Luku urakka. Tälläkertaa. Syy-seuraus suhteet.

Vilma P:n blogissa on käyty tänään kiinnostavaa keskustelua siitä, pitääkö blogien kieliopin olla reilassa.

Toisten mielestä rentous kuuluu asiaan eikä pilkkua tarvitse nussia, toisten mielestä oikeinkirjoituksen pitäisi tulla selkärangasta.

Oma mielipiteeni riippuu siitä, ajattelenko asiaa periaatteellisesti vai käytännössä.

Periaatteessa minulle on aivan sama, millaista kieltä ihmiset käyttävät omilla sivuillaan. Tietysti suomen kielen kannalta olisi kiva, että sitä vain pusuteltaisiin ja hellittäisiin, mutta jos kieli ei ole jollekin tärkeää, niin ei tarvitse. Tärkeintä on tekstin juju ja asenne.

Käytännössä en voi kuitenkaan väittää, ettei virheitä vilisevä teksti tökkisi. Onhan se uskottavuuskysymys. Jos kirjoittaa helpot yhdyssanat pieleen ja suomalaisen isolla, ei ole täysin vakavasti otettava. Rentoutta voi ilmaista muutenkin kuin kielioppikämmeillä.

Toki se vaikuttaa, pitääkö blogia ammattilainen vai harrastaja. Ja oli kumpi tahansa, mokia sattuu. Vanhoja postauksiani lukiessa olen irvistellyt, miten hölmöjä lyöntivirheitä olen julkaissut ilman, että kukaan on sanonut mitään.

Ehkä virheitä kiinnostavampaa onkin, miten niistä puhutaan.

Minusta bloggajalle saa huomauttaa kämmeistä, jos sen tekee hyvässä hengessä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että toinen kulkee vetskari auki: vähän noloa molemmille, mutta silti kiva, ennen kuin sata muutakin ehtii huomata asian.

Kuva: Elo Vazquez

Hiton Nina, minkä teit!

Liikkuvuustestisi oli saada minut sekoamisen partaalle.

Idea on simppeli:

1. Laita kynä lattialle.

2. Nosta se suulla.

Vain jalkapohjat saavat osua maahan.

Toteutus sen sijaan on kaikkea muuta kuin simppeli. Se on saatanasta.

Jos harrastaisin videopostauksia, nyt jos ikinä olisi sen paikka. Niin idiootilta näytin kömpiessäni pitkin lattiaa mitä omituisemmissa asennoissa. Testi lällätteli ikävän konkreettisesti, miksi pitäisi venytellä urheilun jälkeen. Siihen ryhtyminen on typerintä, mitä kipeillä koivilla voi keksiä.

Valitettavasti kokeilu nosti pintaan raivostuttavan sinnikyyteni. En luovuta, en piruuttanikaan.

Niinpä ei auta muu kuin pyllistää ja kiroilla naurettavaa ihmisluontoa.

Ja lopulta, hitonmoisen hikoilun tuloksena, löytyi oikea tyyli. Tekniikkaan sisältyi taaksepäin venytetty koipi, etujalan luonnoton kippaus sivulle ja napakka ote nilkasta.

Voi sitä voitonriemua.

En yleensä perustu haasteista, mutta nyt vahingoniloisesti käkättäen haastan mukaan kaikki, joille mielenrauha ei ole tärkeä asia.

Joten: kynä lattialle ja pyllyilemään.

Ruokataivas on löytynyt.

Se ei sijaitse ihan taivaassa asti, mutta melkein, kallion päällä huikeiden merimaisemien äärellä. Tukholman Södermalmin Hermans on aivan ihana.

Kasvisraflan buffet on mahtava ja tunnelma on niin kotoisa, että sitä voisi taputtaa olalle.  Hämärtyvä auringonlasku levittäytyy ikkunoista ja vatsa pullistelee vihreää currya, seljankukkamehua ja sataa muuta asiaa. Mätöistä tykkää myös seurueen ei-kasvissyöjä.

Jos siis kaipaat hyvää raflaa, älä missaa tätä.

Muutenkin suosittelen Tukholmaa, noin ylipäätään.

