Onko journalismi hirveä alavalinta?

Minimalen


"During my years of undergrad I began to hear that journalism was becoming more competitive. But, naive as I was, I thought that meant I’d be OK: as long as I worked hard, I could compete."


Kanadalaisen Alexandra Kimballin essee tökkäsi. Hän kirjoittaa Hazlittissä siitä, kuinka journalistina työskentely on muuttumassa etuoikeudeksi.


Kun harjoittelut ovat palkattomia, niihin on varaa vain hyvätuloisilla. Tai jos saa perinnön, kuten Kimball.


Suomessa tilanne eroaa toki Kanadasta sillä, että valmistuessa ei tarvitse huolehtia opintoveloista ja pakollinen harjoittelu on usein palkallinen.


Essee kuitenkin herätti minut pohtimaan jälleen kerran, millainen ala journalismi oikein on.


Koska olen vasta opintojen alussa, en osaa sanoa, millaiselta ala näyttää vanhojen tekijöiden silmin. Opiskelijasta se näyttää kuitenkin aika hurjalta.


 


Irtisanomiset. Avustajasopimukset. Median kriisi. Höpölöpöuutiset. Luennoitsija, joka sanoo, että vaikka ennen nuristiin pätkätöistä, meille ne ovat luksusta.


Ei ole ihme, että yliopistokaverini ovat huolestunutta porukkaa. Moni miettii, tuliko tehtyä vikavalinta, jos töitä ei ikinä löydykään.


Minä mietin sitäkin enemmän, millaista siellä töissä oikein on.


Onko toimittajan työ oikeasti muuttumassa niin kiireiseksi, epäreiluksi ja ankeaksi kuin saa kuulla? Imevätkö suuromistajakapitalistipaskiaiset selkänahasta viimeisetkin limat? Päädymmekö kaikki paiskimaan kaksinumeroisia päiviä huhheikikkelikalle-otsikoiden parissa?


Kimballin esseessä ikävää on etenkin ylläoleva kohta, jossa hän kirjoittaa opiskeluajan ajatuksistaan. Kuinka hän luuli, että vaikka kilpailu on kovaa, riittää, että on hyvä. Että jos tekee kamalasti töitä, pysyy kyllä pinnalla.


Mutta ei se riittänytkään.


 


Se pelottaa, sillä minä luulen yhä niin.


Tähän asti kokemukseni journalismista ovat olleet pelkästään hyviä. Tietenkin on eri asia työskennellä friikkuna opiskelujen ohessa kuin täysipäiväisenä toimittajana, mutta silti ristiriita tuntuu turhan suurelta.


Tämä, Minimalen, on töistäni keskeisin, sillä tällä minä elän. Ja tämä on aivan ihanaa. Lilyn kautta olen tutustunut upeisiin kollegoihin, rutinoittanut kirjoittamistani ja sponsoroinut soijamaitoni.


Muissakin toimituksissa ilmapiiri on ollut kärsivällinen ja lämmin. Työ on tuntunut hyvältä. Tuntemani toimittajat ovat älykkäitä, kultaisia ja avoimia ihmisiä.


 


Milloin siis kaikki muuttuu kamalaksi?


Milloin joustava, miellyttävä ja inspiroiva työ muuttuu kyyniseksi kilpailuksi ja Game of Thrones -henkiseksi mäiskinnäksi? Milloin naiiviuteni karisee ja ymmärrän saman, minkä ilmeisesti niin moni toimittaja ennen minua?


Ovatko opiskeluvuodet viimeinen aika, jolloin voi elätellä illuusiota, että journalismi on hyvä alavalinta?


Kuva: Denise Nestor

Kommentit

Marjo
Saa olla

Journalistin työhän on yksinkertaisesti parasta, mitä on. Rakastan työni monipuolisuutta ja luovuutta.

Pakkoyrittäjyys, pätkätyöt, epävarma työtilanne, kiire, toisinaan alakanttinen palkka ja muut mukavat ovat kuitenkin saaneet minut kyseenalaistamaan alavalintani autuuden. Välillä mietin, miten elantonsa voisi ansaita paljon helpomminkin.

Toistaiseksi vielä jaksan yrittää ja suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. Ehkä tämä tästä!

Anninko
Anningonpaiste

Ajatuksesi voisivat olla ajatuksiani alasta jota opiskelen ja joka on niin kovin kaukana journalismista.

Tarkemmin ajateltuna sanasi taitaisivat sopia alaan kuin alaan. Valitettavasti.

