Ladataan...

Rahapula ei ole minulle mitenkään tuttua huttua, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Siihen asti, kun tyttäreni oli 6-vuotias, hän sai kaiken tarvitsemansa ja käytännössä aina uutena. Ainoa, mitä en alkanut ostaa suoraan kaupasta olivat polkupyörät. Löysin hyväkuntoisia pyöriä pikkurahalla ja neiti pysyi onnellisena. 

Nyt lapsi on kuitenkin kasvanut niin isoksi, että hänelle voi ostaa 24 tuuman pyörän, joka kestää vuosia. Minulla ei ole ollut mahdollisuuden hippustakaan miettiä uutta pyörää tässä tilanteessa eikä muuten mitään muitakaan tavaroita. Niinpä olen kaivanut esimerkiksi vaatetta Lindexin ja Kappahlin alesta, kirpputoreilta ja ottanut vastaan ystävien vaatelahjoituksia. Tytär ei ole valittanut - hän on ollut liikuttavan tyytyväinen vanhoihin kamoihin tai alennusten viime rippeisiin. 

Pyörän hankinnasta tuli kuitenkin numero, kun olin aikeissa kuskata oman vanhan ja ruosteisen Tunturini kotiseudulta etelään tai ostaa nettikirppiksessä olevan halvan (ja vähintään ruosteisen) pyörän. Selitin vanhemmilleni, että säästöt olivat menneet jo aikaa sitten ja että rahaa ei ollut. Edes edulliseen uuteen pyörään.

Meni pari päivää kotiutumisemme jälkeen (ilman pyörää), kun isäni soitti, että hän maksaa pyörästä satasen, jos ostan tytölle uuden pyörän. Vanhempieni eläkkeet ovat pienet, koska työelämässä ollessaankin he olivat pienipalkkaisia ja vastustelin jo periaatteesta. Ei heilläkään sitä rahaa varaa ole kylvää. Isäni kuitenkin pysyi lujana. Hän intti, että on sitä ennenkin pyörät saatu lapsille hankittua ja että eksäni saisi luvan myös osallistua projektiin. Kun isäni on tuolla tuulella, hän on kuin maahan murjottamaan istunut muuli, joka on vielä naulattu maahan. 

Niinpä soitin eksälleni sen tyypillisen epämukavan puhelun, jossa kerjätään rahaa. En oikein ymmärrä, miksi se aina tuntuu niin vastenmieliseltä. Ehkä sen vuoksi, että eksäni on visumman puoleinen ja kuulostaa joka jumalan kerran vastahakoiselta, kun pyydän häntä osallistumaan lapsen harrastuskustannuksiin tai muihin hankintoihin. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin ässä hihassani. Entinen mieheni on nimittäin aina kunnioittanut isääni ja kun sanoin, että tämä projekti on lähtöisin papalta, loppui tuhahtelu ja torjuva asenne lyhyeen.

Eilen eksä sitten ilmestyi meille samalla kun toi tytön kotiin ja läiskäisi tiskiin satasen. Isänkin satanen tuli tilille. Siellä oli ennestään huikeat 98 Euroa, joten tiesin, että Visahan tässä vielä vinkuisi.

Marssimme Prisman pyöräosastolle ja katsoin järkyttyneenä hintoja. 379 Euroa! Tytärtäni eivät hinnat voineet vähempää kiinnostaa. Hän tempaisi kokeiltavaksi välittömästi kirkkaan vihreän pyörän ja lähti sutimaan pitkin marketin käytäviä. Lampustin lapsen perässä ja huutelin, että "Täällä on kuule pyöräale, mitä jos katsotaan vähän muitakin malleja!" Arvatkaa toimiko? Penska ei minulle korvaansa lotkauttanut, eikä edes liikkunut kohti alennuspyöriä, piti vain kiinni Jopostaan kuin iilimato.

Ajattelin surkeana, etten millään haluaisi pilata toisen iloa, kun hän oli jo innoissaan selittänyt Jopo-juttuja minulle, mummolle, papalle ja isälle. Mahaan kiertyi tiukka surkea kerä siksi, etten enää pysty tarjoamaan lapselleni yhtään mitään ilman hyväntekeväisyyttä. Naama vääntyi, hampaat puristuivat yhteen ja silmien takana pistelivät vuodattamattomat kyyneleet, mutta sitten kävelin tyttäreni luo ja ilmoitin tyynen viileästi, että hyvä valinta ja hieno väri, tämähän me otetaan.