Vaikka rakastan naapuripääkaupunkia, olen laiska käymään siellä. Aina kun on vapaata, häivyn mieluiten uusiin paikkoihin. Nyt otimme kuitenkin ystävän kanssa ommoo lommoo ja vietimme vajaan viikon herkutellen ja höhötellen.

Se teki sielulle hyvää. 

Yöpaikka oli kaverilla huikeassa tornitalossa, joka piti sisässään 23. kerroksen kattoterassin ja uima-altaan. Sieltä oli hyvä tuijottaa sateenpieksämää iltaa ja sinistä aamua.

Moderna Museet ei petä taaskaan, kuten ei myöskään Skånegatanin kirppis tai Södermalmin suhaaminen. Tai jäätelö merellä. Laivallakin on yllättävän hauskaa, kun twistaa muorien seurassa, nolaa itsensä karaoksessa ja hurraa kämäiselle kabareekimaralle.

Vaikka Stokis on tuttu, tylsimys se ei ole. Koska matkaa sinne ei leimaa ainutkertaisuuden painolasti, voi ottaa ihan vaan rennosti ja reteästi.

BLAA BLA BLAA

"Jokainen suomalainen ostaa vuosittain noin 13 kiloa uusia vaatteita ja kilon kierrätysvaatteita. Saman verran tekstiilejä heitetään pois."

"Poistotekstiilejä ajautuu kaatopaikoille pelkästään kuluttajilta 90 miljoonaa kiloa vuodessa. Se on silmitöntä haaskausta."

BLAA BLAA BLA BLA BLAA BLA BLAA

"Tuotantoa on arvioitu olevan maailmalla yhdeksänkertaisesti enemmän kuin kulutusta."

Jaksoitko lukea lauseita haukottelematta?

Tuskin. Lauseet ovat niin raskaita, ettei niitä oikein jaksaisi lukea, saati sitten ajatella.

Mutta silti, piru vie, miettikää nyt.

Tuo on järjetöntä. Tuo on perseestä. Vihaan koko teemaa, koska se tekee minut niin vihaiseksi. Viimeksi sain puettua kiukun postaukseksi, tällä kertaa en.

Siksi annan suunvuoron muotibloggaagalle, joka tuli järkiinsä. Jos et ole vielä lukenut Hesarin juttua Moni muotiluomus päätyy kaatopaikalle, anna palaa. Siitä ei tule hyvä mieli, mutta ei tarvitsekaan.

Kuva: Matilda K.

Heippahei!

Jos tykkäätte höpinöistäni ja haluatte lukea niitä muualtakin, nyt on oiva tilaisuus. Groteskissa urputan journalistiopiskelijoiden paskasta asenteesta, Public Actionissa taas summaan hieman Afrikka-fiiliksiä yhteen.

Lisäksi olen saanut ilon alkaa avustaa Trendiä ja Imagea, joissa molemmissa ensimmäinen juttu pärähtää ulos alkukesän numeroissa. Jee!

Ja etten väheksyisi rakkainta työpaikkaani, Demistä kannattaa bongata tässä kuussa muun muuassa 75 vinkkiä reppureissuun.

Kuulen mielelläni, mitä tuumaatte jutuista.

Pusipusi.

"Keitä ovat ne, jotka notkuvat torien kulmilla, eivät tee työtä, puhuvat ja pukeutuvat omituisesti, kannattavat vääriä arvoja, eivät tunne isien rakentaman Suomen kulttuuria ja ihan lähitulevaisuudessa syrjäyttävät kantaväestön?

Nuoriso tietysti. Eikun maahanmuuttajat."

Minulla ei ole ollut Alppila-tapaukseen tai sitä seuranneeseen keskusteluun hirveästi sanomista.

Onneksi joillain on.

Aina yhtä terävä Ismo Kiesiläinen pohti jo kaksi vuotta sitten, miten nykyään käytetään samaa kieltä maahanmuuttajista kuin ennen nuorista. Nyt hän taas pohtii sitä, miten on sopivampaa kannustaa hakkaamaan nuoria kuin maahanmuuttajia.

Pohdinta on osuvaa ja paikallaan, eikä olisi itsellä tullut ikinä mieleen.

Kannattaa lukea.

Kuva: Matilda K.

Minulla on pieni Afrikka-tarina, jota en ole muistanut kertoa.

