Ladataan...

Tuhlasin eilen aikaani lukemalla pitkää ketjua eräässä Facebookin ryhmässä. Tai ehken oikeastaan tuhlannut, sillä lukeminen herätti monenlaisia ajatuksia ja pohdintaa. Ketjun aloitti rannalla lastensa kanssa ollut äiti, joka oli ihmetellyt yksin nököttänyttä alle yksivuotiasta, joka oli ryöminyt ja noussut konttausasentoon rannalle levitetyllä viltillä. Ketään seurueen jäsentä ei ollut näköpiirissä, kunnes vauvan äiti tuli paikalle uimasta. Hän oli tuhahdellen kommentoinut ketjun aloittajan ja viereisellä viltillä ihmettelevän äidin katseita. En muista, kävikö aloituksessa ilmi, oliko vauva jätetty auringonpaisteeseen tai suojattu miten, joka tapauksessa pointti oli se, että äiti oli vedessä ja jättänyt alle yksivuotiaan, ryömimistaitoisen vauvansa yksin rannalle, kuitenkin näköetäisyyden päähän. Ketjun aloittaja kyseli, että mitä mieltä kollegat ovat. Ja olivathan he, monta mieltä. Kukaan mielipiteidensä jakajista ei tiennyt äidin motiiveista ja syistä toimia tilanteessa. Silti heillä oli kosolti mielipiteitä, saako niin toimia ja jos saa niin miksi tai jos ei niin miksi ei.

Olen samaa asiaa reilun kolmivuotisen äitiyteni aikana pohtinut aikaisemminkin, ja nyt taas. Mikä äitejä vaivaa? Miksi äideillä on niin kova tarve määritellä, minkälainen tapa hoitaa jälkeläistään on paras ja mikä puolestaan johtaa suoraan turmiolliseen elämään ja rikollisuuteen? Miksi äidit sotivat keskenään? Huutelevat asiattomuuksia nettifoorumeilla? Tällä kertaa keskustelu säilyi melko asiallisena johtuen ehkä siitä, että se käytiin Facebookissa omilla (?) nimillä ja kuvilla. Mutta silti. Eri asia tietysti on, jos äiti toimillaan aiheuttaa lapselleen välitöntä tai välillistä vaaraa, toimii holtittomasti ja vastuuttomasti ja niin edelleen. 

Olen vältellyt kaikenlaisia äitiysfoorumeita ja ryhmiä juuri siitä syystä, että keskustelu harvoin säilyy järkevänä ja sillä tasolla, että sisällöstä saisi jotain irtikin. Vauva.fi on perinteisesti kai se hirvein, enpä tiedä, kirjoitteleeko sinne edes kukaan järjissään. Tämä kyseinen ketju osui silmääni Fb:n kestovaippojen ja kantovälineiden myyntiryhmässä, johon se oli pantu alulle off topicina. Itse olen hakenut nettiryhmistä tai oikeammin ainoastaan Fb:n erilaisista ryhmistä puhtaasti neuvoja, apua ja vertaistukea. Viimeksi sain paljon rohkaisua sormiruokailijoiden keskuudesta vauvani syömisasioihin. 

Onko äideillä tylsää? On varmasti, sitäkin. Lasten kanssa päivästä toiseen puuhastelu voi käydä monelle vaikeaksi, nimittäin jos jämähtää neljän seinän sisälle. Jos ei löydä seuraa samassa tilanteessa olevista aikuisista, joiden kanssa voi keksiä paljonkin tekemistä. Eipä ihme, että kotitöiden alle nääntyvillä äideillä riittää aikaa ja virtaa roikkua foorumeilla arvostelemassa ja kauhistelemassa toisia, päivystää nettikirppareilla etsimässä juuri oikeanväristä merkkikudetta koko sisaruskatraalle, kirjoittaa päivittäin kymmeniä ellei satoja kommentteja erilaisiin facekeskusteluihin.

Äitejä saattaa jopa vituttaa, siitä muiden morkkaaminen ja jatkuva vähättely ainakin tuntuisi viestivän. Mikä vituttaa? Tylsyys, aikuisen seuran puute, lasten kiukuttelu, jatkuvat kotityöt, rahapula, itsensä vertaaminen menestyneisiin opiskelukavereihin, mikä nyt ihmisiä yleensä vituttaa.