Talutin pyörän kassalle, annoin luottokortin laulaa ja sidoin vempleen Golfini takakonttiin hyppynarulla (!).

Kotona alkoi tietysti kauhea ralli ja neiti oli innoissaan ja oikein isoa leidiä, kun hänellä on ihan oikeasti uusi pyörä. Riemua oli tietysti ihana katsoa. Mutta samalla minä nieleskelin pahaa mieltäni. Osittain siksi, että sinne meni Visa-tilille taas 179 Euroa, kun siellä on jo valmiiksi 3000 Euroa maksamattomia laskuja.

Ja osittain siksi, että minusta on tullut tällainen luuseri. Perkele.

 

Ladataan...

Ladataan...

Olen työelämässä ährätessäni maksellut oman osani veroista ja sosiaalimaksuista, enkä ole koskaan aikaisemmin juuri miettinyt, mitä sillä rahalla saa. Kironnut vain sitä, että sinne taas meni reilu siivu rahaa jonnekin kuuta kiertävälle radalle. Kun itse siirryin sille kuuta kiertävälle radalle, on tuon verotuksenkin tarkoitus avautunut yllättäen vähän paremmin. En tosin ole pudonnut vielä täysin sosiaaliturvan varaan, kun minulla on oikeus ansiosidonnaiseen sairausloman päätyttyä, mutta kyllä tästä minun tarjottimestani aikamoisen listan saa. Ja kaikki allamainittu on ollut täysin vastikkeetonta tai ilmaista.

1. Sairauspäiväraha

Kun jäin sairauslomalle ja se jatkui kuukausitolkulla, oli iso apu kun sain tilille suurin piirtein ansiosidonnaista päivärahaa vastaavan summan rahaa.  Sairauspäivärahaa ei tarvitse myöskään tarvitse hakea jatkuvalla syötöllä, vaan päätös tulee lääkärin lähettämien jatkosairauslomien perusteella.

Riskihän tässä on tietysti se, että Kelan vakuutuslääkäri suuressa viisaudessaan päättää, etten olekaan oikeasti sairas, vaikkei ole tavannut minua kertaakaan. Minulle nyt ei kuitenkaan sattunut näin. Taisin olla sen verran romuna. Tosin psykiatri sanoi, että asiaa auttoi todennäköisesti myös se, että minulla oli "oikea ammatti". Jos olisin ollut sekalaisissa toimistohommissa tai vaikka kaupan kassalla ilman sitä "oikeaa ammattia", olisi hylkypäätös ollut kuulemma huomattavasti todennäköisempi. En kyllä ymmärrä, miten helkkarissa mokomalla asialla voi olla väliä, jos ihminen rämpii vihoviimeisissä pohjamudissa, mutta näin se kuulemma menee.

2. Psykiatri

Vaikka olen muuttanut paikkakunnalta toiselle tämän päävammani kanssa, ovat psykiatritapaamiset aina olleet ilmaisia. Näin on nytkin, vaikka jouduin ramppaamaan alkuvuodesta tapaamisissa tavallista tiheämpään. Siellä sitten ihmeteltiin hoomoilasina, että mitäs ämmälle tehdään, kun ei mikään auta. Lisättiin lääkettä, vaihdettiin lääkettä ja sitten tietysti lääkäri kirjoitti yhden masentavan epikriisin lisää mittavaan sairauskertomukseeni. Pitäisiköhän pyytää kaikkien näiden vuosien sairauskertomukset kotiin ja alkaa lukea, kuinka hullu sitä oikein onkaan?

3. Sairaanhoitaja/psykoterapeutti 

Täällä on tullut juostua vielä tiheämpään kuin lääkärillä. Meille sekopäille on tärkeää, että hoitokontakti on säännöllinen ja pääosassa tässä on psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiset. Minulle on yleisesti ottaen sattunut mahtavia ja pitkäaikaisia hoitajia, joilla on myös hyvä asenne ja taito kuunnella.

