Minusta on tullut täti. Tai ameeba.  Täytän 22 vuotta lauantaina, ja mitä teet tällä hetkellä? Katson TV:tä ja neulon sukkia. Come on, I have to get a life!

En nyt vaan jaksa. Kaikki on oikeasti hyvin, miksi ei sitten tunnu siltä? Tämä yksinäisyys syö minut sisältäpäin. Joojoo, pitää osata olla yksin itsensä kanssa. Mutta en halua. 

Muuten kaikki on oikeasti aika jees. Minulla on ihana työ, päiväkodissa, lapset ovat ihania! No, okei, rahaa minulla ei ole mutta se hoituu jotenkin. Kohta minulla on synttärit (viikon päästä jee!) ja silloin on luvassa vaikka mitä kivaa. 

Voi elämän kevät. Mun pitäisi vissiin hankkii elämä?

Olen ollut kolme päivää lastentarhassa töissä, ja nyt jo on kurkku kipeä. Noh, pitää vaan olla rauhallisesti nyt viikonloppuna niin eiköhän se siitä.

Mulla menee just nytten niin mahdottoman hyvin. Olen onnellinen. Minä elän taas! Ah ihanuus! Lääkitys on kohdallaan....

Ja huomenna alkaa uusi työ, taas. Tällä kertaa uskallan toivoa että viihtyisin. Tuntuu siltä. Ja olen tajunnut että nämä 20 liikakiloa on saatava pois! Perkele. Vuoden päästä olen niin timmissä kunnossa etten olisi itsekään uskonut!

.... Sanoinko jo että olen onnellinen?

Tänään on torstai. Hyh.

Alkaa pikkuhiljaa olla kevät. Kaikki ihanat pastellivärit ovat taas muodissa, teikisi mieli lakata kynnet vaaleanpunaisiksi ja mintun värisiksi. Kaikki hento on kaunista. Tekisi mieli olla kaunis, mutta en oikein osaa. Ainakaan nyt.

On minullakin ongelmia.

Minun olo ei helpotu. Ei sitten millään. Tulen olemaan yksinäinen ja rikki koko loppuelämäni. Ettäs tiedätte!Toisalta toivon kuitenkin olevani väärässä. Ehkä nämä uudet lääkkeet auttavat, ehkä lääkärit vihdoinkin ymmärtää että tarvitsen vähän enemmän. Ehkä minäkin pikkuhiljaa alan arvostamaan itseäni.

Elämä on niin vaikeaa. Varsinkin kun olen ollut masentunut niin kauan. Miltäköhän tuntuu sitten, kun olen parantunut siitä? Miltäköhän tuntuu elää normaalia elämää?

Se jää nähtäväksi.