Mitä asialle voisi tehdä? Kuten aina, ratkaisu löytyy siitä, että lakkaa miettimästä, mitä muut minusta ajattelevat. Mitä sillä on väliä? Muut eivät tiedä minusta, taustoistani, valinnoistani, tilanteistani, tunteistani ja niin edelleen rahtuakaan. Mitä väliä sillä on, minkälaisia päätelmiä he tekevät pelkästään sen perusteella, mitä he näkevät, yhden ohikiitävän hetken?

Epävarmuus on muiden ajatuksista piittaamisessa hedelmällisintä maaperää.

Äiti, jos kuka, on herkkä muiden arvostelulle. Äitiys on kaikessa hienovaraisuudessaan niin epävarmaa ja arvostelulle altista aluetta, että taistelu hyvä äiti/huono äiti -asetelmasta lienee loputon. Kaikkihan haluavat olla hyviä äitejä, eikö niin? Kaikki ovat myös erilaisia ja tekevät erilaisia valintoja. Siksi niitä toisten ratkaisuja tulee arvosteltua, koska itse en olisi tehnyt noin ja minähän olen maailman paras äiti.

Niin oletkin, omille lapsillesi. 

 

Share

Ladataan...

Minun elämässäni se menee niin, että heti kun stressaan jotakin asiaa niin paljon, etten pysty enää muuta ajattelemaankaan, väännän väkisin jonkin ratkaisun, ongelma laukeaa ja stressi lakkaa. Mutta se vaatii lähes aina sen käsinkosketeltavan stressin ja ahdistuksen, ennen kuin olen valmis saamaan asialle ratkaisun. Pitäisi vain aina muistaa ja luottaa, että kyllä se käänne sieltä vielä tulee, niin nytkin.

Tällä kertaahan ongelmana oli pikku tyttöseni syöminen tai syömättömyys. Tai oikeastaan haluttomuus syöttämistä ja lusikkaa kohtaan. Eräänä aamuna tällä viikolla hän ei suostunut ottamaan enää edes D-tippoja lusikasta vaan käänsi päänsä pois. Eihän niitä voi suuhun väkisinkään työntää, ja syömättömyys sekä maitoallergia ja neuvolan ponnettomuus auttaa kaikki yhdessä laukaisivat murheellisen itkukohtauksen aamupalapöydässä. Poika yritti lohduttaa ja pyysi ettei äiti enää itkisi. En voinut itselleni mitään, ja pikkuinenkin ojensi käsiään syöttötuolistaan kuin sanoakseen, että äitikulta, ei minulla ole mitään hätää. 

Päätin, että kurjuudelle ja epävarmuudelle tulee loppu nyt. Soitin neuvolaan, ja vaikka siellä ei ollut soittoaika, puhelimeen vastattiin heti. Täti oli sama, joka epäsi allergiatestilähetteet. Tai ei se mikään täti ollut, nuorehkolta kuulostava nainen. Mutta nyt minä itkin, ja hän otti minut tosissaan. Kysyi, meneekö vauvan suuhun mitään, ja kerroin, että tissiä tämä voisi syödä loputtomiin. Se kuulemma riittää hengissä pysymiseen, kun kyselin epätoivoissani jo, onko vauvani kuoleman kielissä. Paniikkiani edesauttoi oman äitini epäluuloinen suhtautuminen vauvani sormiruokailuun ja lusikan vieroksumiseen. Kerroin neuvolantädille, että vauva nauttii sormiruokailemisesta ja uusien ruokien tutkimisesta ja että kyllä hänen mahaansakin jotakin menee, kun kakka on kiinteää. Hän lohdutti minua ja sanoi, että ei ole syytä huoleen, vauva tekee arvokasta työtä opetellessaan ruoka-aineista ja niiden suuhun viemisestä ja on hienoa, että häntä kiinnostaa tehdä se itse. Väkisin ei saa syöttää, koska se johtaa negatiivisiin kokemuksiin ruokailemisesta ja sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset suhtautumisessa ruokaan (aivan kuten olin ounastellut) ja että voisin lähettää äidilleni terveiset, että kaikki on kunnossa eikä syytä huoleen ole.