Kerran sijaiseksi annettiin hoitaja, jonka kanssa kemiat eivät yksinkertaisesti toimineet. Ihmisessä sinällään ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli minun luonteeseeni ja tapaani ilmaista itseäni aivan liian säikky ja kaiken lisäksi sellainen päätä silittelevä "voi sinua pientä"-tyyppinen tapaus. Ilmoitin, että haluaisin vaihtaa henkilöä, ja asia hoidettiin saman tien.

Näissä hommissa kun on tärkeää, että se keskusteluväylä oikeasti toimii. Nykyinen hoitajani on myös psykoterapeutti ja keskustelut ovat olleet aina huippuhyviä. Nauramme paljon, mutta puhumme yhtälailla vaikeista asioista kuten yksinäisyydestä, rahapulasta, oudoista pakkomielteistäni, väsymyksestä, äitiydestä ja suvusta. Masennusaikana nämä tapaamiset olivat sitäkin tärkeämpiä, kun mihinkään muuhun ei tahtonut voimat riittää. Jos en hoitajalle mennyt, sieltä soitettiin perään ja setvittiin asiaa ja otettiin uusi aika.

4. Sosiaalityöntekijä 

Talvella jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteeseen, että rahat ja voimat eivät enää riittäneet arjen pyöritykseen. Soitin perhetyöhön ja simsalabim, minulla oli 24 tunnin sisällä sosiaalityöntekijä, joka tuli käymään, jonka kanssa täytettin lomakkeita (ei mitään hajua mitä), ja joka kertoi minulle, mitä mahdollisuuksia minulla on saada sosiaalitukea tilanteeseeni. Samainen ihminen sitten soitti minulle oma-aloitteisesti useamman kerran ja järjesti minulle mm. perhetyöntekijän ja vapautuksen tyttären iltapäiväkerhomaksusta. Jos minulla olisi kyky itkeä, niin silloin olisin itkenyt. Kiitollisuudesta.

5. Perhetyöntekijä

Tämä on ollut mahtava kokemus. Vieraassa kaupungissa sosiaalinen tukiverkostoni on aivan hanurista, enkä kehdannut alkaa parkumaan surkeuttani tyttäreni koulukavereiden vanhemmille. Niinpä sain perhetyöntekijän, joka tuli ja otti tyttäreni hoitaakseen, kun minulla oli toimintaterapiaa tai jos halusin käydä rauhassa kaupassa. Kerran siivosimme yhdessä ja ensi viikolla hän tulee taas, kun syyskausi alkaa.

Saatamme tehdä ruokaa, hän voi viedä tyttäreni vaikka kirjastoon ja minä saan sillä aikaa touhuta mitä haluan. Kai tämä menee ennakoivan lastensuojelunkin piikkiin, kun äiti on niin raato, ettei jaksa tehdä muuta kuin syljeskellä kattoon, mutta en pidä sitä mitenkään pahana. Kukaan ei ole koskaan uhannut ottaa tytärtäni minulta pois, eikä kuulemma ole syytäkään. 

6. Toimintaterapia/taideilmaisu

Avohoidon kautta minut ohjattiin luovan toiminnan terapiaan ja se vasta oli voimaannuttavaa (inhoan em. sanaa, mutta en nyt keksi parempaakaan). Vastassa oli 5 muuta tyttöä tai mammaa, joista kaikki olivat enemmän tai vähemmän rikki. Tilitimme kokemuksiamme toisillemme piirustustemme/maalaustemme/savitöidemme kautta ja juttelimme niitä näitä. Jos ei huvittanut löpistä, ei tarvinnut. Yksi itki koko ajan. Toinen ei saanut edes suutaan auki. Tuntui siltä, että minulla oli harrastus. Ja etten ollut ainoa, jonka polla oli sekaisin.

