Hullu kahvilatyö

Kauniissa kahvilassa iskee usein haave, että olisi siellä töissä. Saisi ihailla kaunista sisustusta, tehdä lämpimiä juomia ja bongailla freesejä ihmisiä. Haave oli mielessäni niin kauan, kunnes toteutin sen käytännössä. Pieleen meni.

Keräsin välivuotena reissurahaa kahvilassa, joka on juuri niin esteettinen ja tunnelmallinen kuin toivoa saattaa. Historiallinen miljöö, suloiset työkaverit ja hyvä palkka – täydellistä. Tarkoitukseni oli viipyä koko vuosi, mutta ennen kuin kaksi kuukautta tuli täyteen, hylkäsin cappuccinot ja karkasin.

Siis te, jotka saatatte jakaa kahvilahaaveen, tässä oma kokemukseni.

Paikkojen ihailu ja muut realiteetit

Unelmani romuttui heti. Näköaistilla ei ole vapaa-aikaa.

Katse on joko rasvattoman soijalaten valmistuksessa tai kädessä, joka sitä kantaa. Jokainen, joka on valmistanut kahdella käsiraasulla kaakaota, cappuccinoa ja espressoa ja samaan aikaan lappanut tarjottimelle kakkua, jäävettä ja aterimia, tietää, ettei silloin näe mitään.

Oma lounas syödään keittiön puolella kärry pöytänä, jalat jakkaralla suussa. Ja kun haluaa vessaan, sekin on julkinen operaatio, koska lähin vessa sijaitsee hätäuloskäynnin portaikossa.

Se on totta, että työkaverit ovat kauniita, fiksuja ja suloisia. Laatuseura on lempiasiani kahvilatyössä. Alalla on paljon samassa elämäntilanteessa olevia, herttaisia ihmisiä. Kiire vain vesittää sitäkin puolta, kun höpötellä ehtii vain sekunnin pätkissä.

Hullut asiakkaat

Suurin ongelma on ihmistyyppi, joka tilaa kahvit ruuhka-aikaan.  Vaikka tuntuisi loogiselta, että pikkuleivos pitää saada pöytään nopeammin kuin naapurin, joka on tilannut merisimpukkakeiton ja teeannoksen, niin se ei toimi. Tilaukset etenevät saapumisjärjestyksessä, eivät koon mukaan.

Pahimpia ovat myös tilanteet, joissa ei voi puolustautua. Kun on juuri valmistanut asiakkaalle assam-teen, hän ilmoittaa, ettei tee ole assamia. Siinä sitten kiikuttaa saman teen kuin kahta minuuttia aiemmin, ja asiakas on tyytyväinen.

Ihmiset ovat kummallisuudessaan suloisia. Eräs vakioasiakas oli mies, joka tuli istumaan aina samaan paikkaan. Hänelle piti viedä kuppi kahvia automaattisesti, ilman tilausta, ilmaiseksi. Jos hän tuli saman päivän aikana uudestaan, annos meni santsikupin hinnalla. En tiedä vieläkään, miksi.

Moni asiakaspalvelussa työskennellyt valittaa, ettei voi sietää ruotsiksi jäkättäviä mummoja. Minusta äidinkielellä palveleminen on kunnia, ei taakka. Usein jos en tiennyt sanaa, kirjoitin sen pokkana ylös ja tarkistin välikössä suomenruotsalaisilta työkavereilta. Ja vaikka mieleen ei heti muistunut, miten hemmetissä lausutaan kronärtskockor, yleensä asiakas ilahtui, että edes yritti.

Kaoottiset tilanteet

Pääsin todistamaan hienomotoriikan puutteeni hyvin monta kertaa.

Eräänä päivänä rämäytin irtoteet lattialle, hajotin kasan laseja ja jumitin kahvipapukoneen soijamaidon korkilla. Tähtihetkeni kuitenkin oli se, kun olin ottamassa vitriinistä marenkikakkua. Kalteva peilipinta hämäsi niin, että läväytin juuri valmistuneen kakun vitriinin kattoon, josta se valui iloisesti pitkin kaappia. Vanhojen työkavereiden mukaan omistajan isä muistaa minut yhä tyttöjä, joka tuhosi marenkikakun. Upeaa.

Kerran jouduimme todistamaan itsemurhayritystä. Taiteiden yönä sekava mies sekava yritti hypätä alakerran väenpaljouteen, mutta jäikin roikkumaan ja karjumaan kaiteen varaan. Kerran taas japanilaisnainen unohti maksaa laskunsa. Kasvonsa menettänyt japanilainen ei ole iloinen näky.

Silti elossa

Nyt kahvilatyöstä on aikaa, ja herkkinä hetkinä muistot kultautuvat. Se on kuitenkin varmaa, että ikinä en alalle palaisi.

Kiire, stressi ja hätä ovat raskaita piirteitä, joita en enää kestäisi. Mielummin tylsistyn kuin stressaannun, etenkin kun kyse on pelkästä väliaikatyöstä. Tietenkin kokemukseen vaikuttaa, työskenteleekö yksin tiskin takana pikkukahvilassa vai keskustan lounaspaikassa, jossa on pöytiintarjoilu.

Yhtä kaikki, hullun hommaa.

 Kuvat: uusi ihastukseni Jennifer Caysey