Ja että jos asia ei tunnu korjaantuvan eikä stressi laukeavan, neuvolassa pääsee kyllä ravitsemusterapeutille ja neuvolapsykologillekin. Ja että niitä yösyöttöjä voi ihan hyvillä mielin jatkaa vielä, koska minun pitää muistaa olla itsellenikin armollinen eikä yrittää suorittaa kaikkea samalla hetkellä. Että unikoulua voidaan pitää ihan hyvin vähän myöhemminkin. Kyllä vaan meinaan helpottivat nämä sanat! Ja seuraavan päivän lääkäritapaaminen yksityisellä (lopulta kävi ilmi, että neuvolassakin olisi päässyt maitoaltistukseen, jos se vaan olisi äidin oloa helpottanut) auttoi vielä enemmän viemään tätä asiaa hyvään päätökseen. Olen nyt itse maidottomalla ja kananmunattomalla dieetillä niin kauan, että pikkuinen pääsee altistukseen ja sitten katsotaan miten paha hänen allergiansa on ja miten aloitetaan siedätys aikanaan.

Päätin, etten enää yritä tunkea soseita pikkuiseni suuhun vaan hän saa opetella ihan itse sormiruokailemalla syömään. Pidin pitkällisen palopuheen sormiruokailun puolesta äidilleni. Aloin lukea kirjastosta jo viikkokausia lainassa olevaa Tracey Murkettin ja Gill Rapleyn kirjaa Omin sormin suuhun, joka tukee entisestään ajatuksiani ja josta saan kullanarvoista tietoa. Olin jo aikaisemmin lukenut suomalaisen sormiruokakirjan Minä syön itse, jossa on myös hyviä reseptejä. Nyt lainasin sen äidilleni, joka kirjan aloitettuaan myönsi, että järkevältä vaikuttaa.

Ja miten on käynyt ruokailuhetkien? Ne sujuvat leppoisasti eikä minua enää kiristä! Tyttönen odottaa aina innokkaana, että minkälainen kooste ruoka-aineita hänen eteensä tällä kertaa levitetään ja alkaa luottavaisesti maistella kaikkia makuja. Hänen syömisensä on innostanut myös pojan syömään reippaammin, nyt he syövät yhdessä. Olen tajunnut äitiydestä taas yhden uuden asian: pikku tyttöni on opettanut, että minun pitää kuunnella lastani ja antaa hänen olla sellainen kuin hän on ja kannustaa häntä oppimaan hänen valitsemallaan tavalla. Se mitä itsekin olisin pienenä kaivannut ja varmasti ihan jokainen muukin lapsi.

Voin muuten kertoa, että olin ihan superhuojentunut, kun vaihdoin tyttösen kakkavaippaa ja tein löydöksen: kokonaisia rusinoita! Jee! Ne ovat todistetusti kulkeutuneet mahaan saakka. Enää en stressaa vaan luotan pikkuiseeni. Hän tietää mitä tekee.

Share

Ladataan...

Yleisempi otsikko lienee Kun vauva ei nuku, mutta meillä se menee Kun vauva ei syö. Ja vielä tarkennukseksi: Kun vauva ei syö kiinteitä.

Olen yrittänyt tolkuttaa muiden vanhempien (lähinnä sormiruokailijoiden äitien) ja itseni avustuksella, että lopeta stressaaminen ja luota vauvaasi, mutta se on silti kovin hankalaa. Meidän pikkuisen kiinteisiin siirtyminen ei ole mennyt kovin mutkattomasti alun alkaenkaan. Vertailukohtana minulla on ollut tietysti esikoispoikani, joka avasi kiltisti suunsa miltei ensimmäisestä perunalusikallisesta lähtien ja kasvatti ruokamääriä itsenäisesti tasaiseen tahtiin. Mikään ei ollut missään vaiheessa ongelma, eikä hänellä ole ollut allergioita, joita kovasti etukäteen pelkäsin, itselläni kun niitä on ollut vauvana, lapsena ja vielä aikuisenakin kyllästymiseen asti.