7. Toimintaterapia/toimintakykyryhmä

Kun luova ryhmä lopetti, alkaa uusi toimintaterapiaryhmä nyt elokuussa. Tällä kertaa luvassa on toimintakyvyn arviointia. Suhtaudun aiheeseen vähän epäillen siksi, että olen yleisesti ottaen surkea niissä saakelin rutiineissa, joita hoitajat tuntuvat pitävän maailman arvokkaimpina asioina. Mutta luulen kyllä, että siellä on pari muutakin tumpeloa - ei kai heitä sinne muuten olisi lähetetty. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

8. Lapsen harrastuksen tuki 

Yksin tämä pelasti koko kevääni. Tyttäreni on nauttinut liikunnallisesta iltapäiväkerhostaan täysin rinnoin, ainoa lapsi kun on. Talvella, kun jäin kotiin sairastamaan ja rahaa ei enää ollut, minun oli pakko ottaa hänet pois ryhmästä. Voitte vain kuvitella, miten tylsistynyt lapsi oli, kun minä en evääni liikauttanut ja koulupäivät päättyivät jo puolen päivän aikaan. Sosiaalityöntekijä järjesti tilannekartoituksen jälkeen iltapäiväkerhon ilmaiseksi. Ja minä sain yrittää toipua ilman tappavan huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi taantuu kohta vihannekseksi.

9. KELAn yllätys

Viimeisimpänä on pakko vielä mainita täysin puun takaa tullut KELA:n armeliaisuus.

Kun putosin sairauslomalle, olin osittaisella hoitovapaalla ja sain sen muutaman kympin kotihoidontuen tililleni kuukausittain. Arvatkaa, tuliko koko tuki mieleen kuukausiin siinä vaiheessa, kun aivoni hädin tuskin toimivat ja ainoa mieliteko oli kömpiä vain johonkin pimeään ja lämpimään luolaan pois ihmisten silmistä.

Muutaman kuukauden kuluttua KELA pyysi selvitystä liikaa maksetuista tuista. Ajattelin tyrmistyneenä, että millä helvetin lainarahalla minä nyt tämän pikavoiton hoidan? Soitin KELAan ja selvitin surkeaa tilannettani ja pyysin, että voisin maksaa edes erissä. Parin viikon päästä tuli päätös, että sosiaalisten ja perhesyiden nojalla rahaa ei perittäisi takaisin. En ollut uskoa silmiäni. Sen olen aikoinaan opiskelijana oppinut, että KELA kyllä pitää pintansa ja repii rahansa, jos niitä ei ole maksettu. Ihmeiden aika ei ollut ohi.

_ _ _

Nykypäivänä tuntuu, että sosiaalihuoltoa moititaan säännöllisin väliajoin niin lehdistössä kuin ihmistenkin puheissa. En tiedä, mistä tämä tyytymättömyys kumpuaa. Onko sitten joku muu puutteenalainen eri asemassa kuin minun kaltaiseni romahtaja? En tiedä, mutta minulla ei kyllä edellä kirjoitetun perusteella ole pahaa sanaa sanottavana ja sen kyllä sanon, että jos tästä joskus vielä töihin asti kuntoudun, en välitä puupennin vertaa, vaikka verottaja syö palkkaani. Syököön.

 

Ladataan...

Ladataan...

Olipa taas yö. Hikosin lakanoissa ja katselin kattoa, kun pimeys ja hiljaisuus muuttuivat vähitellen aamuyöksi ja ulkoa alkoi kuulua autojen ja ihmisten liikkumisen ääniä. 

Tämä ei ole minulle mitään uutta. En muista aikaa, jolloin olisin nukkunut sikeästi ja hyvin, ellei unilääkkeiden vaikutuksen alaisena nukkumista oteta lukuun. Tai syvimmän masennuksen aikaista jokaöistä 12 tunnin kuoleman unta. Ehkä nukuin lapsena, mutta jo teini-iässä minulla oli vaikeuksia nukahtaa, ja kun olin lukenut romaania vanhemmiltani salaa kolmeen ja kouluaamuun piti herätä seiskalta, en saanut kunnon yöunia oikein koskaan. Eräs minua hoitanut ihminen on todennutkin, että liian vähäinen nukkuminen ja jatkuva unettomuus ovat voineet olla tekijöitä, jotka ovat laukaisseet kaksisuuntaisen mielialahäiriönkin.

Kun siirryin työelämään ja minulta vaadittiin säännöllistä rytmiä ja kahdeksan tunnin työpäiviä, unettomuus paheni järkyttäväksi painajaiseksi. Alle kolmekymppisenä minulla ei ollut vielä ollut masennuskausia, enkä tiennyt sairaudestani, vaikka välistä lujaa menikin. Pistin unettomuuden sukuvian piikkiin, sillä isäni on aina ollut myös erittäin huono nukkumaan. Jatkuva univelka kuitenkin väsytti (ja vitutti), mitä enemmän sitä kerääntyi ja viikonloppuisin biletimme kavereiden kanssa koko viikonlopun, joten mitään oikeaa lepoa en saanut silloinkaan. 