Se on pieni kohtaaminen, mutta jotenkin symppis.

Tutustuin Murchison Fallseilla poikaan, joka oli rakastunut suomalaistyttöön. Viimeisenä päivänä ja juuri ennen kuin hyppäsin bussiin poika kysyi, voisinko viedä tytölle mukanani postia. Rakkauskirjeen kuljetus tuntemattomalle tyypille? Ei siihen voi muuta kuin suostua. Poika pinkoi hakemaan kaksi postikorttia ja kirjoitti ne kuumaa konepeltiä vasten.

With all da love from Uganda, päättyi toinen kortti. Toisessa luki tytön sähköposti, jonka kautta lupasin metsästää hänet käsiini.

Kun pääsin kotiin, lähetin osoitteeseen sähköpostia. Error. Käsiala oli kovin hieroglyfinen, joten kaikki arvaukseni palasivat bumerangina takaisin. Lopulta luovutin.

Kortit tuskin löytävät ikinä perille, mutta se ei haittaa.

Ehkä suhde on jo kariutunut. Ehkä onnellinen pariskunta nauraa skypetärskyissään, miten outo rakkauskirje ei päätynyt perille. Ehkä spontaani kortinpostitus on jo unohtunut.

Se ei ole oleellista. Oleellista on, että silti pikkuruinen hetki säilyy. Sillä usein ihmissuhteiden päättyessä miettii, että katoaako kaikki. Pelkää, että maailmalta unohtuu kokonaan se, että tämä rakkaus oli totta.

Tällä kertaa ei unohdu.

Todistusaineisto on hyvässä tallessa.

Kirje itselle seiskaluokalla:

"Toivottavasti olen samanlainen kuin nyt, enkä mikään kaunisteleva isotissipissis, jolle vain ulkonäkö on tärkeää. Minua kiinnostaa maailmaan liittyvät asiat, mutta en ole mikään kukkaseppele päässä hilluva sekopää.

En seukkaa, mut toivottavasti sit ysillä. Mutta en kenenkään tyhmän kaa!"

Minä siis vaan rakastan konseptia kirje tulevaisuuteen.

Löysin juuri kirjeen, jonka kirjoitin seiskalla ysiluokkalaiselle itselleni. Se on aivan törkeä ja ihana.

Alun itseanalyysin ja strategisten mittojen lisäksi siitä selvisi myös lapsieni tulevat nimet (voi myötähäpeää), päälläni olevat vaatteet (mic macin huppari, snoukkahousut??) ja lempibändini (popstar-bändit ovat täyttä skeidaa!!).

Ei-tyhmän-poikaystävän lisäksi haaveilin kokonaan omasta huoneesta, kasvissyöjäksi ryhtymisestä ja urasta toimittajana.

Ei hemmetti.

Rakastan.

Kuvat: Elo Vazquez

Salamatkustaja-blogin Satu esitteli siistin demokratiasysteemin, joka Reykjavikissa on käytössä.

Kun kaupunki on päättämässä, rakentaako se leikkipuiston vai vessan, asukas kertoo. Jokainen saa kotiinsa lapun, johon on listattu eri kaupunginosien kohteita ja niille hintalaput. Sitten saa ruksia, mitkä tahtoo.

Ja vastausten mukaan toimitaan.

Vau.

Satu kirjoittaa, että tämä on nerokkain lähidemokratian muoto, johon hän on koskaan törmännyt. En voi olla eri mieltä.

Onko passelimpaa?

Tahtoo saman, kiitos!

Kuva: O Palsson

"Kun luet sotareportaasia, sinua ei hetkauta vähääkään pienten lasten kärsimys. Sinua raivostuttaa toimittajan piilotavoite saada Suomeen lisää pakolaisia, jotka raiskaavat suomalaisia naisia.

Vaikka sen täytyy olla rankkaa, sinä haluat olla katkera. Kaltaisiasi on aina ollut olemassa, mutta jostakin syystä moni on tajunnut sen vasta internetaikana."

- Tuomas Rimpiläinen

Aamulehden Tuomas Rimpiläinen puhuu kolumnissaan asiaa.

Vaikka käsiteltävä ilmiö jo usein tympii, on ilo lukea kaunistelematonta ja suoraa tekstiä.