Pikku tyttösemme onkin ollut alusta lähtien kovin toista maata. Hänen kanssaan rintaruokinta onnistui heti ensimmäisestä yrittämästä niin hienosti, että en ollut ikinä uskonut sen voivan niin sujuvasti mennäkään. Hän ei huolinut tuttia eikä yhdessä vaiheessa pulloakaan, mutta pullonhylkimisvaihe jäi lopulta onneksi kovin lyhyeksi. Tutittomuus ei liene ongelma paitsi joillekin vanhemman sukupolven edustajille, jotka jaksavat ihmetellä ja kummastella että eikö se tosiaan syö tuttia ja onpas se nyt totta tosiaan kummallista, hyvä kun eivät ole väkisin yrittäneet ruuvata muovinkappaletta toisen pikkuruiseen suuhun kiinni.

Kiinteiden maistelut aloitimme viikon vajaa puolivuotiaana. Ensimmäisellä kerralla äidinmaidolla terästettyä perunasosetta, aivan kuin pojallakin. Suu aukesi luottavaisesti, mutta melko nopeasti kaikki tuli oikein railakkaana suihkuna ylös. Pikkuinen on niin kovin pieni, että luulen hänen syöneen kerralla ja yhtäkkiä liikaa, vaikka annos olikin pieni. Jatkoimme sinnikkäästi, ja porkkana upposi jo paljon hienommin, bataattikin ja mustikka. Otimme hyvin varhain mukaan myös sormiruoat, ja tyttönen oli niistäkin kovin kiinnostunut. Puurosta hän tykkäsi, paitsi mannapuurosta, jonka hän myös antoi suihkuna ylen. Muksun kaurapuuro meni lähes poikkeuksetta menestyksekkäästi ja sen kyytipoikana jokin makea sose, joista hän tykkäsi muutenkin. Mutta kiinteät ruoat, ainakaan soseena lusikoituna, ei sitten millään. Suu pysyi kiinni, joskus sinne sai huijattua ehkä lusikallisen tai kaksi.

Kyllähän se alkoi hermostuttaa. Banaanipuuroa tyttö hieroi naamaansa ja sai kamalan allergisen nokkosrokkoreaktion. Epäilin hänen olevan allerginen banaanille. Sitten koitti eräs sunnuntai, jolloin tyttö sai kahdeksan kuukauden iässä elämänsä ensimmäisen kerran vastiketta. Seuraus: kamala allerginen nuhareaktio, eli limakalvot turposivat ja neiti kieltäytyi syömästä sen enempää. Aloin epäillä allergiaa, mutta en vielä keksinyt, mille. Ranskan-matkalla hän söi Muksun kaurapuuroa kiltisti ja hyvällä ruokahalulla, makeita soseitakin valikoiden (mango ja jokin muu eivät uponneet ja aiheuttivat pientä punaista näppyä kasvoilla), mutta sitten annoin sellaista Valion Onni-puuroa, jossa myös on hieman heraa tai maitojauhetta. Samanlainen allerginen nuha kuin vastikkeesta. Vähä vähältä tyttönen alkoi lopettaa syömisen kokonaan lukuun ottamatta rintaa, joka kelpasi taas entistä useammin (olin jo päässyt hyvään rytmiin, että tissiä 5-6 kertaa vuorokaudessa, joista vain yksi aamuyöllä noin 5-5.30 aikaan). 

Palasimme Suomeen. Tytölle nousi kuume, joka kesti kolme päivää korkeimmillaan 39,3 asteessa. Verikokeen perusteella kyseessä oli virusinfektio, lääkäri epäili vauvarokkoa. Ihottumaa ei koskaan noussut, joten arvoitukseksi jäi, mikä oli. Sitten huomasin hänen alaikenissään uuden hampaan, joka on kokonaisuudessaan kuudes. Liekö se kuumeen nostattaja, mistä näistä tietää. Sitten annoimme Muksun täysjyväpuuroa, ja pikkuinen avasikin pitkästä aikaa urheasti suunsa. Seuraus: kakominen, puistatus, yskiminen, sitten hän hieroi pikkukätöstensä mukana puuron kasvoihinsa, ja hirvittävä allerginen reaktio taas, silmäluometkin tuposivat.