Niinpä turvauduin ensimmäiseksi mieleen tulevaan ja perinteiseen menetelmään: alkoholiin. Aloin varmistaa, että minulla oli aina viiniä kotona ja aluksi pari kolme lasillista illassa väsyttivät sen verran, että sain unta palloon. Pian toleranssi kuitenkin kasvoi niin suureksi, että nukahtaakseni tarvitsin aika ajoin jopa pullollisen viiniä, enemmänkin. Lopulta mikään määrä viiniä ei enää auttanut ja olin hyvää vauhtia kehittymässä alkoholistiksi. Viikkoannoksia alkoi olla ainakin 40, naama kukki ja oli punainen, silmät olivat juomisesta sameat. En keksinyt enää muuta kuin mennä lääkäriin.

Lääkäri kuunteli unettomuushistoriaani ja määräsi minua tuolloin suosittua unilääkettä, Tenoxia. Siitähän se riemu sitten repesikin. Tenox on Diapamin sukuinen valmiste ja aluksi olin onnesta soikeana, kun nukuin vaivatta kahdeksan tuntia yössä - mitä nyt piti viininhimoani hillitä. Riemu oli kuitenkin ennenaikainen. Kukaan ei varoittanut minua siitä, että lääkettä ei kannattaisi tai saisikaan syödä putkeen pitkiä aikoja ja niinpä kehitin Tenoxiinkin toleranssin. Aluksi piti lisätä annosta puolikkasta tabletista kokonaiseen, sitten puoleentoista ja lopulta otin illassa jo kolme nappia. Kun nekään eivät enää yksin auttaneet, otin vanhan kunnon viinin rinnalle. Viimeisessä vaiheessa söin Tenoxia kuin leipää ja join palan painikkeeksi pullon viiniä. Enkä siltikään nukkunut.

Kolmen viikon unettomuusjakson jälkeen, kun olin nukkunut joka yö korkeintaan kaksi tuntia yössä ja olin lääkkeistä ja viinistä sekaisin, aloin hallusinoida. Kävin töissä kuten ennenkin, mutta pääni oli aivan sekaisin. Silmäkulmissani vilahteli varjoja ja uhkaavia hahmoja; kuulin ääniä, joita ei ollut olemassa. Ihmisten äänet tuntuivat kovilta, sanat vihamielisiltä ja oma pää kehitteli mielikuvituksellisia taka-ajatuksia ja vainoharhoja kaiken sanotun ja tehdyn takana. Kun olin purskahtanut itkuun töissä kolme kertaa saman päivän aikana päätin lähteä psykiatrille. Se oli ensimmäinen kerta lanttumaakarilla ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Sain reseptin Mirtazapinia, jonka väsyttävä vaikutusaine on antihistamiini ja joka toimii samalla masennuslääkkeenä. Nukuin 16 tuntia putkeen ensimmäisellä kerralla, enkä silti tahtonut pysyä hereillä loppua vuorokautta ollenkaan. Ylenmääräinen väsytys kuitenkin väistyi vähitellen ja lopulta lääkkeen ottaessani nukahdin ja nukuin hyvin täysin ilman sivuoireita.

Mirtazapin-kuuri on kuitenkin lopetettu jo aikaa sitten ja tilalle ovat tulleet tasaavat lääkkeet toisenlaisten masennuslääkkeiden kanssa. Tasaava lääke  (Ketipinor) väsyttää myös, mutta ei yhtä hyvin kuin Mirtazapin. En kuitenkaan enää pärjää ilman tasaavaa ja masennuksen hoitoon Venlafaxin on parempi. Niinpä olen tehnyt paluun pameihin ja nyt kaapissani on aina Imovanea ja ahdistukseen Diapamia. Olen oppinut kuitenkin pamien kanssa sen verran varovaiseksi, että vaikka kuinka valvoisin, en ota niitä joka ilta tai edes joka toinen ilta.