Kuva: Aih

"Miksi elämme nollien ja ykkösten maailmassa? Jos sukupuoli ei olisi 0–1-valinta vaan asteikko miehuuden nollasta naiseuden kymppiin."

- Saska Saarikoski

Piirrä ruksi kohtaan, joka kuvaa sinua.

Ohje kesäleirillä on helppo, mutta toteutus yllättävän vaikea.

Suurella paperilla on nelinkenttä, johon pitää merkata, kuinka paljon kokee olevansa mies ja nainen, hetero ja homo. Ennen tehtävää leirillä oli noin kuusi poikaa ja kymmenen tyttöä, kaksi julkihomoa, kuusi julkiheteroa ja loput hiljaista oletusta. Tehtävän jälkeen patjoilla istui sekalainen sakki ties keitä, eikä yhdestäkään ääripäästä löytynyt yhtään ruksia.

Olen muistellut sitä monesti.

Oli aika protumaista, mutta myös hyödyllistä pysähtyä kerrankin oikeasti miettimään, mikä minussa oikein on mitäkin, eikä vain vedellä vanhojen tottumusten pohjalta. Vaikka poikkiviivat paperilla eivät muuttaneet itsestä mitään, ne pehmensivät suhtautumista muihin. Tuli ymmärtäväisempi olo.

Jos minä saisin päättää, jokainen suomalainen saisi merkitä itsensä samanlaiseen karttaan.

Istua hetkeksi alas ja pohtia itseään. Vaikka sukupuoli ja seksuaalisuus ovat valtaosalle päivänselvä asia, juuri siksi niitä pitäisi pysähtyä miettimään. Ei vain siksi, että tietäisi kuka on, vaan myös, että mistä syystä.

Sillä kuten Saska Saarikoski ajatteli viimeviikkoisessa Hesarin pääkirjoituksessaan, sukupuoli ei ole vain ääripäitä, vaan liukuasteikko.

Kasa rasteja siellä täällä.

Mieti huviksesi, missä omasi on.

Århus on ollut iloinen yllätys.

Kun lähdin tänne kylään tanskalaiselle ystävälle, odotin pikkuversiota Köpiksestä. Pieleen meni.

Tanskan toiseksi suurin kaupunki jää ihan syyttä isomman kaverinsa varjoon. Århus on suloinen, kotoisa ja kiva. Keskusta on tehty ihmisille, ei autoille tai edes vauhdikkaille polkupyörille, joten on ihanaa, että saa kävellä varomatta. Talot ovat tanskalaisen kauniita, ihmiset tyylikkäitä ja ekologinen ruoka usein halvempaa kuin tavallinen. Ei siis valittamista.

Muutamassa päivässä en tietenkään ole ehtinyt päästä paikan sieluun sen syvemmälle, mutta pari suositusta voin antaa:

1. Taidemuseo Aros, totta kai. Pienisuuri poika ja sateenkaarikatto pitää nähdä.

2. Raakaravintola Råbar. Etenkin brunssi on uskomattoman nannaa.

3. Kulttuurinen sekametelisoppa Godsbanen. Entiset telakat pitävät sisällään muun muuassa kansankeittiön, työpajoja, tanssihalleja ja vuokrattavia asuntoja. Sisäpihalla aukeaa siisti viistokatto, johon väki kerääntyy nauttimaan auringosta.

4. Söpöjä kahviloita piisaa, mutta Cafe Drudenfussista saa takuuvarmasti hyvät kasvishampparit ja lämpimän fiiliksen.

Jos siis Köpis alkaa tuntua turhan tutulta, hyppää junaan tai bussiin. Rødbilletilla neljän tunnin bussimatka kustantaa reilun kympin ja sisältää ilmaiset virvokkeet. Abildskoulla taas osa vuoroista kulkee osan matkaa lautalla. Ei paha.

PS: Lupailin aiemmin antavani vinkkejä Lontooseen, mutta Matilda teki sen niin kattavasti, etten keksi lisättävää. Paitsi että ravintola Ping Pong on etenkin isommalle porukalle nappivalinta.

Kaksi ensimmäistä kuvaa: Aros Museum & Thorsten Overgaard