Eliitti ja kärsijät (Ei varmistettu)

"Milloin siis kaikki muuttuu kamalaksi?"

Useimmilla työpaikoilla fiilis muuttuu nopeasti, kun huhut yt-neuvotteluista alkavat. Epäilemättä esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kun ihmiset ovat palanneet lomilta ja näkymät ovat kesällä synkistyneet*, monessa firmassa tunnelma on aika tiivis.

*) Tai siis, eihän ne näkymät mitään ole synkistyneet. Asiaa seuranneet ovat tietäneet jo pari vuotta, että 2008 alkaneen talouskriisin viimeistä näytöstä ei ole vielä näytelty. Mutta tokihan kokoomuspoliitikot ja muu eliitti mielellään esittää asiat niin, että ihan yhtäkkiä ollaan taas menossa alaspäin eikä kukaan osannut aavistaa.

auroora_ (Ei varmistettu)

Osittain ennusteet alan kamaluudesta ovat oikeassa. On paljon huonosti ja kiireessä tehtyä työtä, alipalkkausta, palkatonta harjoittelua, kiristyvää kiirettä ja kaikkia mainitsemiasi asioita.

Niin - ja sitten on hyvin tehtyjä juttuja, jotka nostavat esiin olennaisia asioita. Oivalluksia sekä tekijälle että lukijalle. Haastateltavia, jotka sanovat kiitos, että sain kertoa tarinani, niitä joilta saa vilpittömän kiitoksen (no niitä on aika vähän, mutta on kuitenkin!)

Itse olen sitä mieltä, että journalismi vaatii aika paljon sinnikkyyttä ja vahvaa visiota siitä, millaiseksi toimittajaksi haluaa profiloitua. Mutta samalla: Hyville riittää aina töitä, edelleen.
Ja vielä. Missään muussa työssä en olisi tavannut niin monenlaisia ihmisiä presidentistä entiseen linnakundiin, ammattisotilaasta muotilehden päätoimittajaan. Eli: Ihmisistä, ihmisille, siinä se työni ydin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Journalismi ei varmasti helpoin alavalinta, mutta toisaalta miksi pitäisi tavoitellakaan sitä kaikkein helpointa.

Alan arkea ovat toden totta pätkätyöt ja kova paine olla aina paras. Jos joku olisi sanonut minulle uravalintaa tehdessäni, miten vaikeaa on saada vakituinen työ, olisin saattanut miettiä uudelleen. Toisaalta olen aina ollut valmis tekemään töitä tavoitteideni eteen. Vuosia tein määräaikaisuuksia. Samalla seurasin vierestä, kun vielä pidempään pätkiä tehneiden työt loppuivat yllättäen, vaikka kaikki olivat ammattitaitoisia. Itse sai lopulta toivomani vakityön, vaikka välillä olin jo valmis alan vaihtoon.

Mutta on tässä työssä niin paljon hyvää, että epävarmuuden kestää. Kun käsillä on uutinen, kaikki ikävyydet unohtuvat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse opiskelen tiedostusoppia, ja lähdin opiskelemaan päässäni visio totta kai toimittajuudesta. Ajan myötä se visio on laajentunut – en tiedä tuleeko minusta koskaan toimittajaa, mutta jotakin viestinnän ja sisällöntuotannon parissa haluan tehdä. Kenties voisin ryhtyä myös tutkijaksi. Vaihdoin journalistiikan linjalta mediakulttuuriin, koska toimittajan työtä enemmän alkoi kiinnostaa mediamaailma yleisimminkin. Elättelen toiveita, että valmistuttuani kelpaan muuhunkin kuin selkänahkaa repivään toimittajatyöhön. Toisaalta haluan tehdä jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää elämälläni, ja toimittajanhommat ovat yksi tärkeimmistä töistä, joita keksin. Vaikka siinäkin on tietty vaihtelevuutta, kuinka tärkeää se juorutoimittajuus nyt sitten on...

Roosa
Mangomalen

Ja muut keskustelijat, kiitos kommenteista! Lohdullista kuulla, että vaikeuksista huolimatta kaikki ei ole ihan hirveää. Enkä siis ole tavoittelemassa sitä helpointa mahdollista alaa. Rakastan tätä työtä, mutta välillä tuntuu pelottavalta, jos pitämäni asiat ovat pelkkää illuusiota, ja todellisuus paljastuu aivan mahdottomaksi. 