Samaten olen oppinut varovaiseksi alkoholin kanssa. Kesti vuosikausia tehdä oikeanlainen korjausliike liiallisen viinin ryystämisen kanssa. Vaikka sen avulla saattaa saada unen, on viinahuuruinen uni aina huonoa unta ja aamulla on sitten a) krapula, b) väsy.

Ja lopuksi vielä katkera tilitys.

Jos jostain olen äidilleni kateellinen, se on hänen unenlahjansa. Äiti pystyy torkahtamaan vartiksi kesken päivän, jos häntä huvittaa ja kun hän panee maate, tuhina alkaa kuulua parin minuutin sisällä. En käsitä, miten jonkun hermosto on kytketty niin käsittämättömällä tavalla. Nyt kun keskushermostoni on tottunut isoihin annoksiin ja valikoimiin erinäisiä päälääkkeitä, mikään lääke ei uneta enää sillä tavalla ihanasti, että voisi olla takuuvarma unen tulemisesta puolen tunnin sisään.

Äidin mielestä hyvän unen resepti on yksinkertainen. Pitää panna pää tyynyyn ja olla ajattelematta mitään. Arvaa olemmeko isän kanssa röhönauraneet mokomalle muutaman kerran.

 

Ladataan...

Ladataan...

Tällaisena epävakaana bipo-persoonana rutiinien sietokykyni on surkea. Kävin kymmenisen vuotta sitten sairauteeni liittyen hallintakurssin, jossa kuitenkin väitettiin, että juuri rutiinit pitävät päätä pinnalla ja sairautta hallinnassa. Mutta mitä pitäisi tehdä, kun en kerta kaikkiaan hallitse tavallisia rutiineja kuten ihmiset yleensä?

Kun olen sillä tuulella, minä paskat nakkaan vaikka pyykkivuori uhkaisi hukuttaa puoli asuntoa alleen tai likaiset tiskit alkaisivat elää omaa elämäänsä lavuaarissa ja pöytäpinnoilla. Ja jos vessasta palaa valo, koko huussi voi olla pimeänä kaksi kuukautta, jos en saa inspiraatiota/muista koskaan ostaa lamppua. On vähän vaikeaa noudattaa rutiineita, jos epäjärjestys, kaaos ja satunnainen pimeys eivät paljon hetkauta. Se ja sama, vaikka olisin kalenteroinut, suunnitellut ja tehnyt pyhistäkin pyhempiä lupauksia itselleni viikkoa aiemmin.

En tosin usko, että kaikki tämä on pelkän bipoilunkaan syytä. Olen aina ollut surkea kodinhoitaja ja jo lapsena lahjoin nuoremman siskoni siivoamaan huoneeni omilla viikkorahoillani, kun en enää jaksanut kuunnellä äidin ja mummon nalkutusta ja huutamista. Ei tällaisella persoonan rakenteella arkea kukoistaen eletä.

Mutta aivan erityistä tuskaa minulle tuottaa kouluelämän alkaminen. Tyttäreni meni eilen kakkosluokalle, ja olen jo nyt solmussa kaiken maailman lomakkeiden ja kehotusten kanssa. 

Erityisen suurella tunteella vihaan Wilmaa. Se on saatana vihoviimeinen tyrannian välikäsi ja belsebuubin keksintö. Kun opettajalta tulee viikkotiedotus, se sisältää melkein poikkeuksetta muutaman mukavan muistutuksen joistain teatterivierailuista, taidemuseovierailuista, maatilavierailuista, makkaranpaistosta (omat makkarat mukaan!), pyöräretkistä, välineiden toimittamisesta siihen ja siihen aikaan, kaiken maailman kantelekerhoista ja herra yksin osaa kuvitella mistä muusta. Lisäksi tulee vielä erikoistiedotteita muuttuneista aikatauluista, omaan lapseen liittyviä viestejä (nyt ei ollut matikan läksyt kaikki tehtyinä!) ja muuta uskomatonta informaatiovirtaa, joka saa pään totaalisen sekaisin tällaiselta älyttömän epäkäytännölliseltä tolvanalta. 

Joskus tekisi mieli kirjoittaa niihin perkeleen viesteihin vastaukseksi, että EIKÖ SIELLÄ KOULUSSA VOISI VAIN KESKITTYÄ SIIHEN OPISKELUUN!?  Herra varjele, jos minulla olisi useampi kersa! Joutuisin varmasti pakkopaitaan pelkän Wilman vuoksi, kun pelkän lukujärjestyksen ja aamurytmin sisäistäminen yhdelle lapselle on minulle saavutus.