Tajusin vihdoin, että hänellä on maitoallergia. Itse en juo lehmänmaitoa lainkaan, joten hän ei ole sitä äidinmaidosta saanut, ja syömäni muut maitotuotteet eivät ole riittäneet allergiaa näköjään aiheuttamaan. Eipä ihme, ettei suu ole auennut, kun toinen on pelännyt, että taas tekee kipeää. Nyt olemme jauhaneet tavallisia kaurahiutaleita blenderillä hienommiksi ja niistä veteen keitettyä puuroa hän on parina iltana maistellut. Yösyötöt ovat back, tai siis yksi kerta yössä, joka viime yönä oli aikaistunut taas kello yhteen. Kuumeen aikana ajattelin, että hänen pitää saada nestettä, ja sitten, että hänellä on taatusti nälkä kun ei muuta kuin maitoa syö. Viime yönä päätimme, että ensi yönä taas unikouluillaan.

Soitin neuvolaan ja pyysin päästä allergiatesteihin. Hyvä kun eivät housuunsa kusseet moisen pyynnön edessä. Ei tämmöisiä nyt tutkita hyvänen aika, ensi kuussa koitat pienellä maitomäärällä altistusta ja that's it. No miten saisimme typyn syömään? Se täytyy vain opetella uudestaan. Jepjep, kiitosta vaan tuesta jälleen oikein hirmuisesti!

Enoni vaimo hoitaa imeväisikäisiä pääkaupunkiseudulla terveyskeskuksessa, ja hän neuvoi heti ottamaan yksityiselle puolelle yhteyttä. Maitoallergia kuuluu Kelan korvattavien piiriin ja kokeisiin on päästävä. Jos vaikka minun maitoni loppuu tai imetys takkuaa muusta syystä, vauvalle sopiva maito on ilman b-lausuntoa sikakallista. Ja sen saadakseen pitää päästä testeihin. Soitin tänään Mehiläiseen ja he toivottivat välittömästi tervetulleiksi. 

Miksi Suomessa on neuvola, kun sieltä saa ristiriitaista tietoa, ei tukea, ei apua jos kyseessä on pienikin poikkeama lapsen kehityksen ja kasvun tavallisesta seurannasta? Onneksi meillä on vakuutus. Minusta kaikkien vähävaraisten tulisi sellainen hankkia, koska he sinne kuseen joutuvat, sitten kun on tosi kyseessä.

Pelkään aiheuttavani tyttöselleni jonkin elinikäisen, syömiseen liittyvän trauman. Tarjoan edelleen aamuin illoin maidotonta kaurapuuroa, monipuolisia sormiruokia kahdesti päivässä sekä maissinaksuja ja riisikakkuja ja hedelmiä ja makeita soseitakin. Hän on kiinnostunut sormiruoista ja niitä ahkerasti maistelee. Välillä maistelu menee leikiksi. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon hän saa sisäänsä ruokaa tutkiessaan. Mutta hänen kiinnostuksensa ja yrittämisensä pitäisi riittää minulle.

Facebookin Sormiruokailijat-ryhmässä sain tukea, että lapsi kyllä alkaa syödä sitten, kun on valmis. Mutta minua ei yhtään auta oman äitini kommentit, että ostin tällaisia soseita, millä sen nyt saisi syömään, miksi se ei syö, eihän se syö mitään, mitä sille pitäisi tehdä. Ja sitten hän yrittää tunkea väkisin soselusikan tai jonkin ruoanpalasen toisen visusti sulkemien huulien lävitse. Pistää oikein vihaksi ja itkettää. Tekee mieli puolustaa omaa pikkuista, antakaa hänen olla, ei hän nälkään kuole. Ja katsokaa nyt: hän on pirteä ja eloisa ja tutkii maailmaa koko ajan, mitä te hössötätte siinä! 

Eräs tuttuni kertoi, että heidän nyt 1v10kk tyttönen alkoi syödä kiinteitä tosissaan oikeastaan vasta 11 kuukauden iässä. Siitä eteenpäinkin oli turha kuvitella tunkevansa lusikalla hänen suuhunsa mitään. Ja nyt pikkuneiti syö ennakkoluulottomasti kaikkea. Onneksi se Mehiläisen lääkäritapaaminen on ylihuomenna, sieltä toivottavasti saan tukea ja tietoa, toisin kuin neuvolasta. Omituinen nimi neuvolalla, muuten.

Pikkuneiti kävi meressä uittamassa varpaitaan.

Isoveljen kanssa on maailman parasta polskia.

Share

Pages