajan eteenpäin. 

Minä uskon, että elämällä on sinulle edessä hyvää ja kaunista. Miksi? Koska sinä olet sen kaiken arvoinen.

(tähän sydän, jota tämä näppis ei suostu tekemään)

Neiti V.
Valon tyyssija

Niitä ripsarin värjäämiä mustia kyyneleitä on itkenyt yksi jos toinenkin, tässä nainen, joka osaa pukea sen tunteen biisiksi (toivottavasti linkitys toimii, kyseessä Imelda Mayn biisi Black Tears). Jaksamista, ihanainen! 

Hei Miia,

Voi ei :( Elämä on näköjään päättänyt pyllistää sinulle kunnolla vaihteeksi viime aikoina. Tsemppiä ja henkinen halaus täältäkin jälleen kerran! Kaikki mitä haluaisin sanoa on sanottu aika hyvin jo ylläolevissa kommenteissa. Me blogisi lukijat olemme mukana ylä- ja alamäissä. Olet tosiaan kaiken välittämisen ja rakkauden arvoinen. Etkä ole yksin.

Sydän huokaa

Alkoi ihan itkettää tämä. On melko ajankohtainen asia itsellekin vaikka erostani on nyt kaksi kuukautta. Olen jo alkanut ajattelemaan, että yksinolo on parasta tällä hetkellä mitä minulle on tapahtunut. Varmasti sinullekin tulee nämä ajatukset aikanaan ja pystyy alkamaan pitää itsestään huolta ja toipumaan niin erosta kuin mielenterveydeltään. Juuri tuo mitä kirjoitit tuosta tasapainoisuudesta on pyörinyt mielessäni. Oma onni ei voi olla riippuvainen toisesta. Siksi yksin olo tekee hyvää kun voi opetella pitämään itseään tärkeimpänä ihmisenä. Halauksia ja voimia sinne. Lupaan, että se ei tunnu maailmanlopulta kauaa <3 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.