Olenkin sitten aina varmasti mustalla listalla, kun tyttäreltä puuttuu joka toinen kerta jokin kaksieuronen, kypärä, luistimet tai lippulappu. 

Mutta hei, tämä viikko on ollut muiden rutiinien suhteen suhteellisen valoisa. Olen saanut pyykättyä 2 koneellista (vain 4 jäljellä), siivottua makkarin, keittiön ja eteisen lattian pesemisiä myöten ja tänään imuroin olohuoneen niin, että mattokin muutti väriä hinkattuani parin sentin kerroksen kissankarvaa siitä päältä. 

Jos Wilmaa ei olisi, tämä viikkohan olisi ollut menestys.

Ladataan...

Ladataan...

Olen tämän elämäni suurimman maanjäristyksen aikana todennut, etten enää osaa itkeä. En ole muutenkaan helposti parkuvaa tyyppiä, mutta kyllä minä vielä kymmenen vuotta sitten muistaakseni joskus itkin. Jos petyin, jos loukkaannuin, jos surin, jos näin surullisen elokuvan tai kuulin koskettavan biisin.

Nyt kaikki on jumissa jossain sisälläni. Paha olo ja kipu kiertyvät ympärilleni kuin pahantahtoinen köynnös, eikä se päästä irti eikä anna minun kitkeä sitä irti itkemällä.

En itkenyt, kun kohtasin työpaikassani ennakkoluuloja ja epäreilua kohtelua. En itkenyt, kun muutin tyttäreni kanssa kahdestaan oudolle paikkakunnalle. En itkenyt, kun menetin työpaikkani sairauden vuoksi. En itkenyt, kun hain eroa enkä silloin, kun eropäätös tuli kotiin. En itkenyt, vaikka tyttäreni itki ikävissään iltaisin isänsä perään. En itkenyt, kun minulle aina läheinen mummoni kuoli. Enkä itkenyt, kun toinenkin työpaikka meni sairauden vuoksi. En itke depressiota, en rahapulaa, en itsetunnon menetystä enkä ylipäänsä itsesäälistä.

Koko aikana ainoa kerta, kun itku tuli, oli kun läheinen ystäväni ja entinen poikaystäväni kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen puolitoista vuotta sitten. Uutisen kuullessani en itkenyt, mutta hautajaisissa itkusta ei ollut tulla loppua. Surin ystävääni ja kaikkia suunnitelmia, jotka eivät koskaan toteutuisi. Lisäksi olin täysin yksin vieraiden keskellä. Kukaan ei tullut mukaan, enkä minä pyytänyt. Luulen, että kun itku kirkossa riistäytyi valloilleen, itkin myös yksinäisyyttäni ja pahaa oloani, vaikka tilanne tuolloin ei vielä ollut eskaloitunut ollenkaan niin pahaksi kuin se lopulta eskaloitui. Ehkä oli myös helpompi itkeä vieraiden nähden.

Tämän jälkeen en ole taaskaan itkenyt. Ja minä todella todella haluaisin. Aika ajoin itku tulee lähemmäs ja vääristää kasvoja, kostuttaa silmiä ja puristaa kurkkua, mutta vaikka haluaisin antautua sille, mitään ei lopulta tule ulos. Näillä hetkillä ei ole mitään järjellistä aikataulua. Tänään itku yritti ponnistella esiin, kun kuskasin tytärtäni uimarannalta kotiin. Antti Tuisku pauhasi iloisesti radiosta, tyttäreni pälätti omiaan ja minun kasvoni kiristyivät ottamaan itkua vastaan. Mutta ei se tullut taaskaan. 

Ehkä minun pitäisi ottaa tämä puheeksi seuraavan kerran sairaanhoitajan vastaanotolla. En halua elää loppuelämääni siten, että kehoni on jatkuvasti pahan olon vankina. Pelkään nimittäin, että jos pahaa oloa ei pura, se muuttuu muuksi. Pysyväksi katkeruudeksi. Välinpitämättömyydeksi. Tai mikä pahinta, vihaksi.

 

 

Ladataan...

Pages