Keskivertokin riittää ja epäonnistuminen on OK

Mind the gap, mummy

Olen ihminen, joka tykkää siitä tavallisesta arjesta (vaikka se välillä kyllä ärsyttääkin pyykkeine ja kiukkuineen). Mutta pidän kuitenkin juuri siitä, että on rutiinit, kiva koti ja ne tavalliset asiat. Tykkään siitä, että asiat sujuvat ilman kummempia ponnisteluita ja draamaa – olen varsin mukavuudenhaluinen.

Olen oikeastaan aina ollut ihminen, joka vihaa riitatilanteita ja yrittää kaikkensa välttääkseen niitä – aika perinteinen ärsyttävä miellyttäjä voisi joku kuvailla. Kun asiat alkavat tuntua hankalalta – luovutan. Pakene ja juokse.

Minä tyydyn mieluummin vähään kun lähtisin kurottamaan korkeuksiin – tykkään kun asiat ovat niin sanotusti balanssissa. Koetan välttää riskienottoa ja olen huono haastamaan itseäni. Joku voisi kutsua kaltaistani tylsäksi – ei mitään kunnianhimoa, voisi joku sanoa. Katson kaiholla ihmisiä, jotka ottavat riskejä ja ylittävät itsensä – en minä pysty tuohon, ajattelen heti. Mutta entäpä jos kokeilisin ja mitäs sitten vaikka en onnistu? Onko aina pakko tehdä kympin suoritus, miksi ihmeessä keskiverto ei kelpaisi?

Kuinka monta kertaa pieni lapsi kaatuu opetellessaan kävelemään ja silti nousee aina uudelleen ylös ja jatkaa harjoittelua? Milloin minä olen kadottanut tämän sisun, joka minulla on varmasti joskus ollut. Sen täytyy löytyä meistä kaikista, mutta me jotkut vain kadotamme sen matkalla. Minä etsin parhaillaan omaani sieltä jostain – syvältä sisimmästäni.

Kieltämättä ulkomaille muuttaminen oli yksi niistä asioista, jotka pakottivat astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tänne sitä tultiin, kauas tutuista ympyröistä ja rutiineista. Tässä kohden voisin jo ensimmäisen kerran taputtaa itseäni selkään – hyvä sinä teit sen! Suoritus ei ole ehkä ollut kaikilta osin täysi kymppi, mutta ainakin olen yrittänyt ja uskaltanut!

Olen myös aloittanut uravaihdosta täällä asuessamme ja uskokaa tai älkää matkalla on kompuroitu ja koettu epäuskon hetkiä. Ensimmäinen iso askel olisi otettavana tulevana viikonloppuna kun suoritan ensimmäiset kokeet joogaohjaajan koulutuksessani. Arvatkaa olenko miettinyt mielessäni, kuinka varmasti epäonnistun ja mietin jo, kuinka varmaankin kannattaa vain jättää menemättä, sillä en kuitenkaan läpäise. Parempi vaan jatkaa jossain tutussa ja turvallisessa – ajattelen. Kaikki muut kurssilaiset vaikuttavat olevan täysin itsevarmoja ja selkeitä läpimenijöitä kun taas näen itseni siellä viivan toisessa päässä. Miksi ihmeessä?

Toivon todella, että voin taputtaa itseäni sunnuntaina selkään ja onnitella itseäni hyvästä suorituksesta – menivät kokeet miten tahansa. Mitä sitten jos suoritukseni ei ole täydellinen? Ainakin yritin voin sanoa itselleni, jos todellakin menen paikalle. Miksi ihmeessä sitä pelkää epäonnistumista niin kovin ja samalla rakentaa itselleen suojamuurin? En mä olisi halunnutkaan – joopa joo.

Miksi minä pelkään niin kovin epäonnistumista, vaikka kaikki me varmasti joskus epäonnistumme! Kuinka ihmeessä saisin itseni, kolmekymmentävuotiaan naisen tajuamaan, että on ihan OK jos aina kaikki ei mene putkeen. Mitä väliä mitä muut ajattelevat, kunhan itse tiedän tehneeni parhaani.

Me kaikki kuitenkin elämme omaa elämäämme ja elämään polkuun kuuluu myös niitä pomppuja tiessä. Vaikka hankaluuksia ja haasteita tulee, se ei tarkoita epäonnistumista - pitää vaan nousta uudelleen ylös ja lähteä tarpomaan. Jotkut meistä vaan tarvitsevat muutaman yrityksen ennen kun maali häämöttää, toiset vetäisevät jo ekalla ja sekin on OK!

Tsemppiä kaikkien loppuviikkoon! We can do this!

Ps. Jos olet tulevana sunnuntaina Lontoossa ja haluat ilmaiselle joogatunnille klo. 9 tai klo. 11 alkaen, laita sähköpostia allekirjoittaneelle osoitteeseen

mindthegapmummy@gmail.com ja kerron lisää! Kaikki taitotasot tervetulleita!

x Henna

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.