Joanna Palmén
Rönsy

Mä en osaa oikein vasta tähän varsin usein kohtaamaani kysymykseen. Ja mua myös pelottaa vastata, kun itse olen kuitenkin kolmen ja puolen vuoden ajan ollut vakityösuhteessa. Että mitäpä minä tästä aiheesta tiedän ja miltä sanomani kuulostaa. Mut jotain ajatuksia kuitenkin:

Jokaisessa maassa on mediaympäristö ja mediatyösuhdeympäristö hyvin omansalainen, ollut ennen näitä vaikeitakin aikoja. Vaikkapa Saksassa on tietääkseni jo hyvin pitkään tehty töitä huomattavin free-voimin (ei ole tästä tarkkaa tietoa, mutta näin olen sikäläisiltä ystäviltäni ymmärtänyt, korjatkaa jos olen väärässä). Jenkeissä (luultavasti myös Kanadassa) työpaikat vähentyvät tällä hetkellä ihan syöksylaskuvauhtia, ja jossain määrin Suomi varmaan seurailee sitä kehitystä. Yhdysvaltain toimittajaystävät on ihan maailmanlopputunnelmissa, mutta jotenkin jaksan uskoa, että täällä se murros voisi mennä ainakin vähän hallitummin. 

Jos itse olisin opintojeni alussa nyt, lukisin ehdottomasti jotain substanssiainetta journalismin/viestinnän/kielten opintojen lisäksi tai jopa tilalla. Takaisin näin itselleni, että tiedän jostain ihan oikeasta asiasta jotain, jopa paljon. Enkä vain osaisi kirjoittaa tai puhua mikrofoniin. Kärjistän; nekin ovat tottakai tärkeitä taitoja, mutta ne eivät riitä. 

Kasvattaisin itseni ajatukseen, että minusta ei välttämättä, edes todennäköisesti, tule palkollista toimituksen jäsentä vaan jonkin sortin itsenäinen yrittäjä. Pakottaisin itseni sopeutumaan siihen ajatukseen. Opettelisin sulkemaan korvani siltä kauhistuneelta vaikerrukselta, jota alan oppilaitoksissa epäilemättä  jatkuvasti kuulee, kuuli jo kymmenen vuotta sitten. Se kun ei johda oikein mihinkään hyvään (tämä on alistuneen työläisen ajatus, toki vallankumousajattelijat sitten erikseen). Keskittyisin itsenäisyyden hyviin puoliin, joita on runsaasti (täältä puolelta aitaa siellä tottakai näyttää hirveän vihreältä). 

Tekisin opiskeluaikana toimittajan töitä - missään muussa ammatissa ei opiskeluaikainen oman alan töiden teko liene yhtä helppoa ja palkitsevaa. Aikataulut joustaa, palkkiot on samoja kuin koulutetuilla. Kävisin opintoretkillä, kättelisin kaikkia toimitusten työntekijöitä, tarjoaisin juttujani perään. Vaatisin palautetta ja editointia, jotta kehittyisin. Näin voisin jo totutella tulevaan asemaani, mutta vielä opiskelijastatuksen tuoman henkisen ja ehkä rahallisenkin suojan alla. Ei tarttisi lähteä nollista (tai harjoitteluista) sitten kun opinnot loppuu, vaan voisi ikään kuin liukua työelämään.

Se että "tekee kovasti töitä" ei ole sama asia kuin että "on hyvä", joskin se auttaa tulemaan hyväksi. Hyville löytynee jatkossakin töitä, mutta onko ne työt sitten kuukausipalkkaisia töitä vai palkkiotöitä, sitä en tiedä. Työnantajakin saattaa olla jokin muu kuin mediayritys. 

Mutta näiden ajatusteni valossa sulla, Roosa, on oikein hyvin pullat uunissa. Sinuna en olisi niin huolissani.

Se, onko ala repivä vai ihana, on vielä monisyisempi kysymys, siitä voisin kirjoittaa koko loppupäivän, mutta no niin. 

Roosa
Mangomalen

Voi Joanna, kiitos.

Istun kotona villapaidassa ja mietin kaikkea, mitä kirjoitit. Sanomassasi on enemmän järkeä ja toivoa kuin perusopintojen kursseissa yhteensä.

En osaa juuri nyt sanoa muuta kuin kiitos.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pieni ajatus vain opintovelasta, Suomesta ja Kanadasta. En tiedä minkälaisessa Suomessa kirjoittaja elelee, mutta tuntemassani valmistutaan myös velallisena (ks. opintolaina).

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.